Haute Route Dolomites – seitsemän päivää satulassa

(Kuvat reissusta alempana. Video vielä ”työn alla” – tunnen aiheesta ison piston sydämessäni…)

Haute Route on brändi, jonka suojissa järjestetään kolme maantiepyöräkilpailua Keski-Euroopassa. Mainoslauseen mukaan kyseessä on korkein ja haastavin pyöräkilpailu, johon amatööri voi osallistua. Enpä ole muita vastaavia kokeillut, joten vertailukohtaa minulla ei ole, mutta voin silti allekirjoittaa korkeuden ja haastavuuden.

900 km, 20 km nousua

Otimme osaa tiimillämme Dolomites & Swiss Alps –kisaan, joka ajettiin elokuun kolmannella viikolla Venetsiasta Geneveen. Luvassa oli seitsemän päivää satulassa, noin 900 kilometriä matkaa ja viikon aikana fillarilla kiivettäisiin kahdesti merenpinnan tasosta Mount Everestin huipulle – ainakin nousumetreiksi muutettuna. Oman mittarini mukaan siirtymisineen matkaa tuli tosin yli 1000 kilometriä!

Kisan idea on tarjoilla parikymmentä legendaarista nousua, siis ”passia” sekä ammattilaiskilpailun tunnelma ja organisaatio amatööreille. Kisaan osallistui nelisensataa kuskia ympäri maailmaa. Ikähaitari venyi paristakympistä kahdeksaankymppiin ja tunnetuin Haute Route –kuski lienee yksijalkainen ja yksikätinen Christian. Suomesta meitä oli kuusi fillaristia ja muodostimme Team OK #5 –nimisen tiimin. Tiimin nimi muodostuu kapteenimme nimikirjaimista sekä Velominati.com –sivuston säännöstä numero viisi. Vapaasti käännettynä sääntö tarkoittaa ”Älä kitise”. Tätä mottoa piti itselleenkin muutaman kerran viikon aikana hokea.

Harden the F***k Up!

Valmistautuminen Haute Routeen

En ole kovinkaan järjestelmällinen tai ammattimainen harjoittelija. Mikäli viisi kertaa viikossa en liiku, tulee huono omatunto. Sen kummempaa sääntöä ei treeneissäni ollut. Kesällä 2014 minulla oli kaksi päätavoitetta: Ironman 70.3 (eli ns. ”puolikas”) Rapperswillissa alle 5:30 ja Haute Route. Treenasin siis aktiivisesti pyöräilyn lisäksi uintia ja juoksua.

Ironman oli kesäkuun ensimmäisellä viikolla (ja meni mainiosti!), joten sen jälkeen treeni oli oikeastaan pelkästään pyöräilyä. Etua treeniin antoi se, että asuin silloin vielä Sveitsissä ja keskityin lähinnä hakemaan nousumetrejä pitkien lenkkien sijaan. Nyt, kun asuinpaikka on taas Suomi, onkin mietityttänyt miten ensi kesänä selviää nousuista ilman nousutreeniä…

400 kilpailijan joukossa näkyi monenlaista taiteilijaa. Joillain oli aktiiviurheilutausta ja he kisasivatkin sijoista 1 – 50. Joillakin toisilla suurin voitto oli selvitä päivä toisensa jälkeen maaliin. Itse en laittanut muuta tavoitetta kuin maaliin pääsyn, sillä en ollut koskaan aiemmin ajanut näin pitkää etappikisaa. Tai jos totta puhutaan, en mitään pyöräkisaa, ellei triathloneja lasketa. Tiesin kuitenkin olevani kohtalaisessa kunnossa (no, jos totta puhutaan, en ole koskaan ollut paremmassakaan kunnossa), mutta silti sijoitus oli täysin toisarvoinen asia – ainakin ennen kisaa mietittynä.

Venetsia – pyöräilijän paratiisi

Jostain kumman syystä sadat fillaristit haluttiin raahata pyöränkuljetuslaukkuineen Venetsiaan. Kaupunkiin, jossa pyöräily on kiellettyä ja isojen matkatavaroiden liikuttaminen erittäin hankalaa. Ensimmäisen kerran jouduimme turvautumaan ”älä kitise” –sääntöön jo raahatessamme valtavaa tavaramääräämme kapeilla, turistien täyttämillä mukulakivikaduilla helteessä. Toisaalta, jos emme tästä siirtymästä suoriutuisi, miten voisimme edes harkita starttia parin päivän päästä? Iso saavutus oli jo saada kaikkien fillarit Finnairin koneeseen, vaikka ne oli sinne jo kuukausia aikaisemmin varattu ja henkilökohtaisesti varmistettu.

Emme aluksi tienneet edes, että Venetsiassa ei saa polkea. Menimme hotelliimme, joka sijaitsi aivan keskellä historiallista keskustaa, kasasimme pyörät, puimme tiimivaatteet päälle ja olimme lähdössä lämmittely- ja valokuvauslenkille. Kurvasimme ensimmäiselle piazzalle, kun meille alettiin taputtaa ja vislailla. ”Mahtava asenne näillä italiaanoilla!” – ajattelimme.

Sitten yksi täti tuli sanomaan, että pojat, pojat – ei täällä kuulkaa saa lainkaan polkupyöräillä. No, fillarit kahvilan viereen parkkiin ja post ride oluet pöytään. Poljettiinhan sitä jo melkein 100 metriä. Varsin ansaitut bisset!

Ammattilaisten organisaatio

Kisaorganisaatio oli kaikessa toiminnassaan erittäin ammattimainen. Kokemus isoista tapahtumista huokui.

Venetsiassa jokainen kuski sai oman repun sekä kassin, johon merkattiin oma numero sekä kiinnitettiin tulostettu hotellilista. Kisaorganisaatio hoiti valtavan tavaralogistiikan koko viikon ajan. Kaikki kassit haettiin hotellista ja vietiin odottamaan seuraavaan kylään, valmiiksi hotelliisi. Maalissa oli reppusi odottamassa, jotta voit käydä suihkussa, hieronnassa ja vaihtaa vaatteet heti saavuttuasi. Kisakylä purettiin aamulla lähdön jälkeen ja rakennettiin seuraavaan kylään ennen ensimmäisten kuskien saapumista. Samoin lähtö- ja maalialueet.

Organisaatio muodostui 173 työntekijästä, eli keskimäärin yhtä työntekijää kohden oli reilut kaksi polkupyöräilijää. Oli kymmeniä hierojia, osteopaatteja, moottoripyöräkuskeja, mediatiimiä, ensiapuväkeä, lääkäreitä ja yleismiehiä.

Mavicin huoltomiehet ajoivat varafillarit katolla pelotonin kanssa ja huolsivat fillareita kisakylässä.

Moottoripyörät saattoivat ryhmiä ja turvasivat kisan sujuvuuden. Lisäksi sadat paikalliset vapaaehtoiset, palokunnat, poliisit ja Sveitsissä ”Verkehrskadetit” valvoivat risteyksiä ja pysäyttivät liikenteen polkijaryhmän lähestyessä. Sekä kannustivat meitä polkijoita.

Vaativa reitti ja paikoitellen erittäin vaativa keli

En lähde tässä käymään läpi päiväkohtaista reittiä, sillä kuvauksen siitä voi lukea vaikka Saulin blogista. Mutta kerron sen sijaan hieman päiväohjelmasta ja suurimmista haasteista matkan varrella.

Päivässä ajettiin 130 – 180 kilometriä ja nousua kertyi kolmisen tonnia per päivä. Poikkeuksena oli neljäs päivä, eli ”lepopäivä”, jolloin ajettiin henkilökohtainen Time Trial –Bormiosta ylös Stelviolle kelloa vastaan. Parikymmentä kilometriä, mutta 1500 metriä nousua pitkin reittiä, jonka mm. Top Gear on nimennyt ”Probably the best driving road in the world” –tittelillä.

Päiväohjelma oli suunnilleen tällainen:

  • 5.00 herätys
  • 5.15 aamiainen, eli niin paljon energiaa sisään kuin vain olotila antoi myöden.
  • kamat kasaan, tavaroiden roudaus hotellin aulaan, viimeiset säädöt pyörään
  • 6.30 fillarilla lähtöalueelle
  • 7.00 startti! Tästä eteenpäin n. 5-9 tuntia kampien pyörittämistä, energian tankkaamista (kuivakakkuja, suolakeksejä, suolakinkkua, banaania, cokista, urheilujuomaa ja energiageelejä) ”Refreshment pointeilla”
  • klo 13 – 16 saapuminen maaliin
  • välitön lounas kisakylässä. Energiaa taas sisään.
  • Suihku, lounas, siirtyminen hotelliin
  • Fillarin säätöä, nyrkkipyykkäystä, varusteet valmiiksi seuraavaan päivään
  • 19.00 illallinen ravintolassa. Innokkaimmille jopa pari lasia punaviiniä!
  • 21.00 nukkumaan

Viisi päivää kun oli takana, odotti jo onnellisena kisan loppumista ja sitä, että syöminen ei ole vain energian maksimaalista tankkaamista eikä kello soi viideltä.

Reitti oli tietenkin vaativa. Olihan siinä nousua joka päivä kolmisen kilometriä. Mutta moottoripyörien ja liikennevahtien ansiosta oli todella mahtavaa ajaa Keski-Euroopan halki. Tosin alkupätkä Italiassa painettiin paikoitellen todella ruuhkaisia teitä pitkin, sillä olihan vilkkain lomaviikonloppu käynnissä. Ja tunnetusti italiaanot suuntaavat lomalle vuorille. Sveitsin puolelle saavuttaessa liikenne väheni ja tiet olivatkin huippukunnossa.

Liikenne ei kuitenkaan ollut se suurin haaste. Ison haasteen kaikille toi todella kylmä keli. Myös meille suomalaisille. Ongelmana kun on, että iltapäivällä lämpöä saattaa olla +25 astetta, mutta aamulla oli vuorilla pakkasta. En ole koskaan aikaisemmin ajanut maantiepyörää lämpötilan ollessa nollan alapuolella. Tiukin hetki koettiin St. Moritzista lähtiessä, Julierpassin päällä, kun ylhäällä näkyvyys oli 15 metriä, lämpöä kaksi astetta ja satoi vettä.

Vedin letkaa alamäkeen. Vauhtia oli viitisenkymppiä. Kun näin mutkan, huusin joko ”Right turn!” tai ”Left turn” tai ”Sharp right!” jne. Tämä huuto sitten eteni letkassa taaksepäin, jotta kaikki tiesivät, mihin suuntaan pian käännyttäisiin.

Palelin aivan horkassa. Sormet ja varpaat tunnottomina, leuka täristen, tykitettiin melkein tunti alamäkeen. Koskaan ennen en ole odottanut nousun alkamista niin innolla. Parin päivän päästä Andermattista lähtiessä oli vielä hirveämpää. Furkapassin päällä oli -1 astetta. Keli oli kaunis, mutta lasku todella pitkä, varmaan tunnin. Välillä oli pakko pysähtyä ja lämmitellä, sillä kädet tärisivät niin, että etupyörä vatkasi holtittomasti. Jarruja ei sormilla tuntenut ja ainoa merkki lihasten toimivuudesta oli se, että pyörä todella hidastui, kun aivot käskivät sormien puristaa kahvoja. Villi tunne, varsinkin kun vauhtia on 60 – 70 km/h. Mutkat piti ottaa todella varovasti, sillä ns. ”musta jää” tuntui olevan konsepti, josta vain suomalaiset olivat kuulleet. Muut kansalaisuudet vetivät mutkissakin suorastaan järjetöntä vauhtia pakkasella.

Näinä päivinä näytimme iltapäivällä kameleilta, kun paidan selkätaskuihin ja paidan alle ”niskakyttyräksi” oli pakattu irtohihat ja –lahkeet, talvihanskat, takki, lakki ja muut aamun tavarat. Mutta ilman niitä ei olisi päivästä selvinnyt. Tästä kertoo mm. se, että Julierpassin päällä yli 20 ihmistä keskeytti koko kisan, sillä he eivät uskoneet selviävänsä kylmästä, sateisesta ja sumuisesta laskusta.

Toki isoon porukkaan mahtuu kaikenlaista polkijaa. Mieleemme jäi erityisesti Arabian niemimaalta kisaan lennähtänyt Zak, jolle oli todella yllätys, että vuorilla voi olla kylmä. Eräänä aamuna hän polkikin vuorta ylös kashmirneule päällään. ”This is the warmest thing I own!” oli hänen selitys epätyypilliseen pyöräilyasuun. Hänelle tosin lähes kaikki oli yllätystä.

Hotellit

Kaikki tiimissämme olivat tilanneet ”kahden tähden hotellipaketin”, joka takasi majoitukset + tavaralogistiikan vähintään kahden tähden hotelleissa. Meillä kävi erittäin hyvä tuuri, sillä jokaisessa kylässä hotellimme oli lähellä kisakylää ja esimerkiksi Cortina d’Ampezzossa majoituimme viiden tähden hotellissa ja St. Moritzissa neljän tähden hotellissa. Hotelleista ilmoitettiin etukäteen kuvailut ja positiiviset seikat. Sen opimme, että jos ainoa positiivinen asia listassa on ”friendly staff”, niin huoneelta ei kannata ihmeitä odottaa. Näitä yllätyksiä oli tosin vain Venetsiassa.

Joillakin kävi huonompi tuuri ja hotelli saattoi olla vaikka tunnin bussimatkan päässä startista. Tämä tarkoitti tällöin herätystä jo ennen aamuneljää. Varsinkin ”lattiamajoituspaketin” tilanneet joutuivat usein hyppäämään bussiin aamulla jo viideltä, jotta ehtisivät seiskan lähtöön. Muutama ylimääräinen satanen osoittautui todella hyväksi investoinniksi!

Jaksaminen

Jotta seitsemänpäiväisestä, vaativasta kisasta selviää läpi, oli energiansaannista ja levosta pidettävä huolta. Ruokailut hoituivat hotellissa (aamiainen), ajaessa (tankkauspaikat), lounaalla maalissa (organisaation järjestämä) ja illallisella (itse hoidettu). Silti lähes koko ajan oli nälkä. Tiimimme legendaarisin jäsen oli tässä Antti, joka saattoi olla kävelemässä illallisravintolaan, mutta haki matkalla (matkaa noin kilometri) evääksi huoltoasemalta kylmän pasta-annoksen…

Buukkasimme myös kaikki illalliset useampi kuukausi etukäteen, sillä halusimme myös syödä hyvin. Kun kuskit ja kisaorganisaatio tupsahtaa pieneen alppikylään vuorokaudeksi, voipi käydä niin, että valinnanvaraa ei enää ruokapaikoista ole.

Yllättäen nukuin mainiosti joka yö. Ajattelin, että kisan tapahtumat pyörisivät illalla päässä, mutta aika usein sammuin kuin kynttilä.

Hierontaa, joka kuului kisakylän päivittäisiin palveluihin, hyödynsin kolmena päivänä, mutta en jalkoihini. Niissä ei ollut mitään vikaa, vaan yläselkäni meni täysin jumiin jo toisena päivänä. Lisäksi kävin kerran osteopaatilla, joka naksautti kaksi jumissa ollutta kylkiluutani auki ja pystyin taas hengittämään normaalisti.

Suurin ongelma oli itse asiassa hartiaseudussa ja yläkropassa, joka meni aivan jumiin jo toisena päivänä. Loppuviikosta pieninkin ajoasennon muutos teki kipeää ja iski ”kipinöitä” aina sormen päihin saakka. Tosin näin aika monen pyörittelevän käsiään ja hierovan omatoimisesti niskan seutua jopa fillaroidessa. En ollut ongelmani kanssa yksin.

Vasta viimeisenä päivänä jalkani alkoivat aiheuttaa ongelmia. Oikean jalan polven yläpuoli alkoi vihloa ja tehdä kipeää. Seisaaltaan ajaminen auttoi, mutta sitä ei jaksa ihan koko päivää harrastaa. Haute Routen jälkeen pidin noin kuukauden tauon pyöräilyssä (poislukien lyhyttä 7 kilometrin työmatkasiirtymistä), sillä polvi ei todellakaan tuntunut nauttivan pyörittämisestä.

Kivun- ja tylsyydensietokyky

Oleellista tällaisessa harrastuksessa on kyky sietää kipua sekä tylsyyttä. Tai paremminkin sanottuna monotonista liikettä, eli kampien pyörittämistä. Ryhmässä ajaessa tarjolla oli aina juttuseuraa ja usein oli oikein hauskaakin. Mutta silti pitkään päivään mahtuu monta tuntia, varsinkin nousuissa, jolloin vain pyörität ja olet yksin ajatustesi kanssa. Maisemia voi aina ihailla, mutta heikkoina hetkinä pää roikkuu velttona hartioiden välissä ja silmät tuijottavat vain liian hitaasti pyörivää eturengasta. Aivotoiminta ja ajatustenjuoksu vastannee näinä hetkinä jäätyneen järven pohjaan jumittuneen lahnan luokkaa.

Kivun paras puoli on, että se vaihtaa paikkaa. Aamuisin lähtiessä reidet sattuivat. Loppuviikkoa kohden aamuisin eniten kipuili oikea polvi. Kun lihakset lämpenivät, alkoi yläselkä ja olkapää vaivaamaan. Jokainen asennon muutos lähetti niskasta sähköiskun kaltaisen tunteen koko oikeaan käteen ja sormenpäihin, varsinkin laskuissa, kun koko yläkroppa oli jäykkänä. Loppupäivästä takapuoli oli huomion keskipisteenä ja oli ajettava putkelta, sillä armas hanuri ei vain sallinut enää tunnin mittaisia istumasessioita.

Selvisin kuitenkin varsin vähin vaurioin ja vasta viimeisen päivän viimeiset kymmenen kilometriä olivat tuskallisia oikean polveni vuoksi. Se ei suostunut enää polkiessa ottamaan painoa vastaan, joten pyörittelin vasemmalla jalalla välillä oikeaa vieressä roikotellen. Onneksi siinä kohtaa ryhmämme päätti vielä kisata kunnolla ja vauhtia oli reilusti yli 40 km/h tasaisella. Sai siinä vasuri tehdä töitä.

Tankkaamisessa onnistuin varsin mainiosti. Taktiikkani oli ”aina kun mahdollista överit”. Suolakeksit ja suolakinkku tuli loppuviikosta ulos jo korvista. Ainoan ”bonkkauksen”, eli totaalihyytymisen koin toiseksi viimeisen päivän viimeisessä nousussa kohti Crans Montanaa. Sveitsissä vain nousut oli kellotettuja, joten pysähdyimme TJ1-fiiliksissä espressolle ennen viimeistä nousua. Jostain ihmeen syystä en syönyt siinä samalla, vaikka mieli teki. Sitten lähdimme nousemaan. Muutaman poljetun kilometrin jälkeen hävisi kaikki voima. Ja mikä pahinta, mieliala laski miinukselle ja pahasti. Kaverit, joita olin nousuissa jättänyt, juttelivat, naureskelivat ja polkivat muina miehinä minulta karkuun. En pysynyt perässä, vaikka mikä oli. Kaivelin paitani taskuja ja totesin, että energiageelit ovat loppu. Katsoin runkotarraa, johon oli merkattu kaikki nousut ja tankkauspaikat ja totesin, että viimeinen tankkauspaikka oli takanapäin. Tähänkö se kisa jäisi? Hyytymiseen vain päivää ennen maalia?

Olli huomasi onneksi tilani, himmaili ja antoi minulle neljä-viisi geeliä, joista kolme imaisin välittömästi. Energioiden kesti palautua puolisen tuntia, mutta lopussa poljin vielä Riston kiinni ja yhdessä spurttasimme maaliviivan yli.

Fiilis oli aurinkoisen Crans Montanan kävelykadulla niin mahtava, että innostuimme Ollin kanssa jopa hieman juopottelemaan. Siis taisimme ottaa jopa kolme olutta. Olihan enää päivä jäljellä!

Loppufiilis

Reissu oli mahtava ja iso julkinen kiitos vaimolleni, että voin tähän osallistua. Hänellä oli oma Haute Routensa samalla viikolla, kun remonttiprojektimme oli juuri alkanut, vettä tuli Suomessa kuin aisaa ja lapsista kaksi oli juuri aloittanut uudessa koulussa.

Järjestävälle organisaatiolle nostan hattua, sillä ennen kaikkea operaatio on valtava logistinen ponnistus. Kaikki hoitui mainiosti ja porukalla oli hyvä henki päällä koko ajan.

Myös oma tiimimme ansaitsee kiitoksen. Huumori pysyi loistavana ja vitsit laadukkaina koko viikon. Yksin olisi kokemus ollut vain haamu tästä. Ja tiimin sisällä kehkeytyi myös pientä kisaa sijoituksista. Antti oli tiimissämme ehkä eniten liikkeellä pro-mentaliteetilla ja sijoittuikin päivittäin mainiosti TOP 50 joukkoon. Antti ei suostunut edes wattejaan tai kynnystehojaan (mitä ne lienevätkään!) paljastamaan ennen Stelvion time trialia. Siitä hän saikin kyllä kuulla koko loppureissun. Antti ja Hattiwatit. Loppusijoitus oli Antilla todella mainio 44. Seuraava oli Sauli sijalla 79. Itse löydyn sijalta 127, Olli sijalta 136 ja ”Gruppo Musicamme” Juha ja Risto sijoilta 163 ja 170. Kaikki siis hoitivat homman kotiin paremmin kuin hyvin!

Etukäteen ajattelin parhaan päiväni olevan Stelviolle, yli 2700 metrin korkeuteen nousevan Time Trialin. Aamun valjetessa päätinkin antaa kaikkeni ja löysin itseni lopulta sijalta 69 tuossa 21 kilometrin ja 1500 nousumetrin ylämäkirutistuksessa. Tätähän minä olin Sveitsissä treenannut: ylös sängystä kuudelta, fillarin selkään ja 45 minuuttia täysillä ylämäkeen.

Ensi vuodeksi on jo ilmoittautuminen laitettu sisään. Tällä kertaa suuntana on Haute Route Pyrenees. Jos mukaan mielit tulla, niin tiimissämme on tilaa (vain) hyville tyypeille! Meitä on tällä hetkellä lähdössä kolme viime kesän tiimiläistä ja kaimani Lyytistä ensikertalaisena.

Petri

Tulokset löytyvät täältä: http://www.timing4you.com/direct/www/officiel_hauteroutedolomites_2014.php

”Jour Solo Men” on päiväkohtaiset tulokset ja ”Global Solo Men” tarkoittaa kokonaistilannetta ko. etapin jälkeen.

REISSU KUVINA

WP_20140820_18_37_47_Raw

Teiden varsilla oli varmasti satoja järjestäjien asettamia varoitus- ja ohjekylttejä. Käsittääkseni vain muutama kuski tarvitsi ambulanssikyytiä viikon aikana. Aika hyvin suhteutettuna matkaan, ajajien määrään ja liikenteeseen.

WP_20140820_18_37_54_Raw

Mavicin kaverit eivät puhuneet juuri englantia. He puhuivat polkupyöriä.

WP_20140820_20_36_24_Raw

Kaloreissa ei jälkkäreissä(kään) pihdattu.

WP_20140821_06_41_08_Raw

Pyöräily ja espressot kuuluvat yhteen. Allpressin auto ajoi kanssamme koko matkan!

WP_20140821_06_42_43_Raw

Hieman paremmin varusteltu tiimiauto sekä harvinainen bamburunkoinen pyörä.

WP_20140821_17_06_14_Raw

Polkemisesta ei voi saada kyllikseen. Crans Montanassa jatkettiin iltapäivää polkuveneellä Ollin kanssa.

InstagramCapture_f0a66fb4-604a-47d1-afa1-cbb11a3a5eaa

Hetkiä, jotka pitäisi jakaa vaimon kanssa eikä viiden muun miehen.

10552556_10152223616776933_3694439121133213789_n

Minä jossain nousussa. Järjestäjillä oli valokuvaajia, videokuvaajia ja vaikka mitä reitin varrella. Tunnistus tapahtuu tuon kypärässä olevan QR-koodin avulla automaattisesti. Päivän jälkeen nettiin ilmestyivät kuvasi. Sinusta tehtiin myös henkilökohtainen video.

10342010_10152227377871933_4501920770991772407_n

Kylmää vai lämmintä?

10543605_10152225243031933_611745579211710660_n

Maalissa jossakin.

10599308_10152229321026933_6002637685024368114_n

Ilmekin sen kertoo: on tää hienoa hommaa!

1907416_10152234463126933_5221921420563464214_n

Tiimimme maalissa – kaikilla mitalit kaulassa.

InstagramCapture_e41b5c83-ee25-4ed8-b0b7-d6bd35672f19

My dear friend Limoncello. Aivan liian harvinainen tuttavuus tällaisilla vakavammilla pyöräreissuilla.

WP_20140820_14_57_56_Raw

Jussi, Risto ja minä ennen Andermattiin saapumista.

WP_20140819_12_41_42_Raw

Näkymä alas Stelviolta.

WP_20140819_11_50_02_Raw

Stelvion Time Trialin jälkeen Ollin kanssa.

WP_20140817_20_33_53_Raw

Romanttinen illallinen poikaporukassa.

WP_20140817_13_20_04_Raw

Fillareita miljoonalla.

WP_20140816_21_03_07_Raw

Pyykkihuoltoa hotellissa. Kuvassa köyhän miehen kuivauskaappi. Fööni ja vaaterekki.

WP_20140816_19_11_41_Raw

Iltaisin syötiin kevyesti. Tässä kuuden hengen illallinen. Jälkkärit tulivat erikseen.

WP_20140814_14_08_18_Pro

Logistiikan yksinkertaisuutta Venetsiassa.

WP_20140814_18_07_06_Pro

Tiimikuva ennen lähtöä Venetsiassa. Antti ja Risto olivat lataamassa akkuja. Me menimme oluelle.

WP_20140814_18_29_43_Pro

Ensimmäiset post ride beerit. 100 metriä ajoa ja taluttaen terassille.

WP_20140816_08_56_46_Raw

Koko kisan ensimmäinen lähtö.

WP_20140816_19_10_58_Raw

Illallista. Sauli, Olli, minä, Jussi, Antti ja Risto alias Sil Lisotto Bonk Malkovich.

InstagramCapture_d4656f1e-cb09-4155-9c4c-803d7515e5cd

Helpoiten fillarilla liikkuu Venetsiassa veneellä.

 

Mitä jos hukkuminen vain kiellettäisiin?

Kolme vuotta sitten asuimme Kaarinassa, Kauselassa. Rivitaloja ja omakotitaloja oli alueella sikin sokin ja alueen laidalla oli leikkipuisto. Puistossa oli pari keinua, kiikkulauta, hiekkalaatikko, kumpu mäenlaskua varten ja kiipeilyteline.

Olimme siellä lasten kanssa usein. Minäkin, iso mies, kiipeilin ja keinuin, koska lapset käskivät. Se oli kivaa.

Sitten muutimme pois ja kuulimme, että eräänä aamuna puisto oli purettu. Siitä oli yhdessä yössä tullut vaarallinen. Se ei täyttänyt enää EU-normeja. Uuden rakentamisesta ei ollut tietoa, mutta pari viikkoa sitten minun painoni tukevasti kantaneet keinut ja telineet olivat hetkessä muuttuneet laittomiksi ja ne oli välittömästi purettava.

Monella lapsella pääsi varmasti iso itku, kun tuttu puisto jyrättiin matalaksi. No, normit on normit ja noudatettavahan niitä on. Mitä siitä, että puistossa ei ollut kai koskaan tapahtunut mitään pikkuruhjeita vakavampaa? Riski oli pykälien mukaan olemassa ja kukas sitten vastaa, kun normittomassa puistossa leikitään. Puretaan pois!

Kaksi viikkoa sitten olimme Bormiossa, Italiassa, joka on muuten myös EU:n jäsen. Siellä elämää ja virkamiehiä sääntelevät samat EU-tason pykälät kuin pohjoisen kanssaveljiä. Hotellimme vieressä oli leikkipuisto. Siellä oli kaikenlaisia kiipeilytelineitä, verkkoja, vaijeriliukua ja keinuja. Lapsemme leikkivät siinäkin puistossa innoissaan.

Italialainen leikkipuisto

Italialainen, vaarallinen ja normiton leikkipuisto

Itse jouduin kuitenkin käymään kovaa sisäistä kamppailua. Kysyin itseltäni, saako ulkomailla rikkoa lakia? Sitähän me teimme, sillä puisto ei täyttänyt ensimmäistäkään EU-normia. Kuten tiedetään (http://yle.fi/uutiset/keinulaudasta_pitaa_olla_maahan_38_senttimetria/6072981), keinulaudasta tulee olla maahan 38 senttiä. Ellei ole, on asiaan puututtava. Kuvassa mittatikkuina toimivat vaimoni jalat ovat muuten reilusti yli 40cm pitkiä.

Joko keinu on korkeammalla kuin 38cm tai vaimoni on n. 90cm pitkä.

Joko keinu on korkeammalla kuin 38cm tai vaimoni on n. 90cm pitkä.

Tutkin myös maata tarkemmin. Keinun alla pitäisi EU-pykälien mukaan olla 2-8 millimetristä turvahiekkaa. Ellei ole, on asia korjattava tai jyrättävä puisto maan tasalle. Yllä olevasta kuvasta paksuillakin pullonpohjilla varustettu virkamies erottaa selvästi, kuinka maa-aines on aivan tavallista soraa. Maassa lojui myös täysin pykälistä piittaamatta kymmenittäin yli sentin halkaisijaltaan olevia normittamattomia italialaiskiviä.

Pahaksi onnekseni en voinut tarkistaa ketjun lenkkien halkaisijaa (se saisi olla maksimissaan 8,6 mm), sillä olin unohtanut pykälänviilaustyökalupakkini hotellihuoneeseen. Kannan aina vähintään viivoitinta mukanani, kun menemme lasten kanssa ulkomailla leikkipuistoon. Sillä on näppärä tarkistaa normit ja dokumentoida puiston turvallisuus.

Vaijeriliu'un lähtöpaikka

Vaijeriliu’un lähtöpaikka

Vaijeriliuku oli luku sinänsä. Se meni lujaa ja laskijoiden ilmeistä päätellen se oli todella kivaa. En voinut käsittää iloa, sillä vaijeriliukuun lähdettiin tavallisen pirttikalustopöydän päältä. Ilmeisesti alkuperäinen teline oli joskus hajonnut ja paikalle oli innovatiivisesti kannettu puiston pöytä. Sinänsä se oli näppärä, sillä se oli tukeva, lapset pääsivät kiipeämään ensiksi penkille ja sitten pöydälle. Pöytälevylle mahtui vuoroaan odottamaan useampi lapsi kerrallaan. Olkoonkin kätevä, tukeva ja kiva, mutta ei se taatusti ollut EU-normit täyttävä.

Muista kiipeilytelineistä en viitsi edes raportoida. Olivat ne niin luovia, ettei niitä varten varmastikaan oltu vielä ehditty laatimaan riittävästi pykäliä.

Onneksi Suomessa sinun ja minun turvallisuuteen suhtaudutaan asian vaatimalla vakavuudella. Emme voi olettaa, että esimerkiksi isäksi tai äidiksi päätyneen henkilön suojeluvaisto riittäisi missään tilanteessa määrittämään, onko jossain turvallista leikkiä vai ei.

Olen viime aikoina seurannut ilolla, kuinka kotimaani on mallivaltio ja tekee kaikkensa kansalaistensa turvallisen elämän puolesta. Varsinaista riemua koin, kun luin Rauman maauimalasta, jossa poistettiin portaat 7,5 metrin hyppylavalle. Ei, allas ei ole vuosien saatossa madaltunut, mutta ilmeisesti vuosien saatossa ihmisen yhä enemmän hyljemäiseksi muuttunut ruumiinrakenne johtaa hänet vauhdikkaammin kohti pohjaa ja täten tänään 7,5 metristä hyppäävä henkilö on huomattavasti suuremmassa vaarassa kuin ennen EU-aikaa. Aiemmin 4,6 metriä syvä allas oli riittävä, nyt vaaditaan viisi metriä.

Olemme nyt asuneet melkein kolme vuotta EU-pykälien ulottumattomissa olevassa Sveitsissä. Huoleni lasteni turvallisuudesta täällä on ollut koko ajan raastava, sillä täällä on mm. autonrengaskeinut sallittuja. EU:ssa ne on kielletty ilmeisesti siksi että jos siinä autonrenkaalla istuisi alasti esim. elämänsä ensimmäiset kolmekymmentä vuotta putkeen, tulisi renkaasta haitallisia kemikaaleja kehoon. Muutamme onneksi kuukauden päästä takaisin Suomeen ja ehdottoman turvallisin mielin. Aivot saa jättää EU-rajalle narikkaan. Sen jälkeen meistä huolehtivat normit.

Petri Hollmén

Ps. Näin Juhannuksen alla hämmästelen aina, miksi ei hukkumista vain yksinkertaisesti säädettäisi EU-tasolla laittomaksi?

 

 

 

#satasyytäollaonnellinen #33 #iltapäiväkaffet

20140202-160302.jpg

Suomi on kahvittelun luvattu maa. Missään muussa maassa en ole törmännyt esimerkiksi palaverikahviin ja -pullaan. Kiersin aikoinani lähinnä pääkaupunkiseutua myyntimiehenä, kun hommasimme ensimmäisiä asiakkaita Lyytille. Aamu alkoi kahvilla Pendolinon Minibistrokärrystä. Päivän aikana saattoi olla viisikin palaveria. Vaikka olin myymässä, niin vastaanotto oli aina varsin vieraanvarainen,

Kai kahvi maistuu?

Epäkohteliasta olisi kieltäytyä, eikö? Suomessa myydään kahvin voimalla ja kahvittelun siivellä. Niinpä kahvia ja pullaa tuli nautittua varsin tehokkaasti. Niin tehokkaasti, että luovuin kahvista kokonaan nelisen vuotta sitten. Vatsani kiitti. Se oli saanut suodatinkahvimittarinsa jo punaiselle.

Nykyään kahvi kuuluu erityisiin hetkiin. Yleensä sitä kuluu kuppi päivässä. Espressokahvista, mokkapannulla (se mutteripannu) keitettynä, lounaan jälkeen. Ja kyllä maistuu hyvälle!

Tiedän rikkovani italialaista, kirjoittamatonta sääntöä nauttiessani lounaan jälkeen kahvin cappuccinotyylisesti maidon kera. Mutta onneksi perheessämme ei ole italiaanoja minua siitä muistuttamassa. Ensimmäisellä omatoimivierailullani Italiassa sain nimittäin kuulla kunniani, kun tilasin Milanossa, Isola Fiorita-ravintolassa, illallisen jälkeen cappuccinon. Sain espresson ja luennon kahvien nauttimisajoista. Cappuccino kuuluu aamiaiselle. Illallisen jälkeen nautitaan lyhyt ja voimakas espresso, ei mitään saavillista lehmänmaitoa.

Hai capito?

Isola Fioritan henkilökuntaan kuuluu* vain entisiä linnakundeja. Tatuoitu ja lihaksikas olemus teki minuun sen verran vahvan vaikutuksen, että noudatin sääntöä varsin tarkasti monta vuotta.

Toinen heikkouteni on Lindtin suklaat. Ne kuuluvat päivittäiseen ruokavaliooni. Kahvista voisin ehkä luopua, mutta suklaasta en. Suokkilistani on:

Tumma 70% suklaa
Chili
Merisuola
Pépites de Cacao (uutuus)

Mukavaa sunnuntaita!

Perjantaikokki

*Isola Fiorita on ilmeisesti palanut maan tasalle. Se sijaitsi Naviglissa ja suosittelin sitä ystävälleni viime kesänä. Osoitteesta ei löytynyt kuin palaneen ja hylätyn oloinen rakennus. Myöskään netistä en löytänyt tietoa. Harmi, sillä se kuului Milanon vuotenamme ja sen jälkeen vakiokohteisiin. Linnakundit tekivät Milanon parasta risottoa! Jos joku tietää ravintolan kohtalosta paremmin, niin viestiä kehiin!