Kuolemanpelkoa, vauhdin hurmaa ja tuskien taival
Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin 🙂 Eli ennen kisaa otettu kuva.
Aloitetaan hyvillä uutisilla: MÄ TEIN SEN! Ylitin IronMan –kilpailuissa puolitriathlonmatkalla maaliviivan viime sunnuntaina loppuiltapäivästä. Kahdeksan kuukauden treeni ei mennyt hukkaan.
Kuolemanpelko
Kilpa alkoi klo 9.40 uintiosuudella. Ilma oli sateinen ja maa märkä. Sarjassani (miehet 30-34) osallistujia oli 313. Pakkauduimme kaikki parikymmentä metriä leveälle lähtöalueelle Zürich-järveen. Kylmä, 17-asteinen, vesi puski märkäpuvun sisään ja hengittäminen meni haukkomiseksi. Sitten soi pilli ja kaaos oli valmis. Ensimmäiset kaksi sataa metriä pelkäsin oikeasti hukkuvani, sillä huitovia käsiä, potkivia jalkoja ja eteenpäinpyrkiviä kehoja oli yllä, alla ja sivuilla. 300 uimaria tekee järveen niin ison aallokon, että normaalista kroolaamisesta ei tullut mitään. Hengittäessä sai useammin vettä suuhun kuin happea keuhkoihin. Piti uida pää pinnalla, joten ajattelin, että kokeilen sammakkoa. Se ei toiminut, sillä takaa tultiin kovempaa ja päälle. Kroolattava siis oli – ja kovaa!
Parinsadan metrin räpiköinnin jälkeen porukka hajaantui vähän, jono venyi ja eksyin (onnekseni) ryhmän laidalle uimaan. Silloin sain oman uintini käyntiin. Tajusin myös, että triathlon-uinnissa suu pitää hengittämistä varten kääntää melkein kohti taivasta. Sain happea, mutta märkäpuku hiersi samalla niskan verille.
36 minuutin ja 43 sekunnin jälkeen juoksin vaihtoalueelle. Onnellisena selvittyäni uinnista hengissä ja vielä melkein tavoiteaikaani (36 min).
Selvisin hengissä uinnista!
Vauhdin hurmaa
Sääennustus oli luvannut sadetta, mutta kun pääsin pyörän päälle, antoivat viimeiset pisarat tilaa auringonsäteille. Pyörän selkään hyppääminen tuntui uinnin jälkeen niin kivalta, että annoin mennä. Etukäteen laskemani 600 korkeuserometriä tarkentuivat vajaaseen kilometriin järjestäjien ilmoittamaan lukemaan, joten tiesin, että kohtalaisen rankka 90 km oli edessä.
Reitti oli viety kauneimmille maalaisteille. Kirkonkelloja ja lehmänlannantuoksua – aitoa Sveitsiä. Ensimmäiset 10 kilometriä kulkivat järven rannassa ja sitten alkoi nousu, joka oli pitkä ja jyrkkä. Se näkyy myös väliajoissani, sillä ensimmäinen 10 km kulki aikaan 19:52, eli 30,70 km/h nopeudella. Seuraavat kahdeksan kilometriä (nousuosuus) vei 27:41 ja keskinopeus oli 17,34 km/h. Reitin nopein osuus alkoi 18 km kohdalla ja päättyi kääntöpisteeseen. Tämä 27,3 km pätkä kulki aikaan 39:28, eli keskinopeus oli muikea 41,50 km.
Koko 45 kilometrin lenkillä kannustajia riitti. Reitinvarren kylät ottivat tapahtumasta kaiken irti. Nousuissa (siinä pyöräilijät menevät hitaasti, joten kannustamiseen jää enemmän aikaa) oli väkeä ruuhkaksi asti. Suosikkien nimet oli maalattu katuun, tienvarsilta bongasin ainakin kaksi puhallinorkesteria, sambabändin, palokunnan orkesterin sekä lukemattomia perheitä piknikillä kannustamassa. Ravintoloista oli pöydät kannettu ulos, grilleissä paistui Cervelaa ja St Galler-bratwurstia. Olut virtasi tienlaidalla ja tiellä hiki. Liekö syy kannustuksessa, mutta ensimmäisen 45 km kierroksen kiersin aikaan 1h 27 min.
Tiesin, että vauhtia oli hiljennettävä reilusti, jotta jaksaisin myös juosta. Mutta ne kannustajat…! Mieleen jäi eräs kumaraselkäinen pappa (ei se eräs 75-v teräspappa, joka veti tämän kisan minua paljon nopeammin!), joka nojasi jyrkässä mäessä keppiinsä ja kannusti kaikkia ohiajaneita. Yllätyin, että pappa oli asemissaan myös toisella kierroksella ja kannusti yhtä innokkaasti!
Toinen kierros kulki aikaan 1:36 ja koko pyöräilyyn meni 3:03:34. Yllätyin hyvästä ajasta pyöräilyosuuden päätyttyä, sillä reitti oli kova ja nousua riittävästi.
Tässä vaiheessa vauhti maistui!
Viimeisessä nousussa tunsin vasemmassa reidessäni pienen krampin. En huolestunut siitä kuitenkaan paljoa, sillä reisien kanssa minulla ei treeneissä koskaan ollut ongelmia.
Tuskien taival
Vaihtaessani jalkaan juoksukenkiä, oli oloni energinen ja hyvä. Olin lähdössä tekemään hyvää juoksua. Jalat olivat kuitenkin toista mieltä.
Kilometrin juoksun jälkeen vasempaan sisäreiteen iski kova kramppi ja se pakotti minut pysähtymään. Koitin venytellä sitä, mutta venyttäessä takareisi kramppasi vielä kovemmin. Olin yllättynyt, sillä olin tankannut urheilujuomaa todella reilusti koko kisan ajan. Mistä nyt tuulee?
Kahden kilometrin kohdalla krampit meinasivat pakottaa minut luovuttamaan, mutta lepäsin hetken ja hieroin jalkoja ja jatkoin kävellen. Selvisin juoksua, kävelyä ja hierontaa vuorotellen kuuden kilometrin merkille, mutta sitten vasen reisi veti koko etuosan lihakset aivan kivikoviksi. En voinut kävellä – juoksusta puhumattakaan. Katselin, mistä pääsen helpoiten nilkuttamaan maalialueelle. Poistuin jo hetkeksi katsojien joukkoon, mutta sitten jokin (kutsuttakoon sitä vaikka suomalaiseksi sisuksi tai pelkäksi tyhmyydeksi) sai minut yrittämään vielä. En totta vieköön treenannut kahdeksaa kuukautta lopettaakseni 15 km ennen maalia!
Seuraavasta juomapisteestä bongasin lihalientä, jota kiskoinkin sitten urakalla koko loppumatkan ajan. Ensimmäinen 10 km kierros oli suoraan sanottua yhtä tuskaa. Olin ajatellut selviäväni koko 21 km matkasta kahteen tuntiin, mutta ensimmäiseen kierrokseen meni melkein 1 h 20 min.
Otin uuden taktiikan: aina kun tunsin pienenkin krampin reidessä, hiljensin kävelyksi. Kävelin sata metriä, pysähdyin, hieroin reittä hetken ja kokeilin taas juosta. Ja join lihalientä. Se toimi, sillä toisen kierroksen pystyin laahustamaan 10 minuuttia nopeammin. Juoksuaikani oli 21 kilometrin osalta 2:33:55, eli noin 40 minuuttia huonompi kuin tavoitteeni.
Ajasta viis. Kaksi kilometriä ennen maalia, kun tajusin selviäväni loppuun saakka, meinasi itku päästä.
Maaliviivalla yritin olla kuvauksellinen ja reipas. Reipas ehkä olin, mutta en kovin kuvauksellinen…
Minuutti maalintuloni jälkeen taivas aukeni ja alkoi kaatosade. Kastuin läpimäräksi, mutta se ei haitannut. Olin maalissa, voitin itseni, kivut ja tuskan ja ennen kaikkea – henkinen kantti kesti.
Kun sinut haastetaan, ota haaste vastaan. Pystyt mihin vain!
Perjantaikokki
Ps. Kaloreja rääkissä kului 5200. Tällainen tilastotieto vain 🙂
Paahdettua kanaa ja Alte Posten pastaa
Olimme maaliskuussa työporukalla Davosissa. Ennakkosuositusten perusteella varasin pöydän Hotel Alte Postista. Tilasin alkuruoaksi pastaa Alte Postin tapaan. Annos oli hyvää pastaa kermaisessa kastikkeessa. Juju oli sitruunaruohossa, joka toi mielenkiintoisen maun ruokaan.
Tein oman kokeiluni kotona uunissa valmistetun kokonaisen broilerin kera.
AINEKSET
– 1 kokonainen broileri
– yrttejä (timjami, salvia, rosmariini jne.)
– 1 sitruuna
– 2 rkl voita
– merisuolaa ja mustapippuria myllystä
– kaksi sitruunaruohon oksaa
– 400 g pastaa (makaronia, penneä, spagettia tms.)
– 2 dl kermaa
– tilkka oliiviöljyä
– 1 dl valkoviiniä
– merisuolaa keitinveteen
VALMISTUS
Pilko iso kourallinen (tai kaksi) yrttejä pieneksi. Raasta joukkoon yhden sitruunan kuori. Mausta yrttiseos suolalla ja pippurilla. Sekoita yrtit huoneenlämpöisen voin joukkoon. Tunge sormet broilerin nahan alle (rintalihakset) ja irrottele nahka varovasti. Hiero yrttiseosta lihan pintaan (nahan alle) sekä nahan pintaan eri puolille broileria.
Pilko sitruuna paloiksi ja laita sitruunan paloja broilerin sisään, koipien väliin jne.
Paahda 200 –asteisessa uunissa n. 45 minuuttia (koosta riippuen enemmänkin).
Laita pasta kiehumaan suolalla maustettuun veteen. Pilko sitruunaruoho pieneksi. Laita pannulle tilkka oliiviöljyä ja kuullota sitruunaruohoa hetki miedolla lämmöllä. Nosta lämpöä ja lisää valkoviini. Kiehauta. Lisää kerma ja mausta tarvittaessa suolalla. Laske lämpö pienelle ja anna kuplia kokoon pikkuhiljaa.
Kaada vesi pois pastasta ja sekoita pasta sitruunaruohokastikkeeseen. Tarjoa kanan kera ja vie ajatukset Alpeille.
Herkullista viikonloppua!
Perjantaikokin blogi 