Kuka pelkää sosiaalisuutta? – Sillisilakat

”Pienet yritykset karsastavat sosiaalista mediaa.”

Näin oli präntätty Kauppalehteen eilen torstaina. Pienet yritykset eivät kuulemma halua lähtee sosiaalisuuteen mukaan, kun pelkäävät sen hallitsemattomuutta.

Mitä tuo sosiaalisuus oikein tarkoittaa?

Otetaan esimerkki. Pekka käy parturissa. Parturi on innoissaan uudesta ”Super Barber” -koneestaan ja ajelee millin terällä Pekan niskavilloja oikein elämänsä kyllyydestä. Niskan tiukassa kurvissa ei vauhti kuitenkaan pysähdy ja terä leikkaa koomisen loven hiusrajaan. Pekka ei ole tyytyväinen, menee seuraavana päivänä työpaikalleen ja jää pikaisesti kiinni avotoimistonsa kanssaeläjille oudosta tukkatyylistä. Pekka kertoo syyn, parturiliikkeen nimen ja vannoo, että ei toiste astu sinne jalallaan. Ja vannottaa myös kollegansa toimimaan samoin.

Toinen esimerkki. Raija käy kampaajalla. Raijan tukan kampaa uusi ja innokas parturi-kampaaja, joka ehdottaa uutta tyyliä. Raija ihastuu uuteen tyyliinsä ja saa vielä kokeilupussukan uutta hoitoainetta mukaansa. Kotona illalla Raija pesee tukkansa, viimeistelee iltansa hoitoaineella ja kertoo kavereilleen Facebookissa uudesta frisyyristään kuvan kera. Hän törmää myös Marttojen keskustelupalstalla galluppiin kotikaupungin parhaista kampaajista. Raija äänestää siellä omaansa ja hehkuttaa vielä kommenttien kera päivän tapahtumia.

Molemmissa esimerkeissä sosiaalinen media on kuvassa mukana. Ensimmäisessä se media, eli viestinnän väline, on Pekan tylysti tykittävä turpavärkki ja vaikutuspiirinä parikymmentä työkaveria. Osaa kiinnostaa, suurinta osaa ei. Informaatio tulee pakotettuna korvasta sisään.

Toisessa se on Raijan ihastuksesta näppäimistöä hivelevät sormet ja vaikutuspiirinä tuhannet samaa internetsivustoa seuraavat kanssakeskustelijat. Lähes kaikkia kiinnostaa, sillä lukea ei ole pakko.

Mikä tässä sitten pelottaa ja miksi juuri pienet ovat jääneet pois sähköisestä sosiaalisesta mediasta? Eikö kaikkien tavoitteena ole viidakkorummun rummuttaminen omaan tahtiin?

Tässäpä se vika varmaan lieneekin. Yritykset kuvittelevat, että omaa mainettaan voi hallita mediassa. Kymmenen vuotta sitten yrityksen maine oli sama asia kuin etusivun mainos paikkakunnan ykköslehdessä. Pulju oli laadukas, jos mainoksessa niin luki. Tyytymättömät saivat valitusvirtensä vain muutaman kymmenen kuuluviin, jos oikein jaksoivat töissä ja vapaa-ajalla räksyttää. Tyytyväiset puolestaan haluavat varsin harvoin omaa onnellisuuttaan kailottaa kylillä. Mainoksen sanaa ei siis ollut kyseenalaistaminen.

Pienten yritysten asiaa ei ratkaise ”mepäs jäämme sosiaalisesta mediasta kokonaan pois!” –asenne. Se kun on käytännössä mahdotonta. Yritys ei voi itse ratkaista, onko se siellä vai ei. Se nimittäin on. Asiakkaat – tyytyväiset ja tyytymättömät – pitävät siitä huolen. Sinne ei pääse rahalla eikä sieltä olla pois rahalla.

Mitä yritysten sitten pitäisi tehdä?

Vastaus on simppeli. Yritysten tulee pitää asiakkaistaan niin hyvää huolta, että nimi näkyy pääsääntöisesti hymiöiden ja ylöspäin osoittavien peukkujen vieressä. Uskon, että näin ne pienet yritykset pyrkivätkin tekemään, vaikka eivät aktiivisesti sosiaalista mediaa hyödynnäkään.

Mutta jos haluaa saada kunnon tehot irti, niin pitää ryhtyä avoimeksi. Jos mokaa ja asiakas siitä räksyttää sosiaalisessa mediassa, niin ei muuta kuin keskusteluun mukaan, myöntämään virhe ja kertomaan mitä aikoo tehdä ensi kerralla paremmin. Ajatelkaa mikä mahdollisuus! Harva pääsi Pekan avotoimistoon pahoittelemaan mokaa ja lupaamaan ensi kerralla hillitympää hiuslookia.

Jos näin uskaltaa toimia, niin suosio sosiaalisessa mediassa(kin) on saletti. Se näkynee myös siinä, että ovipumppua pitää rasvata entistä tiuhempaan ja yhä useammin matkalla pankkiin vain hymyilyttää.

Ps. jos haluat auttaa taivaltani sosiaalisessa mediassa, niin sen sijaan, että painat ”reply” ja kommentoit tekstiä minulle, tee se sosiaalisessa mediassa klikkaamalla tuota linkkiä alempaa

Ole sosiaalinen, pliis.

Oskarin sillisilakat ja purjo-perunamuusi

Tässä Herrankukkaron reseptiä on tuunattu valkosipulisuolakurkuilla ja savustetuilla silakoilla.

AINEKSET
– 500g silakkafileitä
– 1 matjessillifilee
– 3 dl kermaa
– 2 valkosipulisuolakurkkua
– 3 savustettua silakkaa
– 6 isoa jauhoista perunaa
– ½ purjo
– suolaa perunoiden keitinveteen
Kastike
– 2 dl kermaviiliä
– ½ nippua tilliä

VALMISTUS
Poista silakkafileistä selkäevä vetämällä sitä vastakarvaan. Leikkaa kurkut ja sillifilee muutaman tulitikun paksuisiksi siivuiksi. Rullaa puoleen silakkafileistä sillinpala ja puoleen kurkkutikku sisään. Lado silakkarullat uunivuokaan vieri viereen. Perkaa savusilakat ja ripottele liha silakkarullien väleihin. Kaada lopuksi päälle kermaa siten, että silakkafileet lähes peittyvät. Paista 200 asteisessa uunissa, kunnes kerma rusehtaa pinnalta.
Kuori ja lohko perunat. Pilko purjo. Keitä suolalla maustetussa vedessä kypsiksi. Kaada vesi pois. Soseuta ja lisää tarvittaessa tilkka kermaa ja vähän voita, jos vaimo suo.

Pilko tilli ja sekoita se kermaviilin kanssa. Tarjoa silakat ja perunamuusi tilli-kermaviilikastikkeen kera.

Sosiaalista viikonloppua!

Perjantaikokki

Tomaatti-mozzarella-kanapasta – Kirjoittaminen on ajattelemista

Törmäsin viikolla erääseen bloggaajaan (siis nettipäiväkirjan pitäjään), joka osui maaliinsa kuin Hirvi olympialaisissa. Eräs merkintä koski kirjoittamista. Bloggaajan mukaan kirjoittaminen on ajattelemista. Kirjoittamisella ei ole mitään tekemistä itse suorituksen, eli näppäimistön näpyttelyn kanssa. Et voi kirjoittaa, ellet osaa ajatella.

Ajatus jäi vaivaamaan ja palasi mieleeni taas torstai-illalla, kun mietin aihetta perjantaireseptille. Mylly jauhoi taustalla, kun selasin Kauppalehteä. Jostain syystä lehti tuntui olevan aiheita pullollaan. Vai oliko mieli vain ylivirittynyt ajattelemaan?

Olimme olleet perheen kanssa uimassa Holiday Club Caribian kylpylässä ja vatsaa kurni. Ahdoin kupuuni varsin hyvällä ruokahalulla vaimon tekemää lasagnea. Se oli eilistä, eli entistä parempaa. Keskiviikkona en ollut kotona, kun olin työporukan kanssa Naantalin Kylpylässä. Ja lauantaina suuntaan Tallinnaan Tourest-matkamessuille. Yövyn Tallink-Siljan uudessa kylpylähotellissa.

Nautin ruuasta ja ihmettelin tämän viikon kylpyläpainotteisuutta. No, saisinpa kerralla kädet kunnolla ryppyisiksi ja kattavan kuvan kylpylämaailman lähimatkailumahdollisuuksista.

Kaadoin itselleni toisen lasin ystäväni Francon tekemää punaviiniä. Tuliaisia oli vielä muutama pullo jäljellä. Muistin, että viinilista pitäisi tehdä Herrankukkaroon vihdoin valmiiksi. Toimme erän italialaista syksyllä ja kaipa se myydäkin pitäisi.

Ajatus harhaili. Kirjoittaminen on ajattelemista. Sormet eivät vielä työskennelleet, sillä tällä ajattelulla ne eivät taatusti tietäisi, mitä kirjaimia naputella. Jatkoin lehden selaamista ja kauhoin taas haarukallisen taivaallista lasagnea lautaselta. Tämän se vaimoni osaa. Ja risoton. Ja itse asiassa pari sataa muutakin ruokaa. Mutta jotenkin erikoisen hyvin juuri lasagnen. Mikäköhän siinäkin on?

Selailin lehteä ja pääsin debattisivulle. Siellä yksi turkulainen mainostoimistojohtaja haastoi riitaa julkisesti jo mitenkä monennetta kertaa puolen vuoden aikana. Miten sekin jaksaa? Ajatus katkesi, kun otin lasagnea ja hörppäsin viiniä päälle.

Tytär ilmestyi pöytään täydessä prinsessatällingissä. Tiaarat, korva- ja kaulakorut, muoviset korkokengät, Disneyn prinsessamekko ja alta pilkottava yöpuku nostivat illallisemme tason kuninkaalliseksi välittömästi. Prinsessa tilasi banaanin. Kuorin sen hänelle, lämmitin pojalle päivän neljännen lautasellisen lasagnea (taitaa tulla isäänsä…) ja jatkoin lehden selaamista.

Saavuin kolmossivulle. Nyt nappasi! Aukeama aiheita pullollaan. American Express hakee parhaan palvelun ravintolaa. Kirjoittaisiko sitä vaikka hyvästä palvelusta? Ehkä joku lukijoista saattaisi äänestää Herrankukkaroa, jos vähän mahdollisuudesta vihjaisen… Luovuin ajatuksesta, kun huomasin viereisen sivun leffa-arvostelun. Tämä on aihe, josta pidän. Robert Kennerin elintarviketeollisuutta, ruokaskandaaleja ja pikaruokakansaa käsittelevästä ”Food.Inc”-dokumentista saisi jutun juurta vaikka puoleksi vuodeksi!

Mutta aihe tuntui juuri nyt kaukaiselta, varsinkin kun lämmitin itselleni toisen lautasellisen vallan mainiota lasagnea ja täytin hieman punaviinilasiani.

Sitten silmäni osuivat jälleen viereiselle sivulle ja Cilla B.:n kolumniin ”Positiivisia uutisia, olkaa hyvät.” Voiko päivä olla näin onnekas, että aiheita toisen perään suorastaan hyppii syliin. Luin kolumnin ja petyin. Se oli positiivis-sarkastiseen sävyyn kirjoitettu pakina taloustilanteemme lohduttomuudesta. Tästä en ainakaan kirjoittaisi. Jos haluan kirjoittaa positiivista uutisista, niin ohjaisin lukijat suoraan Positiivarien Jussin palstoille. Siellä riittää niitä aidosti hyviä uutisia.

Käänsin taas sivua. Lautanen alkoi tyhjentyä. Seuraavalla aukeamalla silmille hyppäsi intoa uhkuva franchise-yrittäjä. Hienoa, ajattelin. Yrittämistä ei varmaan hehkuteta koskaan liikaa! Sivuotsikkonakin oli lupaava: ”Yrittäjänäkin voi rikastua”. Tästä saisin aiheen. Selailin artikkelia ja totesin, että vain myötäkarvaan silittäen en tätä voisi käsitellä. Valmiiseen konseptiin hypännyt yrittäjä totesi jutussa, kuinka on hienoa, että edes juustoa ei tarvitse pizzan päälle valita itse, kun kaikki on valmiiksi mietitty. Noh, meitä on moneen junaan. Itselleni se juuston valitseminen olisi ehkä koko homman suola. Ei siis tästäkään päivän aiheeksi, mutta onnea yrittäjälle kuitenkin. Taas haarukallinen lasagnea suuhun ja ankaraa mietintää. Kohta pitäisi kirjoittaa jo jotain.

Sitten lehdessä seurasi protestilistaa, yhtiökokouskutsuja, taantuman johdosta yllättävän paljon myynnissä olevia kalliita työsuhdeautoja ja sokerin pohjalla pörssiosio. Ne oli nopeasti selattu.

Lautanen tyhjeni, samoin viinilasi. Vatsa täyttyi ja lapset halusivat nukkumaan. Aloin uskoa tätä uusien suosikkiblogieni kirjoittajaa. Kirjoittaminen on ajattelemista. Jos ajatus ei kulje, niin tekstiä ei synny.

Kympin Uutisten loppukevennys heitti vielä viimeisen toivon. Kuvaa suoraan rakkaan kotilukioni pihalta. Klassikon Lyseon abit vuodelta 1959 olivat päättäneet kokoontua penkkariajojen merkeissä ja seitsemänkymppiset papat heiluivat pakettiauton lavalla kuin nykyteinit. Hieno asenne! Mutta ei tästäkään kyllä nyt juttua saa aikaiseksi.

Kirjoittaminen on ajattelemista. Tänään ei tarinaa syntynyt. Harmi.

Tomaatti-mozzarella-kanapasta

Jos joku vielä väittää, että valmiiksi marinoidut kanat ovat kätevämpiä ja maukkaampia, kuin marinoimattomat, niin kokeilkoot tätä!

AINEKSET
– 400 g marinoimattomia broilerin fileesuikaleita
– 1 valkosipulinkynsi
– 1 keltasipuli
– 1 rkl oliiviöljyä
– ½ pakettia pekonia
– 1 dl kuivaa valkoviiniä
– 1 dl kermaa
– 3 rkl turkkilaista jogurttia
– 2 tomaattia
– 150 g mozzarellaa

– 500 g nauhapastaa (esim. pinaatilla vihreäksi värjättyä tagliatellea)

– 4 kevätsipulin vartta tai ruohosipulia

– merisuolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS
Pilko valkosipuli, pekoni ja sipuli pieneksi. Kuullota oliiviöljyssä pannulla hetki. Lisää broilerin suikaleet ja paista hetki. Lisää valkoviini ja kiehauta. Lisää kerma ja kanafondi.

Laita pasta kiehumaan suolalla maustettuun veteen. Kun pasta kiehuu kunnolla, upota tomaatit sinne viideksi sekunniksi. Nosta ne sitten reikäkauhalla kulhoon, jossa on jääkylmää vettä. Anna jäähtyä hetki. Kuori tomaatit ja pilko suikaleiksi. Lisää kastikkeeseen tomaattisiivut ja jogurtti.

Kun pasta on al dente, valuta se. Lisää kastikkeen joukkoon mozzarella pieninä paloina. Sekoita kastike pastan joukkoon ja pilko pinnalle kevätsipulia.

Tomaatti-mozzarella –akselia ei helpolla voiteta!

Vaikka juttua ei nyt irronnut, niin toivotan mainiota perjantaita ja kolmattatoista päivää!

Perjantaikokki

Kokin linkkivinkkejä

Alla ylimpänä olevan syntymättömän tarinan kootut linkit. Siellä ne tarinat on.

Pölli Tästä
www.sissimarkkinointi.fi
Holiday Club Caribian kylpylä
Naantalin Kylpylä
Tallink Spa Hotel
Fattoria le Poggette
Äänestä parhaan palvelun ravintolaa
”Food.Inc”-dokumentti Turun Sanomissa
Cilla B.:n kolumnit
Positiivarien Jussin uutispalsta