Purjehdus, päivät #18-#20, Bärö (Glada Laxen), Djupviken (Getaberget) ja Käringsund (Eckerö)

Posted on 17.7.2020 by Petri Hollmén

Päivä 18, Glada Laxen

Lapposta matka jatkui lyhyellä legillä Bärön pohjoiskärkeen, jossa vanhalla merivartioasemalla toimii yksi saariston ehdottomista huipuista: Glada Laxen.

Iloinen lohi on ravintola, jonka ahvenfileitä parempia en ole maistanut. Yhdeksän mailin legi sujui purjeilla Virtasten Finngulfia vastaan kisaten. Vaikka piti olla ”meidän tuuli”, niin hävisimme kohtalaisen selvästi. Kaaduimme kipparin laiskuuteen, sillä rullasimme auki vain ison coden ja jätimme isopurjeen puomille. Ajattelin coden riittävän, mutta noin solmun verran jäi maksimista saamatta.

Näin kauniille veneelle kehtaa hävitäkin.

Minkä vauhdissa häviämme, sen satamassa voitamme, onkin mottomme 🙂

Glada Laxeniin kannattaa ehdottomasti soittaa ja varata pöytä ravintolasta. Näin yrittäjä Henrik tekee kaikkensa järjestääkseen paikan myös pienestä, mutta suojaisesta satamasta. Ja ehdottomasti kannattaa kiivetä vanhaan merivartiotorniin sekä saunoa tynnyrisaunassa!

Glada Laxenissa on kaikilla hyvä ja iloinen palveluasenne. Ja se on pakko päteä myös kokkeihin, sillä niin hienoja ja hyviä annoksia keittiö taikoo. Henrikin ahvenien lisäksi söin siikatartarin ja jo se oli viedä kielen mennessään. Illan kruunasi hyvä seura, jota saimme sattumalta vielä lisää, kun Annakaija ja Juha ilmestyivät satamaan.

Illallisen jälkeen suuntasimme saunaan ja lapset vastapäiselle rannalle hyppytelineeseen. Hyppyteline on yksityinen, joten sen käyttöön tulee aina kysyä lupa.

Jälleen kerran hieno vierailu Glada Laxenissa, jonne tulemme varmasti vielä monta kertaa uudelleen!

Päivä 19, Djupviken

Glada Laxenin jälkeen päätimme yrittää onneamme toisen suositun ravintolasataman, Havsviddenin kanssa. Havsvidden sijaitsee upealla paikalla, aivan Ahvenanmaan pohjoisimmassa kolkassa ja kallioilta avautuu avomerinäkymä kauas pohjoiseen. Olimme viimeksi käyneet Havsviddenissä kymmenisen vuotta sitten ja silloin kova pohjoisesta tuleva aallokko teki yöstä yhden vähäunisimmista. Nyt oli luvassa kevyttä etelätuulta. Tuuria meillä ei kuitenkaan käynyt, sillä koko satama oli aivan täynnä ja päätimmekin jatkaa matkaa Havsviddenin länsipuolella sijaitsevaan Djupvikenin luonnonsatamaan.

Djupvikenistä löysimme ystävämme Suvin ja Sakun lapsineen. Ankkuroimme viereen, keula vasten pystysuoraa kalliota ja keulaköydet pitkälle kiinni puihin.

Djupviken on suojainen, vuonomainen lahti. Ainoastaan pohjoistuulilla ei satamaa voi suositella. Djupvikenin rannasta lähtee noin viiden kilometrin mittainen luontopolku, joka lakipisteessään käy Geta-vuoren huipulla. Aivan rannan tuntumassa on myös Getan kuuluisat luolat. Olimme ensimmäistä kertaa näissä maisemissa ja ne tekivät kyllä vaikutuksen. Vuori ei nyt aivan ole vuori, mutta lappimaiset maisemat kukkulan päältä avautuvat. Ja luolat on kyllä komeat!

Reippailimme illalla Getan huipulle, jossa on myös aivan kelpo ravintola. Toast skagenin, pulled pork-purilaiset ja Ahvenanmaan pannukakut maistuivat tyynessä ja lämpimässä illassa kauas horisonttiin katsellen. Lasten kanssa pelasimme erän minigolfia ja päätimme seuraavana päivänä tulla testaamaan uunituoreen, 18-väyläisen frisbeegolfradan.

Maailman suurin frisbeegolfpuisto?

Korona kun iski ja uhkasi Ahvenanmaan turismia, pistivät paikalliset toimeksi. Millä houkuttelemme uutta turismia? He keksivät brändätä Ahvenanmaan maailman suurimmaksi frisbeegolfpuistoksi ja saivat pikavauhtia 16 alueen kuntaa rakentamaan 9- tai 18-väyläiset radat. Yhden näistä pelasimme jo Lappossa. Kiertämällä kaikki, tulee kierrettyä ensinnäkin koko Ahvenanmaa ja samalla pelattua 180 väylää fribaa. Ihailen paikallisten toimeenpanokykyä! Lisää voit lukea täältä: https://www.discgolf.ax/

Samalta sivulta voit tarkistaa kaikkien ratojen tilanteen myös.

Samaan aikaan manner-Suomessa uumoiltiin ”kaikkien aikojen kotimaanmatkailukesää” ja luonnollisesti oli nähtävillä, että saaristo tulee täyttymään matkailijoista. Saariston Rengastien pitäisi olla yksi vetonauloistamme ja kun sinne vihdoin saatiin väkeä tulemaan, ei mantereella osattu reagoida lainkaan, vaan tilanne johti ruuhkiin ja pullonkauloihin lautoilla (https://www.is.fi/turun-seutu/art-2000006572348.html). Jos sama tilanne olisi Ahvenanmaalla, olen varma, että jostain oltaisiin hommattu lisää lauttakapasiteettia – nyt kun niitä matkailijoita vihdoin tuli.

Getan rata kulkee luonnollisesti hienoissa maisemissa ja itse nautin siellä pelaamisesta todella paljon. Tällä kertaa pojilla loppui ”moti” ensimmäisen kymmenen väylän jälkeen, kun puut ja oksat olivat aina väärissä paikoissa. Loppukierros pelattiin siis aika hiljaisissa tunnelmissa… 🙂

Päivä 20, Käringsund

Djupvikenin jälkeen suuntasimme kohti länttä ja sitten sisäväylää pitkin etelään. Olin varannut Eckerön Käringsundista paikan seuraavaksi yöksi ja sama oli suunnitelma Suvilla ja Sakulla. On hauskaa törmätä tuttuihin, joilla on samanikäisiä lapsia. Yksikin ulkopuolinen lapsi leikeissä ja peleissä mukana muuttaa dynamiikkaa aina siten, että homma ei mene (niin nopeasti) sisäiseksi nahisteluksi.

Tuulta ei ollut nimeksikään, joten ihailimme punertavia rantakallioita vasemmalla ja aavaa merta oikealla aurinkoisessa kelissä moottorimarssilla. Jossain vaiheessa päivää hommasimme hieman vaihtelua laskemalla suplaudan veneen perään. Lapset surffasivat sillä s/y Julia II:n kulkiessa tasaista 7,5 solmun vauhtia.

Käringsund on Eckerön laivasataman pohjoispuolella oleva monipuolinen vierasvenesatama. Rannassa on gastropub, uusi palvelurakennus saunoineen ja pesutupineen, sähkö ja vesi on laiturilla. Todella viihtyisä ja suojainen satama. Satamaa reunustaa parikymmentä venevajaa, joista ainakin osa näytti olevan vielä käytössä.

Välittömästi kiinnittäytymisen jälkeen oli fillari kaivettava päivälevolta. Ahvenanmaan punainen asfaltti kutsui. Poljin aivan Eckerön eteläisimpään kärkeen, Degersandin leirintäalueella. Hiekkarantainen laguuni katsoo suoraan etelään ja edessä on vain aavaa merta. Kaunista! Rannalla oli uimareita ja isohko moottorivene oli laguunissa ankkurissa. Melkein kuin Välimerellä.

Koska fillari kulki mukavasti, päätin kokeilla, kuinka monta kilometriä tuntiin ehtii. 60 minuutin jälkeen kilometrejä oli kertynyt 32,2. Aika hyvä määrä, varsinkin kun viimeinen kymppi oli soratiellä, joka oli vastikään päällystetty pienen nyrkin kokoisella murskeella.

Illallisen ja kauniin illan kunniaksi avasimme viimeisen pullon viimevuotisten nelikymppistemme lahjapulloista: vuoden 2008 Dom Perignonin. Tyyni ja lämmin ilta, hyvä seura ja maukas ruoka omasta grillistä – mitä muuta voi toivoa? No, päivän ensimmäistä olutta tietenkin. Kävimme rannan pubissa vielä yksillä (tai no, kaksilla) Sakun kanssa aistimassa tunnelmaa. Terassilla kuului sekä paikallista murretta että suomea. Kaikki tuntuivat olevan lomamoodissa.

Seuraavana päivänä suuntana olisi Maarianhamina.

– Pete

Kevyttä pyöräilyä Mallorcalla – eli SKB Triathlon Racing Teamin ”all out” -treenileiri

Posted on 28.4.2018 by Petri Hollmén

Olosuhteet aamu-uinnille eivät tästä parane.

Mielikuvani Mallorcasta on aina ollut saksalaisturistien täyttämä lomahelvetti, johon ei kohteen alkuperäisyyttä arvostava matkailija lähtisi mistään hinnasta. Niinpä en ole sinne koskaan matkustanut, kunnes sitten jostain syystä päätin sinne lähteä.

Triathlon-seurani SKB on leireillyt saarella jo kolmisen kertaa huhtikuussa ja jokin kumma päähänpisto sai minut ilmoittautumaan mukaan. Tosin en tarkistanut kohdetta, vaan ainoastaan ajankohdan. Se sopi kalenteriin, joten varaus sisään! Lähdin reissuun siis täysin turistina. Päivää ennen reissua katsoin Google Mapsista, että missä se Mallorca oikein sijaitsee. Hämäännyin, kun leirin järjestäjän, Next Level Campin tiedotteesta puhuttiin uimisesta ”in the ocean”. Mutta kyllä muistikuvani piti paikkaansa – siinähän se on 90-luvun suosikkien, Menorcan ja Ibizan välissä – Välimerellä. Valtamereen ei siis uimaan pääsisi.

Olin kuvitellut lähteväni rennolle pyöräleirille. Iltaisin syötäisiin hyvin ja ehkä nautittaisiin paikallisia viinejä. Sitten leirin läpikäynyt kaverini Riku sanoi, että kannattaa muuten treenata, että pärjää leirillä mukana. Alkoi vähän mietityttää koko homma.

Nyt on kuusi päivää armotonta treeniä takana. Valmentajamme Darby Thomas totesi ekana päivänä, että päivittäiset viiden – kuuden tunnin treenit kuulostavat paljolta, mutta huoli pois: täällä ei ole mitään muuta tekemistä. Ja totta hän puhui.

Aamu alkoi aina uinnilla ”in the ocean”, eli Välimeressä. Vesi oli 15-17 asteista, joten märkkäri päällä painettiin menemään. Yllätyin todella ensimmäisen aamun uinnista, sillä 1500 metrin matka meni 1:34/100m vauhdilla. Viime kesänä pihaani hommaama vastavirta-allas on todella tuonut lisää vauhtia uintiin! Toisaalta – on siinä jo 120 kilometriä uitukin.

Uinnin jälkeen tankattiin energiaa. Ei nautittu aamiaisesta, vaan tankattiin kirjaimellisesti koneeseen polttoainetta. Tämä asenne oli hyvä pitää, sillä ruokailu tapahtui tarkoitukseen sopivassa, mutta minkä tahansa romanttisen loman pilaavassa resortissa. Todellisella mättötehtaalla ladottiin pizzalapion kokoisille lautasille hiilaria ja proteiinia niin paljon kuin vatsa vain veti. Hassua kyllä – niin teki tuhat muutakin ruokailijaa tässä paikoilleen parkkeeratussa ruotsinlaivasimulaattorissa. Tosin sillä erolla, että ne 980 muuta liikkuivat korkeintaan aurinkotuoleille ja takaisin – ehkä baarin kautta kiertäen. No, palaahan sitä energiaa siinä auringossakin maatessa.

Mättötehtaan herkkuja… Lautanen 2/3 menossa illallisella.

Ja sitten poljettiin. Voi pojat, että todella poljettiin! Viitenä fillarointipäivänä kertyi kilometrejä 620 ja nousua yli 7000 metriä. Joku aina välillä lupasi vetää letkaa ”ihan rauhallisesti”, vaikka tiesi huijaavansa myös itseään. Kun satulaan päästiin, niin aina mentiin kovaa. Paitsi silloin, kun mentiin vielä kovempaa.

Tommi! Nyt paidat kiinni ja putkelle. Feikataan, että on kevyttä – tuolla on kuvaaja!

Nousua! Jyrki ja Janne jo lähes ylhäällä.

Osa porukasta Randan huipulla.

Gruppo B:llä ei hymy hyytynyt!

En ole koskaan ollut juoksija, vaan uinti ja pyörä ovat olleet minulla sydäntäni lähellä. Niinpä ajatuskin 140 kilomertin pyöräilyn jälkeisestä juoksusta oli minulle lähinnä huonon vitsin tasoa. Mutta ihmeitä tapahtuu. Ensimmäisen päivän ”transition run”, eli suoraan pyörästä juoksuun -harjoitus oli kramppien värittämä. Mutta siitä eteenpäin jokainen päivä oli helpompi – ja vauhtikin aina kiihtyi. Ihmeitä voi siis tapahtua.

Opin leirillä myös valmennus- ja harjoittelumetodologian, jonka nimesin Darbyismiksi päävalmentajamme Darby Thomasin mukaan. Jos kramppaa, jos ei kulje, jos tuntuu raskaalta tai jos joku muu menee kovempaa, on se aina ”lack of training or nutritional issue.” Siis harjoittelun puutetta tai sitten tankkaus on pielessä. Tällä leirillä puututtiin molempiin: harjoiteltiin itsemme tajunnan rajamaille ja tankattiin lähes yhtä paljon kuin ne saksalaiset ammatituristit, jotka luovivat notkuvien buffetpöytien merellä yhtä ammattimaisesti kuin me puikkelehdimme pyörillämme vilkkaan liikenteen seassa.

Mutta millainen se Mallorca sitten on?

Sehän on ihan älytön turistihelvetti ja siksi se sopii tällaiseen leiriin täydellisesti! Siellä ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta (järkevää) tekemistä kuin treenata. Ja treenaamiseen siellä on – ainakin huhtikuussa – ylivertaiset olosuhteet. Päivälämpötilat olivat 20 ja 25 asteen välillä. Meri oli kirkas ja useimmiten tyyni – ja aina oikean lämpöinen. Juoksua varten rantaraitti toimi, sillä maisema vaihtui ja aurinko paistoi. Pyöräilijöitä saarella oli ainakin 10 000, mutta en nähnyt kuin yhden onnettomuuden koko viikon aikana. Autoilijat ajavat uskomattoman hienosti ja ohittavat pyöräilijät – ajoivat he sitten yksin tai isossa letkassa – aina vastakkaisen kaistan kautta. Täällä autoilijoilla on ihmeellinen kunnioitus ihmishenkeä kohtaan. Onkohan se imetty jo äidinmaidosta tai opittu autokoulussa? Mene ja tiedä – haluaisin samaa asennetta ison annoksen Suomeenkin, jossa tavallinen autoilija kohtaa 10 vuodessa saman määrän pyöräilijöitä kuin Mallorcan asukas päivässä.

Vierailu Palman Rapha-kaupassa tuplasi reissubudjetin. Vatsa sisään, niin kamat näyttävät paremmilta!

Perheen kanssa suuntaan jatkossakin muualle, mutta Sa Calobran, Puig Majorin, Randan ja Formentorin nousut haluan ajaa vielä joskus uusiksi. Paremmassa kunnossa parempaa Strava-sijoitusta hakien – tietenkin.

Mutta mikä viikosta teki The Viikon, oli tietenkin porukkamme. SKB:n oudot, hauskat, hienot, mukavat, hullut ja kilpailuhenkiset All Out -persoonat ovat jotain, mitä rahalla ei saa tai muualta ei löydä. Timpparellin ja Pekan rasvaussviitti, Saulin räjätävä nauru (lähtökohtaisesti omille vitseille), Niinan vetovoima (kirjaimellisesti) fillarilla, Jannen ja Pasin henkeä salpaavan kauniit kuvat ja videot, Vekkelin sulotuoksut, ai ai… Priceless – sanoisin. Ja kaikkein parasta on tietenkin jokaisen antama tsemppi ja tuki heikkoina hetkinä. Vuorille ei kaveria jätetä – ei vaikka sen jalat olisivat krampeista kovat kuin uppotukit. Kiitos, kun toitte minut takaisin Harri, Tommi, Janne, Niina ja muut.

Tämä uskomattoman upea porukka on saanut minut ylittämään itseni ja suoriutumaan päivistä, jollaisiin en yksin ikinä olisi hankkiutunut – saatikka niistä selviytynyt. 1/3 porukasta on Havaijin Iron Manin kävijöitä tai paikan sinne lunastaneita. Muut ovat kaikki moninkertaisia triathlonin täysmatkalaisia ja ikäryhmiensä parhaimmistoa. Sitten on yksi harrastelija-Hollmén, joka vuosittaisella triathlontavoitteellaan pyrkii pitämään itsensä kunnossa ja motivoituneena treenaamaan – kelistä huolimatta.

Kiitos kaikille. Olette mahtavia. Ja mikä parasta: tämän jälkeen mikä tahansa treeni tuntuu lämmittelyltä.

Kyllä Konan kävijät ja ammattilaiset osaavat rennostikin ottaa, kun heidät siihen pakotetaan.

Leirin hupikisan pyöräosuus.

Viimeisen illan dinner – ja viikon ensimmäinen (sekä viimeinen) Limoncello. Vaimo ei uskoisi…

Pete

Haute Route Alpit 2016 – päivä 7. Megeve – Geneve

Posted on 4.9.2016 by Petri Hollmén

Day7

Viimein aamu koitti vihdoin. Jalat tuntuivat ihmeen hyviltä. Ajattelin silti ajaa ihan rauhassa ja maisemista nauttien. Aamiaisella Johan nosti kilpailuhenkeä, sillä hän oli minua kokonaistuloksessa vain seitsemän sekuntia perässä. Ajatteli kuulemma voittaa minut.

Päivä oli Haute Route-mitta-asteikolla ”helppo”, sillä nousua ei olisi edes kolmea tonnia, vaikka matkaa olisi yhteensä 140 kilometriä. Yksi kunnon nousu, noin 700 metrin korkeuserolla ja muut mäet olisivat pieniä ”hidastustöyssyjä”.

Ensimmäiseen mäkeen kun pääsimme, oli strategiani muuttunut: päätin repiä kahdessa ensimmäisessä nousussa niin ison eron Johaniin, että voisin loppupäivän rullailla rauhassa. Jalat tuntuivat vahvoilta ja hyviltä. Annoin mennä! Poljin kaksi nousua todella vahvasti ja toisen nousun päällä ajanotto loppui hetkeksi. Totesin siellä olevani Johania jo useamman minuutin edellä. Homma oli siis selvä.

Vauhtia hidasti tällä kertaa laskut, sillä ensimmäisessä laskussa oli etujarruni todella tunnoton ja alkoi vinkua, kun vähänkään sillä kovempaa jarrutin. Ja vinkuna muuttui oudoksi pärinäksi samalla kun jarruteho katosi kokonaan. Ei ole todellakaan mikään kiva tunne yrittää laskea vain takajarrullisella pyörällä. Otin siis vauhtia reilusti pois ja laahasin etujarrua myös suorilla pitääkseni vauhdin aisoissa.

Toisen mäen päällä Mavicin mekaanikko tsekkasi jarrua kaksi sekuntia ja sanoi, että kunnossa se on. Otin paperia ja pesin vanteen vedellä. Ja näinhän se alkoi toimia! Ilmeisesti vanteelle oli mennyt urheilujuomaa tai vastaavaa, joka aiheutti ulinan ja pidonmenetyksen.

Loppupäivän ajoimme SKB:n porukassa, kauniissa auringonpaisteessa. Maali oli Yvoiressa, Genevejärven rannalla. Tunne sinne saapuessa oli mahtava! En olisi ensimmäisen päivän jälkeen uskonut näinkin vahvavointisena viikkoa lopettavani. Yvoiressa söimme, joimme muutamat Post Ride oluet ja jatkoimme Geneveen 400-päisenä pyöräilysaattueena.

Tähän hetkeen, näihin ilmeisiin, tähän porukkaan ja kuvan fiilikseen tiivistyy koko viikko.

Koko viikko oli todella upea kokemus jälleen kerran. Parempia säitä ei olisi voinut toivoa ja FoxCompin Samun juuri ennen lähtöä huoltama pyörä toimi täysin moitteetta, viimeisen päivän jarruepisodia lukuun ottamatta. Ja siitäkin selvisi vanteen pyyhkäisyllä.

En sano, ettenkö enää koskaan menisi Haute Routelle, mutta toistaiseksi osaltani nämä karkelot on nähty. Olen polkenut sarjan kaikki episodit: Dolomiitit, Pyreneet ja nyt viimeisenä Alpit. On mahtavaa saada keskittyä vain polkemiseen (ja syömiseen sekä nukkumiseen) viikon ajan, nauttia maisemista ja uskomattoman hyvin toimivasta järjestelyistä. Väitän myös, että tämä on turvallisin tapa polkea vuoristossa. Jokainen vaarallinen mutka on merkattu, jokaisessa risteyksessä on ”sheriffi” pysäyttämässä liikennettä sinulle, kanssasi ajaa safety-moottoripyöriä ja käytössäsi on tarvittaessa huoltoauto sekä lääkintähenkilöstö. Jos siis haluaa itselleen todellisen haasteen, mutta turvallisissa puitteissa, niin suosittelen Haute Routea. Ensi vuodeksi on silti keksittävä uudet haasteet.

Iso kiitos viikon onnistumisesta menee jälleen porukallemme: Maija, Sauli, Olli, Bänä, Johan, Sebastian, Henri, Karvinen, Christer, Dani, Toni, Jamie ja monet muut matkan varrella tavatut ihmiset tekivät viikosta myös hauskan. Aamuisin oli vatsalihakset kipeät illan nauruista.

Tämä blogi tuli kirjoitettua vasta kotona Kaarinassa. Pakko myöntää, että mikään ei kuitenkaan voita kotiinpaluuta ja perheen näkemistä. Pitää käydä aina vähän kauempana, että osaa arvostaa sitä, mikä on lähellä.

Pete