Viimein aamu koitti vihdoin. Jalat tuntuivat ihmeen hyviltä. Ajattelin silti ajaa ihan rauhassa ja maisemista nauttien. Aamiaisella Johan nosti kilpailuhenkeä, sillä hän oli minua kokonaistuloksessa vain seitsemän sekuntia perässä. Ajatteli kuulemma voittaa minut.
Päivä oli Haute Route-mitta-asteikolla ”helppo”, sillä nousua ei olisi edes kolmea tonnia, vaikka matkaa olisi yhteensä 140 kilometriä. Yksi kunnon nousu, noin 700 metrin korkeuserolla ja muut mäet olisivat pieniä ”hidastustöyssyjä”.
Ensimmäiseen mäkeen kun pääsimme, oli strategiani muuttunut: päätin repiä kahdessa ensimmäisessä nousussa niin ison eron Johaniin, että voisin loppupäivän rullailla rauhassa. Jalat tuntuivat vahvoilta ja hyviltä. Annoin mennä! Poljin kaksi nousua todella vahvasti ja toisen nousun päällä ajanotto loppui hetkeksi. Totesin siellä olevani Johania jo useamman minuutin edellä. Homma oli siis selvä.
Vauhtia hidasti tällä kertaa laskut, sillä ensimmäisessä laskussa oli etujarruni todella tunnoton ja alkoi vinkua, kun vähänkään sillä kovempaa jarrutin. Ja vinkuna muuttui oudoksi pärinäksi samalla kun jarruteho katosi kokonaan. Ei ole todellakaan mikään kiva tunne yrittää laskea vain takajarrullisella pyörällä. Otin siis vauhtia reilusti pois ja laahasin etujarrua myös suorilla pitääkseni vauhdin aisoissa.
Toisen mäen päällä Mavicin mekaanikko tsekkasi jarrua kaksi sekuntia ja sanoi, että kunnossa se on. Otin paperia ja pesin vanteen vedellä. Ja näinhän se alkoi toimia! Ilmeisesti vanteelle oli mennyt urheilujuomaa tai vastaavaa, joka aiheutti ulinan ja pidonmenetyksen.
Loppupäivän ajoimme SKB:n porukassa, kauniissa auringonpaisteessa. Maali oli Yvoiressa, Genevejärven rannalla. Tunne sinne saapuessa oli mahtava! En olisi ensimmäisen päivän jälkeen uskonut näinkin vahvavointisena viikkoa lopettavani. Yvoiressa söimme, joimme muutamat Post Ride oluet ja jatkoimme Geneveen 400-päisenä pyöräilysaattueena.
Tähän hetkeen, näihin ilmeisiin, tähän porukkaan ja kuvan fiilikseen tiivistyy koko viikko.
Koko viikko oli todella upea kokemus jälleen kerran. Parempia säitä ei olisi voinut toivoa ja FoxCompin Samun juuri ennen lähtöä huoltama pyörä toimi täysin moitteetta, viimeisen päivän jarruepisodia lukuun ottamatta. Ja siitäkin selvisi vanteen pyyhkäisyllä.
En sano, ettenkö enää koskaan menisi Haute Routelle, mutta toistaiseksi osaltani nämä karkelot on nähty. Olen polkenut sarjan kaikki episodit: Dolomiitit, Pyreneet ja nyt viimeisenä Alpit. On mahtavaa saada keskittyä vain polkemiseen (ja syömiseen sekä nukkumiseen) viikon ajan, nauttia maisemista ja uskomattoman hyvin toimivasta järjestelyistä. Väitän myös, että tämä on turvallisin tapa polkea vuoristossa. Jokainen vaarallinen mutka on merkattu, jokaisessa risteyksessä on ”sheriffi” pysäyttämässä liikennettä sinulle, kanssasi ajaa safety-moottoripyöriä ja käytössäsi on tarvittaessa huoltoauto sekä lääkintähenkilöstö. Jos siis haluaa itselleen todellisen haasteen, mutta turvallisissa puitteissa, niin suosittelen Haute Routea. Ensi vuodeksi on silti keksittävä uudet haasteet.
Iso kiitos viikon onnistumisesta menee jälleen porukallemme: Maija, Sauli, Olli, Bänä, Johan, Sebastian, Henri, Karvinen, Christer, Dani, Toni, Jamie ja monet muut matkan varrella tavatut ihmiset tekivät viikosta myös hauskan. Aamuisin oli vatsalihakset kipeät illan nauruista.
Tämä blogi tuli kirjoitettua vasta kotona Kaarinassa. Pakko myöntää, että mikään ei kuitenkaan voita kotiinpaluuta ja perheen näkemistä. Pitää käydä aina vähän kauempana, että osaa arvostaa sitä, mikä on lähellä.
Pete
Perjantaikokin blogi 