Aihearkisto: kana

Kuolemanpelkoa, vauhdin hurmaa ja tuskien taival

Posted on by

Kuolemanpelkoa, vauhdin hurmaa ja tuskien taival

Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin 🙂 Eli ennen kisaa otettu kuva.

Aloitetaan hyvillä uutisilla: MÄ TEIN SEN! Ylitin IronMan –kilpailuissa puolitriathlonmatkalla maaliviivan viime sunnuntaina loppuiltapäivästä. Kahdeksan kuukauden treeni ei mennyt hukkaan.

Kuolemanpelko

Kilpa alkoi klo 9.40 uintiosuudella. Ilma oli sateinen ja maa märkä. Sarjassani (miehet 30-34) osallistujia oli 313. Pakkauduimme kaikki parikymmentä metriä leveälle lähtöalueelle Zürich-järveen. Kylmä, 17-asteinen, vesi puski märkäpuvun sisään ja hengittäminen meni haukkomiseksi. Sitten soi pilli ja kaaos oli valmis. Ensimmäiset kaksi sataa metriä pelkäsin oikeasti hukkuvani, sillä huitovia käsiä, potkivia jalkoja ja eteenpäinpyrkiviä kehoja oli yllä, alla ja sivuilla. 300 uimaria tekee järveen niin ison aallokon, että normaalista kroolaamisesta ei tullut mitään. Hengittäessä sai useammin vettä suuhun kuin happea keuhkoihin. Piti uida pää pinnalla, joten ajattelin, että kokeilen sammakkoa. Se ei toiminut, sillä takaa tultiin kovempaa ja päälle. Kroolattava siis oli – ja kovaa!

Parinsadan metrin räpiköinnin jälkeen porukka hajaantui vähän, jono venyi ja eksyin (onnekseni) ryhmän laidalle uimaan. Silloin sain oman uintini käyntiin. Tajusin myös, että triathlon-uinnissa suu pitää hengittämistä varten kääntää melkein kohti taivasta. Sain happea, mutta märkäpuku hiersi samalla niskan verille.

36 minuutin ja 43 sekunnin jälkeen juoksin vaihtoalueelle. Onnellisena selvittyäni uinnista hengissä ja vielä melkein tavoiteaikaani (36 min).

Selvisin hengissä uinnista!

Vauhdin hurmaa

Sääennustus oli luvannut sadetta, mutta kun pääsin pyörän päälle, antoivat viimeiset pisarat tilaa auringonsäteille. Pyörän selkään hyppääminen tuntui uinnin jälkeen niin kivalta, että annoin mennä. Etukäteen laskemani 600 korkeuserometriä tarkentuivat vajaaseen kilometriin järjestäjien ilmoittamaan lukemaan, joten tiesin, että kohtalaisen rankka 90 km oli edessä.

Reitti oli viety kauneimmille maalaisteille. Kirkonkelloja ja lehmänlannantuoksua – aitoa Sveitsiä. Ensimmäiset 10 kilometriä kulkivat järven rannassa ja sitten alkoi nousu, joka oli pitkä ja jyrkkä. Se näkyy myös väliajoissani, sillä ensimmäinen 10 km kulki aikaan 19:52, eli 30,70 km/h nopeudella. Seuraavat kahdeksan kilometriä (nousuosuus) vei 27:41 ja keskinopeus oli 17,34 km/h. Reitin nopein osuus alkoi 18 km kohdalla ja päättyi kääntöpisteeseen. Tämä 27,3 km pätkä kulki aikaan 39:28, eli keskinopeus oli muikea 41,50 km.

Koko 45 kilometrin lenkillä kannustajia riitti. Reitinvarren kylät ottivat tapahtumasta kaiken irti. Nousuissa (siinä pyöräilijät menevät hitaasti, joten kannustamiseen jää enemmän aikaa) oli väkeä ruuhkaksi asti. Suosikkien nimet oli maalattu katuun, tienvarsilta bongasin ainakin kaksi puhallinorkesteria, sambabändin, palokunnan orkesterin sekä lukemattomia perheitä piknikillä kannustamassa. Ravintoloista oli pöydät kannettu ulos, grilleissä paistui Cervelaa ja St Galler-bratwurstia. Olut virtasi tienlaidalla ja tiellä hiki. Liekö syy kannustuksessa, mutta ensimmäisen 45 km kierroksen kiersin aikaan 1h 27 min.

Tiesin, että vauhtia oli hiljennettävä reilusti, jotta jaksaisin myös juosta. Mutta ne kannustajat…!  Mieleen jäi eräs kumaraselkäinen pappa (ei se eräs 75-v teräspappa, joka veti tämän kisan minua paljon nopeammin!), joka nojasi jyrkässä mäessä keppiinsä ja kannusti kaikkia ohiajaneita. Yllätyin, että pappa oli asemissaan myös toisella kierroksella ja kannusti yhtä innokkaasti!

Toinen kierros kulki aikaan 1:36 ja koko pyöräilyyn meni 3:03:34. Yllätyin hyvästä ajasta pyöräilyosuuden päätyttyä, sillä reitti oli kova ja nousua riittävästi.

Tässä vaiheessa vauhti maistui!

Viimeisessä nousussa tunsin vasemmassa reidessäni pienen krampin. En huolestunut siitä kuitenkaan paljoa, sillä reisien kanssa minulla ei treeneissä koskaan ollut ongelmia.

Tuskien taival

Vaihtaessani jalkaan juoksukenkiä, oli oloni energinen ja hyvä. Olin lähdössä tekemään hyvää juoksua. Jalat olivat kuitenkin toista mieltä.

Kilometrin juoksun jälkeen vasempaan sisäreiteen iski kova kramppi ja se pakotti minut pysähtymään. Koitin venytellä sitä, mutta venyttäessä takareisi kramppasi vielä kovemmin. Olin yllättynyt, sillä olin tankannut urheilujuomaa todella reilusti koko kisan ajan. Mistä nyt tuulee?

Kahden kilometrin kohdalla krampit meinasivat pakottaa minut luovuttamaan, mutta lepäsin hetken ja hieroin jalkoja ja jatkoin kävellen. Selvisin juoksua, kävelyä ja hierontaa vuorotellen kuuden kilometrin merkille, mutta sitten vasen reisi veti koko etuosan lihakset aivan kivikoviksi. En voinut kävellä – juoksusta puhumattakaan. Katselin, mistä pääsen helpoiten nilkuttamaan maalialueelle. Poistuin jo hetkeksi katsojien joukkoon, mutta sitten jokin (kutsuttakoon sitä vaikka suomalaiseksi sisuksi tai pelkäksi tyhmyydeksi) sai minut yrittämään vielä. En totta vieköön treenannut kahdeksaa kuukautta lopettaakseni 15 km ennen maalia!

Seuraavasta juomapisteestä bongasin lihalientä, jota kiskoinkin sitten urakalla koko loppumatkan ajan. Ensimmäinen 10 km kierros oli suoraan sanottua yhtä tuskaa. Olin ajatellut selviäväni koko 21 km matkasta kahteen tuntiin, mutta ensimmäiseen kierrokseen meni melkein 1 h 20 min.

Otin uuden taktiikan: aina kun tunsin pienenkin krampin reidessä, hiljensin kävelyksi. Kävelin sata metriä, pysähdyin, hieroin reittä hetken ja kokeilin taas juosta. Ja join lihalientä. Se toimi, sillä toisen kierroksen pystyin laahustamaan 10 minuuttia nopeammin. Juoksuaikani oli 21 kilometrin osalta 2:33:55, eli noin 40 minuuttia huonompi kuin tavoitteeni.

Ajasta viis. Kaksi kilometriä ennen maalia, kun tajusin selviäväni loppuun saakka, meinasi itku päästä.

Maaliviivalla yritin olla kuvauksellinen ja reipas. Reipas ehkä olin, mutta en kovin kuvauksellinen…

Minuutti maalintuloni jälkeen taivas aukeni ja alkoi kaatosade. Kastuin läpimäräksi, mutta se ei haitannut. Olin maalissa, voitin itseni, kivut ja tuskan ja ennen kaikkea – henkinen kantti kesti.

Kun sinut haastetaan, ota haaste vastaan. Pystyt mihin vain!

Perjantaikokki

Ps. Kaloreja rääkissä kului 5200. Tällainen tilastotieto vain 🙂

Paahdettua kanaa ja Alte Posten pastaa

Olimme maaliskuussa työporukalla Davosissa. Ennakkosuositusten perusteella varasin pöydän Hotel Alte Postista. Tilasin alkuruoaksi pastaa Alte Postin tapaan. Annos oli hyvää pastaa kermaisessa kastikkeessa. Juju oli sitruunaruohossa, joka toi mielenkiintoisen maun ruokaan.

Tein oman kokeiluni kotona uunissa valmistetun kokonaisen broilerin kera.

AINEKSET

–       1 kokonainen broileri
–       yrttejä (timjami, salvia, rosmariini jne.)
–       1 sitruuna
–       2 rkl voita
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä
–       kaksi sitruunaruohon oksaa
–       400 g pastaa (makaronia, penneä, spagettia tms.)
–       2 dl kermaa
–       tilkka oliiviöljyä
–       1 dl valkoviiniä
–       merisuolaa keitinveteen

VALMISTUS

Pilko iso kourallinen (tai kaksi) yrttejä pieneksi. Raasta joukkoon yhden sitruunan kuori. Mausta yrttiseos suolalla ja pippurilla. Sekoita yrtit huoneenlämpöisen voin joukkoon. Tunge sormet broilerin nahan alle (rintalihakset) ja irrottele nahka varovasti. Hiero yrttiseosta lihan pintaan (nahan alle) sekä nahan pintaan eri puolille broileria.

Pilko sitruuna paloiksi ja laita sitruunan paloja broilerin sisään, koipien väliin jne.

Paahda 200 –asteisessa uunissa n. 45 minuuttia (koosta riippuen enemmänkin).

Laita pasta kiehumaan suolalla maustettuun veteen. Pilko sitruunaruoho pieneksi. Laita pannulle tilkka oliiviöljyä ja kuullota sitruunaruohoa hetki miedolla lämmöllä. Nosta lämpöä ja lisää valkoviini. Kiehauta. Lisää kerma ja mausta tarvittaessa suolalla. Laske lämpö pienelle ja anna kuplia kokoon pikkuhiljaa.

Kaada vesi pois pastasta ja sekoita pasta sitruunaruohokastikkeeseen. Tarjoa kanan kera ja vie ajatukset Alpeille.

Herkullista viikonloppua!

Italian ihme – Kermassa muhinutta kanaa ja fenkolia

Posted on by

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa. Viime viikolla kerroin sveitsiläisten mielenkiintoisesta suhtautumisesta talven kylmyyteen. Vaatetta ei lisätä vaikka asteet laskevat.

Olen ihmetellyt elämää  yhden talven myös Alppien eteläpuolella, Milanon seudulla. Siellä reaktio on täysin päinvastainen. Kun elohopea tippuu kymmenen lämpöasteen tienoille, kaivavat milanolaiset kaapeistaan paksut untuvatakit kunnon turkisreunushupuilla. Niihin kääriytyneinä he sitten hytisevät ja päivittelevät arktista ilmanalaa.

No, ei siinä mitään. Hyvä, että pitävät itsensä lämpiminä. Mutta odotapa viikonloppua ja suuntaa kulkusi vuorille. Siellä samaiset kylmästähytisijät laskettelevat kunnon pakkaskeleilläkin järjestään ilman pipoa. Jotenkin kylmä ilma on erilaista vuorilla kuin se on kaupungissa. Tai sitten turkisreunushuppu on varannut viikolla niin paljon lämpöä päähän, että yksi viikonloppu ilman pipoa ei tunnu missään.

Kaupunki ja vuoret aiheuttavat muutakin epäloogisuutta saapasmaan kansaan. Italialaiset tunnetaan tyylikkyydestä. Onhan Milano monelle muodin mekka. Kun käyskentelet Duomon aukiolla tai Milanon kuuluisilla ostoskaduilla, tunnet itsesi lähes varmasti alipukeutuneeksi. Miten huolitelluilta ja tyylikkäiltä pikaisella espressolla Cafe del Duomossa piipahtavat milanolaiset näyttävätkään!

No ei siinäkään mitään. Hyvä, että pitävät itsensä tyylikkäinä. Mutta odotapa viikonloppua ja suuntaa kulkusi vuorille. Siellä samaiset tyyliniekat laskettelevat aivan kammottavissa kahdeksankymmentäluvun neonhaalareissa, ikään kuin ne olisivat viimeistä huutoa. Mutta eivät ne ole. Tätä ilmiötä en ole koskaan ymmärtänyt. Kaikkein tyylikkäimmät laskettelijat lisäävät asuunsa vielä oman, yläasteella ostetun, Invicta-repun. Sitten kokonaisuus on täydellinen. Rinteessä roolit kääntyvät kuin lennossa. Yhtäkkiä suomalainen Haltin Goretex-lasketteluasuun pukeutunut ulkoilija onkin se tyyliniekka.

Tai sitten minä en vain ymmärrä.

Niin tai näin, tänään noin neljän ja puolen tunnin kuluttua suuntaamme automme nokan kohti tyylin mekkaa Milanoa ja käymme katsomassa, pitääkö edellä kirjoittamani väittämät vielä kutinsa. Kun Milano on tarkistettu (varaamme siihen viikonlopun), kääntyy Kian keula itään ja suuntaamme tutkimaan tilannetta vuorilla.

Voin sitten raportoida myöhemmin, onko tilanne muuttunut. Ensi viikolla en bloggaa tai kokkaa, vaan laskettelen lämmin kypärä päässä ja GoreTexia yllä.

Että lompsista vaan,

Perjantaikokki

Kermassa muhinutta kanaa ja fenkolia

Italiassa käytetään paljon fenkolia ja se on meidänkin keittiön yksi suosikeista. Sitä voi käyttää ohueksi siivutettuna ja jäävedessä rapeutettuna salaatissa, sitä voi grillata tai vaikka hauduttaa, kuten tässä.

AINEKSET

–       1 kokonainen broileri
–       2 isoa fenkolia
–       1 dl valkoviiniä
–       oliiviöljyä
–       yrttejä hienonnettuna (esim. timjami, rosmariini jne.)
–       2 dl kermaa
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS

Pilko broileri osiin. Jos et tiedä miten, katso ohje esim. tuolta (englanniksi: http://www.youtube.com/watch?v=eiwHpDtZHOE) tai osta koipi-reisiä ja rintafileitä. Hiero suolaa ja pippuria kanaan, kuumenna öljy kasarissa kuumaksi ja ruskista kananpalat kauttaaltaan. Laske lämpötilaa ja kaada joukkoon valkoviini. Ripottele kananpaloille yrtit. Pilko fenkoli siivuiksi ja lisää kasariin. Lisää kerma ja hauduta kannen alla noin 45 minuuttia.

Tarjoile sellaisenaan tai esim. höyrytettyjen neulapapujen kanssa.

Ihmisen parhaat asiakaspalvelijat – Grillattua, kotimaista parsaa ja kanavartaita

Posted on by

Hyvään ruokaan ei paljoa vaadita – kuten ei myöskään hyvään palveluun. Törmäsin poikkeuksellisen hyvään palveluun yllättävässä paikassa, nimittäin itsepalvelukojussa. Olo oli kuin ulkomailla, sillä niin ylitsevuotavaisen ystävällisiä ja innostuneita asiakaspalvelijat olivat. Tai no, toinen heistä, sillä toinen oli selkeästi paikan esimies ja yritti pitää ”jotain rotia” yllä. Vanhempi myös varmisti, että maksu suoritettiin ja oikein, mutta nuorempi keskittyi vain palvelemaan.

Iloinen vastaanottokomitea odottaa asiakkaita

Saapuessani ostoksille, tultiin minua vastaan jo autolle. Hyvä, että ulos pääsin, kun koin iloisen ja lämpimän vastaanoton. Hetkinen, ajattelin. Minähän olin saapunut itsepalvelupisteeseen kotoisessa suomenmaassa. Mistäköhän nyt tuulee?

Suoritin ostokseni nuoremman ja innokkaamman seuratessa kiinnostuneena toimiani ja autellen aina välillä siinä, missä taidot riittivät. Intoa oli paljon enemmän kuin kokemusta, mutta asiakaspalvelijan aitous ja ilo peittivät heikkoudet alleen. Maksoin ja poistuin pienestä putiikista hymy huulilla. Ja yllätyin taas.

Suoramyyntikoju

Minua juuri tarmokkaasti autellut liikkeen nuorempi asiakaspalvelija oli jo vilahtanut ohitseni autolle ja huolehti, että pääsin ostoksieni kera turvallisesti istumaan. Melkeinpä tuli autoon sisälle saakka toivottamaan minulle ja perheelleni mukavaa päivää.

Kyseessä oli todellinen palvelun tehokaksikko, nauvolaisen Peussan omena- ja perunatilan vahtikoirat, jotka vastaavat myös heidän itsepalveluputiikkinsa asiakaspalvelusta, vartioinnista ja tunnelman luonnista.

Siellä täällä saaristossa on tilojen kylkeen kohonnut pienen pieni koju, jossa on tarjolla tilan taatusti tuoreita tuotteita. Monessa suoramyyntiputiikissa maksu onnistuu vain luotolla – nimittäin tilallisen luotolla siihen, että asiakkaat maksavat. Vaihtorahatkin saa laskea ja hoitaa itse. Tingata ei voi, mutta ei tulisi näin hyvistä raaka-aineista ja palvelusta mieleenkään.

Tervemenotoivotus. ”Tulkaa pian takaisin!”

Peussalla tarjolla on perunoita, parsoja ja sesongin mukaan myös luumuja (taivaallisen makeita), omenoita ynnä muita lähiherkkuja. Tämä on meillä mökkimatkamme varrella ja on käytännössä ohittamaton ostospaikka. Lapsetkin viihtyvät, kun palvelu on niin hyvää! Tila ja putiikki sijaitsevat Öjenin kalasatamaan ja lauttarantaan johtavan tien varrella. Suosittelen!

Anna vinkki muille!

Mitkä ovat sinun ympäristösi suoramyyntitilat ja ohittamattomat ruoka-aitat? Kommentoi tuohon alle paikkakunnan kera – saamme taas uusia syitä lähimatkailla ruoan perässä Suomessakin.

Herkullista viikonloppua, hyvän palvelun kera,

Perjantaikokki

Grillattua, kotimaista parsaa ja kanavartaita

On parsaa ja on Parsaa. Suomessakin on alettu kasvattamaan tätä alkukesän herkkua jo useammalla tilalla. Ja miksi ei kasvatettaisi, sillä kokemukseni mukaan maaperästämme nousee oivallisia parsatankoja. Tämä viime viikonloppuna nauttimamme pesi ulkomaiset kilpailijansa mennen tullen. Raaka-aineen tuoreus ja laatu ratkaisee sitä enemmän, mitä vähemmän valmistukseen sisältyy maustamista ja muokkaamista. Ja parsathan syödään usein sellaisenaan keitettynä. Nauti tämä kesäisenä, kevyenä lounaana tai illallisen alkupalana.

AINEKSET

  • 16-20 vihreää parsaa
  • 4  broilerin marinoimatonta rintafileetä
  • 1 keltainen paprika
  • ½ kesäkurpitsa
  • voita
  • merisuolaa ja mustapippuria myllystä
  • grillivartaita

VALMISTUS

Valmista vartaat. Pilko kanat, paprikat ja kesäkurpitsa sopivan kokoisiksi paloiksi ja pujota vartaisiin vuorotellen kutakin. Rouhi pinnalle pippuria ja suolaa. Grillaa kypsiksi.

Vihreitä, vasta pellosta nostettuja kotimaisia parsoja ei tarvitse kuoria. Napsaise vain muutaman sentti juuresta pois ja huuhtele parsat. Keitä suolalla maustetussa vedessä tai höyrytä parsakattilassa 5-6 minuuttia. Kaada päälle voisulaa ja tarjoa heti vartaiden kera.

Yksinkertaista, kaunista ja taivaallisen hyvää.