Lyhyt ajankuva hiihtoladulta

Joko kunto tai luisto paranee loppukautta kohti. Uusi tunnin ennätykseni luisteluhiihtoa: 20,08km: https://www.strava.com/activities/889622058/shareable_images/map_based?hl=en-US&v=1488829649

Vauhdista huolimatta ehdin pohtimaan nykyaikaa. 

Aamulla hiihdin kasi- ja ysiluokkalaisia ladulla pujotellen. Olivat siellä liikuntatunnilla. Sääliksi käy, kun raha on riittänyt Canada Goose-untsikkaan, muttei pipoon – tai pahimmillaan edes hanskoihin. Saatikka takin vetoketjuun. Tai sitten vetskari oli kaikilla viallinen. 

Miltä muuten lauma turkulaisia yläkoululaisia näyttää hiihtoladulla? Veikkaan, että samalta kuin Etiopian juoksujoukkue, joka näkee ensimmäistä kertaa sukset ja lunta. Siis siltä, kuin kaikilla olisi nousussa neljät sukset, kolme paria sauvoja ja jokaiselta olisi tasapainoelimet poistettu. 

Toisaalta: hyvä että edes koulu tarjoaa mahdollisuuden kokeilla hiihtoa. Ehkä joku heistä innostuu!

Pari viikkoa sitten pakkasta oli -13 astetta ja nousussa makasi yläkoululainen poika ladulla liikkumatta. Jalassa hänellä oli ohuet pillifarkut, takkina joku trendikäs verskatakki ja pää paljaana. Kysyin, mikä hänellä on. Että onko kaikki OK? 

”On. Mä oon vaan niin jäässä, etten pysty liikkumaan.”

Poika näytti ihan aidosti kärsivältä. Käskin hänet ylös ja hiihtämään nyt edes kilometrin, jotta pääsee parkkipaikan kopille lämmittelemään. Hän sanoi selviävänsä. 

Katsoin pojan käsiä. Hänellä ei ollut hanskoja, vaan käsiä peitti harvaankudotut villasukat. Ilmeisesti opettaja oli yrittänyt vaatettaa joukkonsa edes auttavasti pakkasta vastaan koulun löytötavaroilla. 

No, en ota kantaa puoleen tai toiseen, sillä mekin taistelemme 11-vuotiaamme kanssa siitä, kuuluuko luistelemaan laittaa henkkamaukan pitkikset ja nilkkasukat vai ihan talvivaatteet.

Odottelen silti jo lööppejä, jossa kerrotaan kuinka kolme yläkoululaista pelastettiin Super-Pumalla Impivaaran hiihtoladulta hypotermisinä. Ei-turkulaisille tiedoksi, että latu ei missään kohtaa ole yli 150 metrin päässä sivistyksestä. 

Tällainen ajankuva tällä kertaa. Taidan olla pahasti keski-ikäistymässä. Pitäisiköhän seuraavaksi kirjoittaa paheksuvasti nykynuorison musiikkimausta?

Petri

Ladut kiinni!

Elämme aikaa, jota historioitsijat tulevat luonnehtimaan poikkeuksellisena murroskohtana. Maatamme on samanaikaisesti kohdannut sekä ilmastonmuutos että uusien kansaryhmien ilmentyminen maassamme. Nämä molemmat tahdostamme riippumattomat ilmiöt vaikuttavat meihin metsää, lunta ja naapuriamme rakastaviin suomalaisiin tavalla, jota emme kukaan odottaneet, saatikka toivoneet. Suurin muutospaine on havaittavissa etelän suurissa kaupungeissa, joissa uudet kansanryhmät valtaavat tilaa Peltoset jalassa syntyneiltä suomalaisilta käsittämättömällä tahdilla. Näissä urbaaneissa kohteissa myös lieveilmiöt ovat pahimmat.

Aito suomalainen, arvoissaan jalo ja harrastuksissaan reipas ulkoilmaihminen on aina rakastanut hiihtoa. Suvereniteettimme hiihdossa mahdollisti koko maailmaa kohauttaneen menestyksemme talvisodassa, sitä seuranneissa (kaikissa) kesä- ja talviolympialaisissa sekä Lahden 2001 MM-hiihdoissa. Hiihtotaitomme ansiota on siten tavallaan myös Leijona-logolla varustettujen ”Kiitos MM 1995 ”T-paitojen huikea suosio. Ilman hiihtotaitoa eivät Koivut olisi ikinä puhjenneet nykyiseen kukkaansa, Gardemeister saanut omaa työtuolimallistoa Sotkan valikoimiin tai Kimi roikkunut superjahtinsa kannelta pää huurussa kohti merta. Hiihtoon kiteytyy siis suomalainen sisu, sauna ja – piru vie – perkele!

Viimeaikoina rakasta isänmaatamme kohdanneet uudet ilmiöt uhkaavat kuitenkin perusarvojamme siinä määrin, että lajiriippumattomat hiihtoseurat kautta Suomen ovat alkaneet perustaa ns. ”latupartioita.”

Latupartiot toimivat jo aktiivisesti etelän suurimmissa kaupungeissa ja ne kantavat isänmaallisesti nimeä ”Skiers of Kirvesniemi”. Nimi periytyy muinaissuomalaisesta hiihtojumalasta, joka eli kauan ennen hemohessiä tai huoltiksen roskikseen hukattuja nahkasalkkuja.

Latupartiot eivät ole lasistisia, vaan puuttuvat kenkämerkistä tai säärystimen väristä riippumatta häiriönaiheuttajiin. Skiers of Kirvesniemet partioivat maamme levottomimmilla latualueilla huolehtien siitä, että naisemme, naapurimme, sukulaismiehemme ja ennen kaikkea juuri minä saamme hiihtää ilman riskiä siitä, että kohtaamme yhteiskuntamme syöpää – Ladulla Kulkijoita.

Ladulla Kulkijat, eli LaKut lähtevät etsimään parempia ladullakävelyolosuhteita, heti kun lumi maahan saapuu. Pikkupakkanen ja vasta satanut lumi ajaa heidät puhtaaksi auratuilta jalkakäytäviltä vasta-ajetuille laduille kuin Matti ajoi aikoinaan naisensa hankeen. Latukävelyyn parhaimmat olosuhteet löytyvät etelästä, sillä onnistunut latukävely vaatii plussan puolella olevaa sohjolunta, jotta kansainvaellus jättää mahdollisimman isot jäljet. Pohjoisen paukkupakkasissa ja autonkin kantavilla laduilla ei latukävely ole mielekästä kengänpohjan minimaalisen tuhovaikutuksen vuoksi. Siellä LaKut suosivat puhtaaksi aurattua kävelytietä.

Parhaat olosuhteet LaKun havainnointiin on nollan molemmin puolin vaihtelevat lämpötilat, jolloin jo lievästikin ylipainoisen kanta-astujan tömäkkä askel jättää tuhoisan ja lähtemättömän jäljen latuun kuin latuun. Yön hiipiessä pakkasen puolelle, jää LaKun sabotaasi kiinteäksi osaksi yhteiskuntaamme irvaillen aitosuomalaisen rakkaimmalle ulkoilma-aktiviteetille.

Ilkeämielisimmät LaKut ovat kouluttaneet jopa eläimiä tihutöihin ja nämä hyvinkin teräväkinttuiset nelijalkaiset raiskaavat ladun kuin ladun tikkaavalla kävelytyylillään joskus jopa pikkupakkasella.

Mikäli suksikelit jatkuvat etelän suurilla hiihtoalueilla vielä viikonkin (tätä ei toki sääennustus lupaa), ei yhteenotoilta voida välttyä. Mitä pidempi talvi on, sitä tärkeämpiä väsymättä partioivat Latupartiot yhteiskuntarauhan kannalta ovat.

Anonyymi hiihtäjä on mielissään, että latupartiot saavat kannatusta niin Lahden hiihtoseuralta kuin pääministeriltämmekin.

Ladut kiinni! Lumet suksijoille! LaKut suksikoot sinne, missä suksi ei luista! Hejaheja Skiers of Kirvesniemi!

Terveisin,

Anonyymi Hiihtäjä

 

 

 

 

 

 

 

 

#satasyytäollaonnellinen #51 #murtsikkaa ekaa kertaa

Tähän piti tulla hieno kuva vuorista, auringosta ja koskemattomasta ladusta. Sellaista oli tänään.

Vuorilla verkko on kuitenkin heikko ba yritettyäni useasti ladata kuvaa siinä onnistumatta, päätin luopua toivosta. Kuvittele sen sijaan!

2,5 vuotta kulunut Sveitsissä ja vasta nyt pääsimme ladulle vaimon kanssa. Aiemmin kaikki aika on kulunut alamäessä. Oli se hienoa!!

Ruokakulttuurien eri tasot – Kanapasta pakkaspäivään

Olen perheeni kanssa viettänyt kuluvan viikon Ylläksen taianomaisissa maisemissa. On ollut jännä huomata, kuinka monta eri sävyä valkoisella on, kun luonnon omat maalarit pääsevät tekemään taideteoksia. Seuraksemme lomalle saimme ystäväni vaimoineen. Viikko kuluu mökissä ja päivät täyttävät lähinnä hiihto, pulkkailu, saunominen ja kokkailu.

Olemme siirtymässä uuteen elämänvaiheeseen: sellaiseen, jossa lomilla vietetään aikaa ystäväpariskuntien ja –perheiden kanssa. Tämä vaihe tuo uudet haasteet myös keittiöön. Muutaman päivän harjoittelun jälkeen totesin, että ruokakulttuurissa on erotettavissa kolme eri tasoa: makro-, mikro- ja nanotaso. Makrotaso tarkoittaa esimerkiksi Suomen tai muun suuralueen, kuten Varsinais-Suomen tai Karjalan ruokakulttuuria. Siis sellaista ruokakulttuuria, jota leimaavat paikalliset, perinteiset reseptit ja raaka-aineet.  Mikrokulttuuri on taas perhetason ruokakulttuuri, jossa ruokakulttuurin määrittävät perheenjäsenten yhteen hioutuneet tottumukset, tavat ja makumieltymykset. Nanokulttuuritason taas muodostavat yksilön omat mieltymykset, opitut tavat sekä syntymässä saadut luontaiset mieltymykset.

Matkailijana sitä kiertää mieli avoinna tutkimassa lähinnä makrotason kulttuuri-ilmiöitä ja sulattaa omaan henkilötason kulttuuriinsa ne osa-alueet, jotka kieltä ja mieltä miellyttävät. Mutta kuinka käy, kun kaksi mikrotason, eli perhetason kulttuuria päätyvät samaan mökkiin viikoksi? Eli sama suomeksi: kun kaksi (toistensa ruokatottumuksista tietämätöntä) perhettä laitetaan samaan ruokatalouteen viikoksi, niin mikä on lopputulos?

Parhaimmillaan se on oppimista, uusia ideoita ja elämyksiä sekä ajatustenvaihtoa jokaisella aterialla. Pahimmillaan taas pelkästä kaupassakäynnistä tulee tuskaa. Kuinka paljon ruoka saa maksaa, mitkä tuotteet ovat hyväksyttäviä ostoskoriin ja mitkä eivät. Onko ruoka energiantankkausta vai kokonaisvaltaista nautintoa varten aina harkinnasta ja valmistuksesta alkaen?

Meillä viikko sujui alkuharjoitusten jälkeen varsin leppoisasti, sillä kaikki pitävät hyvästä ruoasta, kenelläkään ei ole pitkää listaa ällötyksistä, joita ei suostu syömään (ellei poikaamme lueta mukaan, sillä hän syö ilolla vain makkaraa ja hiilihydraatteja mahdollisimman helposti pureksittavassa muodossa, eli pastana tai perunana) ja kaupassakin pärjättiin, kun jokainen sai lapata kärryyn omien mieltymyksiensä mukaisia herkkuja.

Mutta kuinka käy, jos samaan mökkiin ahdetaan kaksi lapsiperhettä, joilla on perhetason ruokakulttuurit kaukana toisistaan ja silti olisi tultava toimeen? Lasten syöminenhän on monille vanhemmille varsin keskusteluherkkä aihe, eikä siitä mielellään oteta mielipiteitä tai käskyjä ulkopuolisilta.

Onko sinulla kokemuksia tästä? Jos on, niin klikkaa alta ja kerro muillekin ratkaisut yhteiseen, leppoisaan lomailuun ”kommentoi” –toiminnolla.

Lomaterveisin

Perjantaikokki

Kanapasta pakkaspäivään
Pakkanen on hellinyt koko maatamme tänä talvena oikein kunnolla. Värikäs kanapasta maistuu, lämmittää ja antaa energiaa talven riemuihin.

AINEKSET
– 4 broilerin marinoimatonta rintafileetä
– 20 pientä herkkusientä
– 10 kirsikkatomaattia
– 1 keltainen paprika
– 1 punasipuli
– 1 valkosipulinkynsi
– 2 dl kermaa
– merisuolaa ja mustapippuria myllystä
– herbes de provence –yrttisekoitusta
– ½ tl chilijauhetta
– 400g penne-pastaa
– pinnalle rucolaa ja parmesaania

VALMISTUS
Pilko rintafileet ja sipuli. Leikkaa sienet neljään osaan ja puolita tomaatit. Pilko myös paprika ja murskaa valkosipuli. Kuumenna tilkka öljyä pannulla ja kuullota sipulit. Lisää broilerit, sienet ja tomaatit. Paista hetki. Lisää pannulle kerma sekä mausteet. Anna hautua kypsäksi.
Keitä pasta al dente ja tarjoa kanakastikkeen kera. Koristele annos rucolalla ja parmesaanilla.

Hyvää uutta vuosikymmentä! – Haukea ja punajuurignoccheja

Uuden vuosikymmenen kunniaksi luontoäiti on päättänyt näyttää parastaan ja helliä meitä etelänkin asukkeja kunnon talvella. En muista pulkkailleeni, kelkkailleeni ja hiihtäneeni näin paljon näin varhain koskaan aiemmin – paitsi tietenkin lapsuuden muistoissa. Alan kallistumaan sille kannalle, että parasta vanhemmuudessa on lupa olla aina välillä lapsi. Kukaan ei katso kieroon, kun kolmikymppinen säntää innosta piukkana pulkkamäkeen tai napakelkan kimppuun – varsinkin kun vetää perässään pulkkaa, jossa istuu lapsi tai kaksi. Mutta hullun leima olisi vauhdilla otsassa, jos vaimon kanssa kahdestaan rientäisimme aina työpäivän päätteeksi lähimäkeen Stigoinemme.

Välipäivinä eksyin lukemaan loistavaa blogia luonnosta ja kokkaamisesta luonnossa. Kaimani Vahdolta, Lounais-Suomen metsämailta, kirjoittaa ”Tuulenhuminaa” –blogiinsa tarinoita luonnosta ja kokkaa varsin kunnioitettavia menuja metsän siimeksessä. Hänen innoittamanaan minäkin vein pesueeni joululomalla usein ulos syömään – kirjaimellisesti. Suosittelen tutustumaan!
Tuulenhuminaa –blogia lukiessani innostuin myös tarkkailemaan lähiluontoa eri tavalla. Aistimaan sitä kaikilla aisteilla ja löysinkin paljon uutta ja ihmeellistä – aivan läheltä. Mieleeni painui kaksi kohtaamista jäällä.

Olin retkiluistelemassa yksin mökkisaaremme ympäri Nauvossa. Jää oli vastamuodostunutta, joten pysyttelin rannan lähellä – anopin meripelastusoppien mukaisesti. Yhtäkkiä huomasin edessäni parinkymmenen metrin päässä oudon otuksen. Luulin sitä kumartuneeksi pilkkijäksi, mutta yhtäkkiä se levittikin valtavat, lähes kaksimetriset tummat siipensä ja muutamalla siiveniskulla lensi lähisaareen, minun näkymättömiini. Jäi varmastikin tarkkailemaan tunkeilijaa. Löysin jäältä puoliksi syödyn peuran. Lienee etupää päätynyt ilveksen ruoaksi ja takapään jämät merikotkalle. Lähiruokaa ja kierrätystä parhaimmillaan. Nappasin siitä kuvankin, joka on tuossa vieressä.

Toisella kerralla hiihdin kotini lähellä olevan Littoistenjärven jäällä. Maamme lounaiseen kolkkaan taianomaisen tunnelman luonut sumu roikkui jo neljättä päivää sankkana kiinni puissa ja puskissa. Aurinko paistoi jossakin korkealla sumun yläpuolella, mutta sumussa oli hiljaista, turvallista ja rauhallista. Aivan kuin pumpulissa olisi hiihtänyt. Menin kierroksissa sekaisin ja kadotin välillä suuntavaistoni, mutta se ei haitannut. Oli kiva hiihtää nähden edessään vain latupätkän. Kuvittelin olevani Lapin tuntureilla ja soilla, sillä mikään ei paljastanut todellista sijaintiani. Silmäni näkivät vain valkoisen ja harmaan eri sävyjä.

Sitten sumusta ilmestyi selkä edellä kaksi hiihtäjää ja yksi koira. Huomasin koiran olevan opaskoira, joka auttoi näkövammaista hiihtäjää. Nostin mielessäni hattua hiihtäjälle, joka yhden aistin menetettyään jatkoi elämästään nauttimista muilla aisteilla.

Mietin, miltä tuntuisi hiihtää ilman näköaistia. Mitkä tuntemukset vahvistuisivat ja miten nautinto muuttuisi. Varsinkin nyt, kun näkeväkään ei nähnyt kuin valkoista. Suljin silmäni ja hiihdin. Hetken tunsin sumun sakeuden ja kosteuden kasvoillani tiivistyvän, mutta sitten meinasin jo lentää naamalleni ja jouduin avaamaan silmäni. Ymmärsin, että olen onnellinen, kun voin nauttia elämästä terveenä kaikilla aisteillani ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Nostin toistamiseen hattua koiran kanssa hiihtäjälle.
Nauttikaa elämästä, hyvästä ruoasta, juomasta seurasta ja luonnosta. Ne ovat parhaimmillaan lähellä ja läheltä – nyt ja ympäri vuoden.

Katso kuviani monimuotoisesta saariston talvesta täältä

Haukea ja punajuurignoccheja

Tuulenhuminasta löysin myös tämän gnocchireseptin. Sen on alun perin tehnyt mökkimme lähellä olevan Pensar Sydin emäntä Eva. Hauki ja majoneesi ovat omaa käsialaa. Käsityötä tässä ruoassa riittää, mutta se on mukavaa puuhaa ja vaivan väärti.

AINEKSET

Kala

– haukifileetä ruodottomana n. 1 kg
– vehnäjauhoja reilusti
– korppujauhoja reilusti
– 3 kananmunaa

Gnocchit

– 7 jauhoista perunaa
– 400 g keitettyjä punajuuria
– 400 g vehnäjauhoja
– 2 kpl keltuaista
– 0,5 tl suolaa
– timjamin lehtiä
– 1 valkosipulin kynsi
– parmesaania raastettuna

Limemajoneesi

–  1 keltuainen
– 1,5 dl rypsiöljyä
– ½ limen mehu
– merisuolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS
Järjestys: tee ensiksi majoneesi. esivalmistele sitten gnocchit ja laita odottamaan. Valmistele kala ja paista se. Pidä lämpimänä, kun viimeistelet gnocchit pannulla.

Valmista majoneesi: laita munankeltuainen kulhoon, vatkaa käsin tai vatkaimella koko ajan. Kaada öljyä ensin muutama tippa kerrallaan ja sitten hyvin ohuena nauhana keltuaisen joukkoon. Lisää lopuksi limen mehu, suola ja pippuri. Säilytä jääkaapissa.

Keitä perunat kypsiksi. Leikkaa punajuuret pieneksi ja jauha tehosekoittimessa. Muusaa perunat haarukalla ja sekoita joukkoon jauho, keltuaiset ja punajuurisose. Vaivaa taikina notkeaksi massaksi. Pyöritä taikinasta pitkiä tankoja ja leikkaa 2-3 cm paloiksi. Jauhota palat ja keitä suolatussa vedessä pari minuuttia, kunnes ne nousevat pintaan.  Kerää reikäkauhalla kulhoon ja pidä lämpimänä.

Leikkaa ruodottamasta hauesta etusormen kokoisia suikaleita. Kuumenna syvässä paistinpannussa reilusti öljyä uppopaistamista varten. Jauhota pieni määrä haukea ensiksi vehnäjauhoissa, ravistele ylimääräiset jauhot pois ja pyöritä sitten kananmunassa. Lopuksi pyörittele kalat korppujauhoissa ja uppopaista öljyssä kullanruskeaksi. Pidä lämpimänä esim. uunivuoassa, jossa on talouspaperia pohjalla noin 150 asteessa, kun paistat loppuja kaloja.

Riivi lehdet timjamista. Leikkaa valkosipuli pieneksi ja pane pannulle timjamin seuraksi. Lisää voi ja paista gnocchit pikaisesti. Raasta pinnalle lopuksi tuoretta parmesania.

Tarjoa heti. Appiukkoni mainitsi, että tämä on paras haukiruoka, mitä on ikinä syönyt. Ja hän on niitä saanut minunkin kauhastani aika paljon. Joten suosittelen kokeilemaan!

Herkullista uutta vuosikymmentä!
Perjantaikokki

Mätiä, smetanaa ja perunalastuja – Yksinkertaista onnea

Olen etuoikeutettu, sillä saan viettää joka kevät viikon Ylläksen upeissa maisemissa. Tätä viikkoa on nyt torstaina vielä kaksi vuorokautta jäljellä. Myönnän, että olen lievästi jakomielinen. Sydämeni ja mieleni ovat merellä ja saaristossa, mutta osa minusta kaipaa aina vain uudelleen Lapin lumoon.

Olen pyöräilijä, sillä yksinkertainen urheilu sopii yksinkertaiselle mielelle. Liikkeen yksinkertaisuudesta johtuen nautin myös hiihdosta – tyylistä riippumatta. Kun sinänsä helppoa ja simppeliä liikettä toistaa monotonisesti käsillä ja jaloilla monta tuntia peräkkäin, pääsee vaikka mihin. Eteen vyöryvät maisemat, joiden tekemiseen olisi tarvittu tuhat taiteilijaa ja silti lopputulos olisi vain halju haamu nykyisestä.

Viime vuosina olen saanut seuraani perässänukkujia. Jonain päivänä heistä kasvaa edessähiihtäjiä, mutta toistaiseksi he tyytyvät nukahtamaan ahkion tasaiseen suhinaan ja liikkeeseen. Vielä muutama vuosi sitten luulin, että suurinta onnea on hiihtää tuntikaupalla yksin, määrätä oma tahti ja tutkia tutkimattomia reittejä. Olin väärässä. Suurinta onnea on tuudittaa perässänukkuja omien unelmiensa pariin ja pysähtyä makkaraa paistamaan, kun ääni takaa niin ilmoittaa. Odotan päivää, jolloin tahdin määrää edessähiihtäjä – vaikka pelkäänkin, että se päivä tulee aivan liian pian.

Nautin yksinkertaisista asioista, sekä keittiössä että sen ulkopuolella. Työssänikin pyrin yksinkertaistamaan kaiken. Joskus jopa liikaakin – mutta useimmin homma taitaa toimia. Tyttäreni rakastaa mätiä ja smetanaa. Se on upea, yksinkertainen ja toimiva yhdistelmä. Tyttäreni oppi pitämään tästä kombinaatiosta jo yksivuotiaana. Palattuaan joululomiltaan päiväkotiin ja saatuaan eteensä päiväkotikeittiön tuotoksen, kävi vaativa ääni kysymään: ”Missä on mäti ja smetana!”

Tädit päiväkodin muistanevat tämän pitkään – vastaus on tässä. Ruoassa on kolme tärkeää peruselementtiä kohdallaan. Siinä on mätiä, siinä on smetanaa ja se on varsin yksinkertainen.

Tee alkuruoaksi pääsiäisenä tai omaksi iloksi koska vain.

Mätiä, smetanaa ja perunalastuja

On olemassa hyviä kokkeja ja sitten hyviä lääkäreitä. Harvat ovat molempia. Sain syödäkseni tätä herkkua Ylläksen juurella hyvän lääkärikokin valmistamana. Yksinkertaista, mutta hyvää!

AINEKSET
– 3 rosamunda-perunaa
– 200 g lohenmätiä
– 1 prk smetanaa
– 1 punasipuli
– kourallinen tilliä
– 10 basilikanlehteä
– Maldonsuolaa, öljyä ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS
Pese perunat huolellisesti. Pilko sipuli pieneksi. Leikkaa veitsellä perunasta niin ohuita siivuja kuin voit. Laita uunipellille voipaperin päälle perunasiivuja. Ripottele pinnalle suolaa, pippuria ja öljyä. Asettele jokaiselle lehdelle tilliä ja basilikaa kauniisti. Nosta perunasiivujen päälle toinen siivu kanneksi ja peitä pelti toisella voipaperilla. Aseta toinen uunipelti päällimmäisen voipaperin päälle painoksi (muuten lastut kipristyvät). Paista 200 asteisessa uunissa 20 minuuttia, poista paino ja päällimmäinen voipaperi ja anna olla uunin luukku auki jälkilämmöllä vielä 30 minuuttia.

Nauti pilkotun punasipulin, smetanan ja pippurilla maustetun mädin kera.

Yksinkertaisen maistuvaa pääsiäistä!

Perjantaikokki