Lähdimme helteisestä ja tyynestä Nauvosta ennen aamupalaa, sillä halusimme ehtiä nauttimaan alkukesän hellejakson viimeisestä päivästä Saaristomeren yhdessä upeimmista uimapaikoista: Björkön sisäjärvellä.
Pläkä on mottoriveneilijän unelma ja purjehtijan unelman vastakohta. Luvassa oli siis konemarssia läpi valitettavan sinileväisen Saaristomeren.
Kahden tunnin konettamisen jälkeen merituuli nousi 4-6 m/s tarjoten loppulegiksi loistavaa Välimeripurjehdusta: tasainen ja lämmin tuuli vei meitä kuutta solmua kohti Björkötä.
Yllätykseksemme eivät rannat olleet aivan täynnä ja saimme ”vakiopaikan” käyttöön. Rantautuminen ei mennyt kerralla putkeen ja ensimmäistä kertaa tällä veneellä oli ankkuriköysi vaarassa jäädä peräsimeen tai potkuriin jumiin. Selvisimme onneksi säikähdyksellä ja yhdellä uudella yrityksellä. Keulapotkurilla tämän aluksen laittaa vaikka taskuparkkiin, mutta ilman sitä täytyy lähestymisen mennä kerralla oikein. Luonnonsatamissa ei alaslaskeutuvaa kepoa uskalla aina käyttää ja tällä kertaa sivutuuli nappasi keulaan ennen kuin köysi oli rannassa kiinni. Onneksi veneilijät auttavat aina toisiaan ja tälläkin kertaa rannassa oli apua tarjolla. Kiitos siitä!
Helle vaati uintia! Ja sitä saimme. Hypimme kallioilta ja nautimme lämmöstä. Björkön järven vesi oli kuin linnunmaitoa. Juuri täydellisen uintilämpöistä.
Uinnin jälkeen lähdimme vaimon, tyttären ja koiran kanssa lenkille ja katsomaan, mihin kuntoon Santeri ja Tiia ovat kantatilan saaneet. Kahvila oli jo kiinni, mutta saimme maistaa palan porkkanakakkua, joka oli taivaallista.
Paljon on tapahtunut tilalla sitten viime näkemän! Paljon on toki vielä tehtävää (loppuelämäksi?), mutta paikka näytti jo ihan idylliseltä saaristolaistilalta ja kahvilalta. Kokonaisuuden kruunaa tilan ponit!
Santeri yllätti meidät ojentamalla meille numeroidun Björkö-puukon. Puukko annetaan heille, jotka ovat tehneet työtä Björkön hyväksi. Otimme tämän kiitollisina vastaan ja puukko jää veneeseen muistuttamaan tästä upeasta kesäpäivästä.
Illalla helteet olivat tiessään ja säätyyppi muuttumassa. Tuuli nousi sen verran kovaksi, että päätimme siirtyä ”redille” keula-ankkuriin. Niin teki moni muukin ja yöllä veneitä taisi pyöriä poukamassa keulan varassa melkein yhtä monta kuin oli kiinni keula rannassa.
Jännää, miten asiat muistaa vasta yöllä. Kuten vaikka sen, että talven aikana piti hommata annkuripurje, joka pitäisi paatin suorassa tuuleen nähden keula-ankkurissa. Tai sen, että jos tätä purjetta ei ole, keula-ankkurin kettinki kolisee aika kovaa veneen vatkatessa puolelta toiselle. Kolmelta yöllä heräsin kolinaan ja neljältä siihen kyllästyin. Viritin köyden kautta vedon kettinkiin ja sain äänen loppumaan. Oli kyllä kaunis kesäyö! Yöllisen harjoituksen jälkeen uni maistuikin lähes kymmeneen…
– Pete
Perjantaikokin blogi 