Pasta Carbonara

Olen aina luullut tekeväni Pasta Carbonaran oikein, kun käytän siinä sekä kermaa että munanvalkuaisia. Onneksi kaverini pitää Kulinaari-blogia ja on ottanut asioista selvää. Aitoon versioon ei kuulu kerma eikä varsinkaan munanvalkuaiset.

Tein tätä Kulinaarin ohjeen mukaan eilen perheelle lounaaksi ja kermaton versio maistuu jotenkin maukkaammalle ja keveämmälle. Vaikka eihän tämä mikään erityisen kevyt ruoka ole. Mutta hei, jos aamulla on lähivuoren huipulla jo ennen seitsemää fillarilla, niin nälkä on kova puolen päivän aikaan!

Tässä siis Pasta Carbonara oikein tehtynä (kunnes joku toinen kertoo vielä oikeamman tavan). Resepti on lainattu suoraan Kulinaarilta. Samasta  blogista löytyy myös mielenkiintoista lisätietoa ruuasta.

PASTA CARBONARA (4:lle)

200 g pekonia siivuina tai kuutioina
4-6 keltuaista (koosta riippuen)
2 dl parmesaaniraastetta
1,5-2 dl pastan keitinlientä
mustapippuria myllystä

500 g tuorepastaa
vettä
suolaa keitinveteen

Ruskista pekoni rapeaksi. Sekoita keskenään keltuaiset ja parmesaaniraaste. Voit vaihtoehtoisesti käyttää myös pecorinoa. Kypsennä pasta runsaalla suolalla maustetussa vedessä al dente. Ota hieman pastan keitinvettä talteen. Sekoita välittömästi kuuman pastan joukkoon pekoni ja keitinvettä sekä keltuais-juustoseos parissa erässä kokoajan hyvin sekoittaen. Toimi ripeästi, ettei muna kokkeloidu vaan koostumuksesta tulee täyteläinen ja kermainen.  Annostele lämmitetyille lautasille ja mausta vastajauhetulla mustapippurilla, hienonnetulla basilikalla ja parmesaanilla.

Älä heitä valkuaisia pois!suklaamarenki28small29

Jos teet ohjeen mukaan, niin sinulle jää 4-6 oivallista valkuaista. Kaiva niiden lisäksi kaapista…

– 1,5 dl sokeria
– 40 g tummaa suklaata

…ja tee suklaatäytteisiä marenkeja. Paljon helpompaa, kuin miltä kuullostaa! Katso koko marenkiohje täältä.

Hyvää viikonloppua!

Perjantaikokki

 

Kuolemanpelkoa, vauhdin hurmaa ja tuskien taival

Kuolemanpelkoa, vauhdin hurmaa ja tuskien taival

Silloin, kun kaikki oli vielä hyvin 🙂 Eli ennen kisaa otettu kuva.

Aloitetaan hyvillä uutisilla: MÄ TEIN SEN! Ylitin IronMan –kilpailuissa puolitriathlonmatkalla maaliviivan viime sunnuntaina loppuiltapäivästä. Kahdeksan kuukauden treeni ei mennyt hukkaan.

Kuolemanpelko

Kilpa alkoi klo 9.40 uintiosuudella. Ilma oli sateinen ja maa märkä. Sarjassani (miehet 30-34) osallistujia oli 313. Pakkauduimme kaikki parikymmentä metriä leveälle lähtöalueelle Zürich-järveen. Kylmä, 17-asteinen, vesi puski märkäpuvun sisään ja hengittäminen meni haukkomiseksi. Sitten soi pilli ja kaaos oli valmis. Ensimmäiset kaksi sataa metriä pelkäsin oikeasti hukkuvani, sillä huitovia käsiä, potkivia jalkoja ja eteenpäinpyrkiviä kehoja oli yllä, alla ja sivuilla. 300 uimaria tekee järveen niin ison aallokon, että normaalista kroolaamisesta ei tullut mitään. Hengittäessä sai useammin vettä suuhun kuin happea keuhkoihin. Piti uida pää pinnalla, joten ajattelin, että kokeilen sammakkoa. Se ei toiminut, sillä takaa tultiin kovempaa ja päälle. Kroolattava siis oli – ja kovaa!

Parinsadan metrin räpiköinnin jälkeen porukka hajaantui vähän, jono venyi ja eksyin (onnekseni) ryhmän laidalle uimaan. Silloin sain oman uintini käyntiin. Tajusin myös, että triathlon-uinnissa suu pitää hengittämistä varten kääntää melkein kohti taivasta. Sain happea, mutta märkäpuku hiersi samalla niskan verille.

36 minuutin ja 43 sekunnin jälkeen juoksin vaihtoalueelle. Onnellisena selvittyäni uinnista hengissä ja vielä melkein tavoiteaikaani (36 min).

Selvisin hengissä uinnista!

Vauhdin hurmaa

Sääennustus oli luvannut sadetta, mutta kun pääsin pyörän päälle, antoivat viimeiset pisarat tilaa auringonsäteille. Pyörän selkään hyppääminen tuntui uinnin jälkeen niin kivalta, että annoin mennä. Etukäteen laskemani 600 korkeuserometriä tarkentuivat vajaaseen kilometriin järjestäjien ilmoittamaan lukemaan, joten tiesin, että kohtalaisen rankka 90 km oli edessä.

Reitti oli viety kauneimmille maalaisteille. Kirkonkelloja ja lehmänlannantuoksua – aitoa Sveitsiä. Ensimmäiset 10 kilometriä kulkivat järven rannassa ja sitten alkoi nousu, joka oli pitkä ja jyrkkä. Se näkyy myös väliajoissani, sillä ensimmäinen 10 km kulki aikaan 19:52, eli 30,70 km/h nopeudella. Seuraavat kahdeksan kilometriä (nousuosuus) vei 27:41 ja keskinopeus oli 17,34 km/h. Reitin nopein osuus alkoi 18 km kohdalla ja päättyi kääntöpisteeseen. Tämä 27,3 km pätkä kulki aikaan 39:28, eli keskinopeus oli muikea 41,50 km.

Koko 45 kilometrin lenkillä kannustajia riitti. Reitinvarren kylät ottivat tapahtumasta kaiken irti. Nousuissa (siinä pyöräilijät menevät hitaasti, joten kannustamiseen jää enemmän aikaa) oli väkeä ruuhkaksi asti. Suosikkien nimet oli maalattu katuun, tienvarsilta bongasin ainakin kaksi puhallinorkesteria, sambabändin, palokunnan orkesterin sekä lukemattomia perheitä piknikillä kannustamassa. Ravintoloista oli pöydät kannettu ulos, grilleissä paistui Cervelaa ja St Galler-bratwurstia. Olut virtasi tienlaidalla ja tiellä hiki. Liekö syy kannustuksessa, mutta ensimmäisen 45 km kierroksen kiersin aikaan 1h 27 min.

Tiesin, että vauhtia oli hiljennettävä reilusti, jotta jaksaisin myös juosta. Mutta ne kannustajat…!  Mieleen jäi eräs kumaraselkäinen pappa (ei se eräs 75-v teräspappa, joka veti tämän kisan minua paljon nopeammin!), joka nojasi jyrkässä mäessä keppiinsä ja kannusti kaikkia ohiajaneita. Yllätyin, että pappa oli asemissaan myös toisella kierroksella ja kannusti yhtä innokkaasti!

Toinen kierros kulki aikaan 1:36 ja koko pyöräilyyn meni 3:03:34. Yllätyin hyvästä ajasta pyöräilyosuuden päätyttyä, sillä reitti oli kova ja nousua riittävästi.

Tässä vaiheessa vauhti maistui!

Viimeisessä nousussa tunsin vasemmassa reidessäni pienen krampin. En huolestunut siitä kuitenkaan paljoa, sillä reisien kanssa minulla ei treeneissä koskaan ollut ongelmia.

Tuskien taival

Vaihtaessani jalkaan juoksukenkiä, oli oloni energinen ja hyvä. Olin lähdössä tekemään hyvää juoksua. Jalat olivat kuitenkin toista mieltä.

Kilometrin juoksun jälkeen vasempaan sisäreiteen iski kova kramppi ja se pakotti minut pysähtymään. Koitin venytellä sitä, mutta venyttäessä takareisi kramppasi vielä kovemmin. Olin yllättynyt, sillä olin tankannut urheilujuomaa todella reilusti koko kisan ajan. Mistä nyt tuulee?

Kahden kilometrin kohdalla krampit meinasivat pakottaa minut luovuttamaan, mutta lepäsin hetken ja hieroin jalkoja ja jatkoin kävellen. Selvisin juoksua, kävelyä ja hierontaa vuorotellen kuuden kilometrin merkille, mutta sitten vasen reisi veti koko etuosan lihakset aivan kivikoviksi. En voinut kävellä – juoksusta puhumattakaan. Katselin, mistä pääsen helpoiten nilkuttamaan maalialueelle. Poistuin jo hetkeksi katsojien joukkoon, mutta sitten jokin (kutsuttakoon sitä vaikka suomalaiseksi sisuksi tai pelkäksi tyhmyydeksi) sai minut yrittämään vielä. En totta vieköön treenannut kahdeksaa kuukautta lopettaakseni 15 km ennen maalia!

Seuraavasta juomapisteestä bongasin lihalientä, jota kiskoinkin sitten urakalla koko loppumatkan ajan. Ensimmäinen 10 km kierros oli suoraan sanottua yhtä tuskaa. Olin ajatellut selviäväni koko 21 km matkasta kahteen tuntiin, mutta ensimmäiseen kierrokseen meni melkein 1 h 20 min.

Otin uuden taktiikan: aina kun tunsin pienenkin krampin reidessä, hiljensin kävelyksi. Kävelin sata metriä, pysähdyin, hieroin reittä hetken ja kokeilin taas juosta. Ja join lihalientä. Se toimi, sillä toisen kierroksen pystyin laahustamaan 10 minuuttia nopeammin. Juoksuaikani oli 21 kilometrin osalta 2:33:55, eli noin 40 minuuttia huonompi kuin tavoitteeni.

Ajasta viis. Kaksi kilometriä ennen maalia, kun tajusin selviäväni loppuun saakka, meinasi itku päästä.

Maaliviivalla yritin olla kuvauksellinen ja reipas. Reipas ehkä olin, mutta en kovin kuvauksellinen…

Minuutti maalintuloni jälkeen taivas aukeni ja alkoi kaatosade. Kastuin läpimäräksi, mutta se ei haitannut. Olin maalissa, voitin itseni, kivut ja tuskan ja ennen kaikkea – henkinen kantti kesti.

Kun sinut haastetaan, ota haaste vastaan. Pystyt mihin vain!

Perjantaikokki

Ps. Kaloreja rääkissä kului 5200. Tällainen tilastotieto vain 🙂

Paahdettua kanaa ja Alte Posten pastaa

Olimme maaliskuussa työporukalla Davosissa. Ennakkosuositusten perusteella varasin pöydän Hotel Alte Postista. Tilasin alkuruoaksi pastaa Alte Postin tapaan. Annos oli hyvää pastaa kermaisessa kastikkeessa. Juju oli sitruunaruohossa, joka toi mielenkiintoisen maun ruokaan.

Tein oman kokeiluni kotona uunissa valmistetun kokonaisen broilerin kera.

AINEKSET

–       1 kokonainen broileri
–       yrttejä (timjami, salvia, rosmariini jne.)
–       1 sitruuna
–       2 rkl voita
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä
–       kaksi sitruunaruohon oksaa
–       400 g pastaa (makaronia, penneä, spagettia tms.)
–       2 dl kermaa
–       tilkka oliiviöljyä
–       1 dl valkoviiniä
–       merisuolaa keitinveteen

VALMISTUS

Pilko iso kourallinen (tai kaksi) yrttejä pieneksi. Raasta joukkoon yhden sitruunan kuori. Mausta yrttiseos suolalla ja pippurilla. Sekoita yrtit huoneenlämpöisen voin joukkoon. Tunge sormet broilerin nahan alle (rintalihakset) ja irrottele nahka varovasti. Hiero yrttiseosta lihan pintaan (nahan alle) sekä nahan pintaan eri puolille broileria.

Pilko sitruuna paloiksi ja laita sitruunan paloja broilerin sisään, koipien väliin jne.

Paahda 200 –asteisessa uunissa n. 45 minuuttia (koosta riippuen enemmänkin).

Laita pasta kiehumaan suolalla maustettuun veteen. Pilko sitruunaruoho pieneksi. Laita pannulle tilkka oliiviöljyä ja kuullota sitruunaruohoa hetki miedolla lämmöllä. Nosta lämpöä ja lisää valkoviini. Kiehauta. Lisää kerma ja mausta tarvittaessa suolalla. Laske lämpö pienelle ja anna kuplia kokoon pikkuhiljaa.

Kaada vesi pois pastasta ja sekoita pasta sitruunaruohokastikkeeseen. Tarjoa kanan kera ja vie ajatukset Alpeille.

Herkullista viikonloppua!

Kuka haluaa olla hautausmaan rikkain mies? – Pasta Frutti di Mare

Steve Jobs kuoli eilen. Hän oli Applen perustaja ja IT-maailman uranuurtaja. Hän oli monen palvoma ja myös monen vihaama persoona. Kylmäksi hän tuskin jätti ketään.

Välittömästi kuoleman jälkeen Facebookissa alkoi leviämään videolinkki Jobsin vuonna 2005 pitämään puheeseen yliopiston valmistujaisissa. Minäkin katsoin sen.

Jobs puhui ”pisteiden yhdistämisestä”, eli siitä, kuinka kaikilla teoilla on vaikutusta kaikkeen. Kuinka koulun kesken jättäminen teki hänestä sen, mikä hän on. Tai kuinka potkut omasta yrityksestä oli parasta  mitä hänelle ikinä tapahtui.

Pisteitä ei voi yhdistää etukäteen tai niiden tapahtuessa. Ne voi yhdistää ainoastaan jälkikäteen. Kuinka siis tietää, mitä tehdä, miten suhtautua asioihin ja mihin suunnata?

Seuraa sydäntäsi

Ainoa ohje, minkä Jobs pystyi antamaan, oli seurata omaa sydämen ääntä. Tehdä asioita, jotka tuntuvat oikeilta ja omilta. Elämä on aivan liian lyhyt jonkun toisen elämän elämiseen. Koska elämänsä pisteet voi yhdistää vasta jälkikäteen, eikä tulevaa voi ennustaa, on ainoa keino navigoida tuntemattomaan seuraamalla sydäntään.

Kuinka yksinkertainen ohje onkaan ja kuinka hankala toteuttaa. Teemme päivästä toiseen asioita, joita emme haluaisi tai jotka eivät tunnu omilta. Miksi? Koska pelkäämme muutosta. Koska emme tunne tulevaa, jos lähdemme etsimään uutta. On turvallisempaa elää jonkun toisen elämää vuodesta toiseen, koska tällöin tulevaisuus on ennustettavissa.

Elämää tulisi Jobsin mukaan elää kuin joka ikinen päivä olisi se viimeinen. Yleisöään hän nauratti toteamalla, että tällä asenteella tiedät myös ainakin kerran elämässä olevasi täysin oikeassa. Joskus tulee se viimeinen päivä. Hänelle se tuli eilen.

Kun viimeinen päivä koittaa, on harvalla enää tavoitteena olla hautausmaan rikkain mies. Mitä hyötyä siitä on? Moni puolestaan toivoo, että voi lähteä itseensä ja elämäänsä tyytyväisenä.

Se onnistuu vain elämällä omaa elämää, ei muiden.

Kaikkien omaa elämäänsä eläneiden muistoa kunnioittaen,

Perjantaikokki

Pasta Frutti di Mare

Monista kaupoista saa valmiita ”frutti di mare” –sekoituksia – joko kalatiskistä tai pakastealtaasta. Usein niissä on suurin osa jotain edullista ja varsin mautonta, kuten surimia. Mutta sekoitusta voi tuunata astetta paremmaksi esim. ostamalla eläviä simpukoita.

Minä käytin herkullisia pikkusimpukoita, mutta yhtä hyvin sinisimpukat käyvät.

 AINEKSET

–       300 g eläviä simpukoita
–       300 g frutti di mare –sekoitusta
–       2 salottisipulia
–       1 valkosipulinkynsi
–       1 dl kuivaa valkoviiniä
–       ½ punttia lehtipersiljaa
–       1 dl kermaa
–       400 g tagliatelle-pastaa
–       oliiviöljyä
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä
 

VALMISTUS

Laita pastavesi kiehumaan.

Pilko kaikki sipulit pieneksi. Kuumenna pannulla oliiviöljyä ja kuullota sipuleita hetki. Lisää elävät simpukat sekä valkoviini. Laita kansi pannun päälle ja paista simpukoita hetki. Kun simpukat ovat auenneet, lisää frutti di mare –sekoitus ja kerma. Pilko persilja pieneksi ja lisää suurin osa pannuun. Säästä osa koristeluun. Vähennä lämpö minimiin. Mausta suolalla ja pippurilla.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä al dente. Valuta ja tarjoa frutti di mare –kastikkeen kanssa. Koristele annokset persiljasilpulla. Huom! Älä syö kiinnijääneitä simpukoita!

Elämänkertani ensimmäinen luku – Paistetut ahvenet ja rucolapasta

On kamala tunne, kun tuijottelee valkoista paperia ilman mitään sanottavaa. Hyviin tapoihin kuuluu, että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa, niin silloin ollaan hiljaa. Mutta kun ei voi, kun on itselleen joskus luvannut, että joka perjantai on oltava jotain sanottavaa.

Eilen illalla tuijottelin muiden jo nukkuessa ruutua vailla asiantynkää. Ei, etteikö maailmassa olisi asioita, joihin tarttua, mutta mikään ei vain inspiroinut. Tein perus inspiroitumisrituaalini, eli selasin Facebookin päivitykset, uusimmat uutiset Maikkarin sivuilta ja vilkuilin muutamaa blogia. Nautin jopa lasin punaviiniä. Siltikään ei napannut.

Mietin, mitä suuret kirjailijat tekevät, kun sanottava loppuu – kun uutta ei enää synny. He ryhtyvät työstämään elämänkertaansa – eli muistelemaan menneitä! Mutta mitäpä kolmikymppisellä on elämästään kerrottavaa, kun vanhoja pitäisi muistella?

Päätin kuitenkin kirjoittaa yhden luvun elämästäni valmiiksi. Siinä korostuu kaksi elämänvaiheen hallitsevaa teemaa: työ ja perhe. Se kuuluu näin.

Kolmenkympin molemmin puolin (ikävuodet 27-32)

Elämäni sai uuden suunnan ja merkityksen lähestyessäni kolmeakymmentä ikävuotta. Kymmenen vuotta aiemmin en voinut elämän eteen tuomia muutoksia edes aavistella. Tämä jakso jäi mieleeni työteliäänä, onnellisena ja iloisena aikana.

Tuona aikana perustin oman yrityksen, Lyyti Oy:n ja siirryin matkailualan palkkatöistä epävarman leivän ääreen. Ensiksi tein töitä yksin – muiden töiden ohessa. Sitten sain mukaan Ramin, josta tuli myöhemmin toinen yrittäjistä ja oikea käteni sekä matikkapääni. Anna, tuo oivallinen pohojaalainen liittyi seuraan vuonna 2009. Siinä olikin todellinen moniosaaja, joka suhasi Suomea ristiin rastiin ilosanomaamme levittäen. Ydintiimimme oli koossa hieman myöhemmin, kun Toni, palvelumme tekninen sielu, siirtyi palvelukseemme. Myöhemmin molemmista tuli ansaitusti myös osakkaita. Sitten saimme myyntiä vetämään kaimani Petrin (joka oli jopa puheliaampi kuin minä) ja Skandinavian markkinointiin suomenruotsalaisen vahvistuksemme Christofferin. Osa-aikaisina töitä painoivat Antti ja Simo. Lahjakkaita ihmisiä kaikki. Oli upeaa tehdä viisaampiensa kanssa töitä. Meissä kaikissa oli yrittäjähenkeä. Loimme jotain uutta, elimme epävarmuudessa, uskoimme tulevaan ja aloitimme maailmanvalloituksen. Tiesin selviävämme, kun sain pankista kirjeen, joka kertoi, että takaamastani lainasta oli käytössä 0,00 euroa. Olimme läpimurron kynnyksellä. Kävimme hyvin lähellä kolmen vuoden kuolemanlaaksoa, mutta selvisimme.

***
Se oli unelmieni työpaikka. Ja halusin, että se on muillekin sellainen.
***

Ilman upeaa vaimoani, Maijaa, ei yrittäminen olisi ollut mahdollista. Hän teki väitöskirjaa ja hoiti samalla kahta lasta ja odotti kolmatta. Miten pystyikin? Lupasin itselleni, että maksan vielä takaisin. Kun taloudellinen epävarmuus yrityksessämme helpotti, muutimme Sveitsiin. Nyt oli vaimon vuoro luoda uraa tutkijana. Nautin uudesta tilanteesta puolittaisena koti-isänä, uudesta elämänrytmistä ja lasten seurasta. Lapsista Julia osoitti uskomatonta sinnikkyyttä ja positiivisuutta käyden koulua ensimmäisistä viikoista alkaen täysin uudella kielellä. Vaikka heikompiakin aamulähtöjä oli, oli tyttö aina iloinen koulusta tullessaan. Ummikkona monta tuntia – joka päivä. Kokeile itse! Nuoremmat, Oliver ja Albert olivat aluksi kotona Au pair-Marin loistavassa hoidossa. iPad peleineen oli silloin kova juttu ja Oliverilla myös Extreme-temput. Milloin oli leuka verillä ”etuvoltti fillarilla”-treeneistä ja milloin jotain muuta. Albert puolestaan kylpi kolme – neljä kertaa päivässä ja pesi aina samalla hampaat sekä tukan – usein samalla vaahdolla. En tiedä miksi, mutta yksivuotiaan tahtoa emme tässä vastustelleet. Hygienia lienee hyvästä. Iloisuuttaan eivät pojat koskaan kadottaneet, vaikka kolhuja tuli. Lapset olivat todellisia sopeutujia.

Siihen aikaan kirjoitin myös blogia nimeltä Perjantaikokki. Blogit olivat silloin kovassa huudossa ja bloggareille sateli kutsuja jos jonkinlaisiin tilaisuuksiin, tuotelanseerauksiin ja rientoihin. Aina en tiennyt miksi kirjoitin, mutta perjantaiaamuna palautteita lukiessa muistin taas syyn.

Kirjoitin lukijoiden vuoksi. Ja itseni. Välillä on hyvä sanoa itsestäänselvyydet ääneen, jotta tietää, miksi on onnellinen.

Hyvää viikonloppua,

Perjantaikokki

 Paistetut ahvenet ja rucolapasta

Kala on niin harvinaista herkkua ruokapöydässämme nykyään, joten silloin kun sitä saa, niin mielellään valmistaa sen siten, että itse kalan maun voi myös maistaa. Seuraan siis vain mietoja makuja.

AINEKSET

–       12-16 ahvenfileetä (n. 3-4 per syöjä koosta riippuen)
–       400 g tagliatelle-pastaa
–       200 g rucolaa
–       ½ sitruunan mehu
–       1 sitruunan kuori
–       1 dl oliiviöljyä
–       voita paistamiseen
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS

Poista ahvenista ruodot leikkaamalla niille ”pöksyt”. Raasta fileiden päälle sitruunankuorta ja rouhi suolaa  sekä mustapippuria myllystä. Anna maustua hetki.

Laita ¾ rucolasta tehosekoittimeen. Lisää oliiviöljy ja sitruunanmehu. Aja rucolaöljy tasaiseksi.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä al dente. Valuta ja sekoita rucolaöljyn kanssa. Pidä lämpimänä.

Kuumenna voi pannulla lähes ruskeaksi. Paista ahvenfileitä hetki kummaltakin puolelta (mikään ylikypsä kala ei ole hyvää). Asettele kalat pastan päälle ja koristele annos rucolanlehdillä.

Maistuisiko olut? – kaksi salviapastaa: al burro ja gourmet

Viimeistään otsikon ensimmäisen sanan jälkeen epäilevät ystäväni minun siirtyneen haamukirjoittajan hyödyntämiseen. Mitä minä muka oluesta tiedän?

No en mitään. Kerran sitä kokeilin, liian kauan sitten ja ehkä vähän liikaa kerralla, enkä sen koommin pystynyt litkuun koskemaan.

Mitäs sitten? Hyvähän se vain on, kun ei kasva olutmahaa eikä voida haukkua olutta kittaavaksi sohvaperunaksi. Ei se kuulkaas ole niin hyvä, että on suomalainen mies eikä juo olutta! Siitä on seurannut monta kiusallista tilannetta, kun ulkomailla on säännöllisesti kierretty oikein turistiryhmällä etsimässä allekirjoittaneelle virkistykseksi siideriä. Neidille kun ei ole kalja maittanut. Eikä ole kuulkaa ole ollut helppoa käydä appiukon kanssa saunassa, kun aina tarjotaan miehille kaljaa ja rouville siideriä. Paitsi ainiin tuolle yhdelle…

Minun mittani täyttyi kun paikallinen ruokakauppa lähetti minulle bonuskortin tittelillä ”Frau Petri Hollmén”. Lisäksi Urdorfin kunta muisti minua Mutterverein-kirjekuorella, eli jonkinlaisella äitiyhteisöbrosyyrillä. Heitin aviisit roskiin ja totesin, että nyt minä opettelen juomaan olutta! Toki tuohon bonuskorttiasiaan saattaa vaikuttaa se, että Sveitsissä ei mies ilmeisesti ole koskaan täyttänyt korttihakemusta tai vastaisi perheen ruokaostoksista. Mutta hei silti, johonkin on raja vedettävä! Nyt tehdään minusta Mies!

Ensimmäinen, vapaaehtoinen olueni!

Kurvasin kauppaan ja päätin lopettaa meille ”Frau”-henkilöille varattujen parkkiruutujen hyödyntämisen. Olihan minusta vihdoin tulossa siis aito äijä.

Päätöstäni vahvisti kaupan siiderivalikoiman laajuus: tasan yksi (tosin lemppariani Bullmersia) ja hinta oli 4,5 frangia pullolta. Olutta oli hyllykilometrin verran ja siideripullon hinnalla sai kuusi pulloa ohrapirtelöä. Mutta mitä tehdä, kun ei oluesta tykkää eikä tunne yhtään merkkiä?

Silmät kiinni ja valkkaamaan! Valinta osui Appenzellerin Quelfrisch-nimiseen olueen. Sain myöhemmin kuulla lokaaleilta, että se on parasta sveitsiläistä. Aloittelijan tuuria.

Kiva Naapurini yläkerrasta kannusti minua päätöksessäni. Hänkään ei käsittänyt, että en koskaan juonut olutta. Mutta entisenä ravintolakokkina hän tiesi, että makuun tottuu. Hän tiesi myös testin, jolla oluenjuontimahdollisuudet varmistetaan. Se meni näin:

Kiva Naapuri: Pidätkö oliiveista?
Minä: Kyllä
Kiva Naapuri: Hyvä. Oliiveissa on samaa karvautta kuin oluessa.
Minä: Jaahas… mitäs sitten?
Kiva Naapuri: Opit taatusti juomaan olutta. Harjoittelemaan vain!
Viimeinen testi: suomalaista olutta!

Viimeinen testi: suomalaista olutta!

Tottelin. Avasin kylmän Quelfrischin (suom. huom. ”lähteen raikas”) ja tuijottelin sitä epäuskoisena. Mitä hiiskattia minä oikein teen? Kävin hakemassa vaimolta vahvistusta missiolleni. Hän katsoi minua vielä epäuskoisempana ja kysyi: ”Onko se nyt tuon arvoista?”

Kyllä! Miehuuteni on tämän arvoista, totesin. Ja hörppäsin. Vavisutti ja etoi. Lähteenraikasta –  kattia kanssa! Mutta sitten totesin, että tästä lähteen raikkaasta puuttui se kamala suomalaisen oluen jälkimaku. Ehkä toinenkin hörppy menee! Kuvittelin syöväni oliiveja kulauttaessani toista kertaa.

Se tehosi. Nautin olutta pikkuhiljaa ja jo neljän tunnin kulutta totesin pullon olevan tyhjä. Minusta oli tulossa MIES! Minä pystyin siihen!

Palkinto: aitoa italialaista artisaaniolutta

Sittemmin olen kokeillut muitakin olutlaatuja ja myönnän – nyt ostan mieluummin hyvän oluen kuin pahan siiderin. Kaksi viikkoa meni totutteluun, mutta tätä kirjoittaessa harrastan vähän jo extrem-olutkulttuuriakin: suomalaista olutta 10 kilometrin korkeudessa! Ostin testiksi Zürich-Helsinki lennolla yhden Sandelsin ja ihme kyllä. Sekin oli hyvää!

Kärsimys palkitaan – tiedäthän sen? Kahden viikon makukärvistelyn jälkeen olin oppinut nauttimaan oluen mausta ja erottamaan eri vivahteita. Aivan kuten viinistä. Sitten Kiva Naapurini tuo taas yläkerrasta terveisiä. Kaksi 0,75 litran pulloa italialaista ”Birra Artigianalea”, eli artisaaniolutta. Niitä nautitaan viinilasista hyvän ruoan kera. Voi taivas, ne olivat hyvän makuisia! Ellen olisi projektiini ryhtynyt, en olisi tätäkään lahjaa osannut arvostaa!

Arvo Ylpön sanoihin 10 kilometrin korkeudesta:

”Kaikkea saa nauttia kohtuudella – paitsi tupakkaa. Sitä ei saa yhtään.”

Olutmarinoitu Perjantaikokki

Kaksi salviapastaa: al burro ja gourmet

Spaghetti al burro e salvia on klassikko. Se on yksinkertainen, nopea ja herkullinen. Italiaa tyypillisimmillään. Tein sitä vähän aikaa sitten perheelle ja kaikki pitivät. Sitten meillä kävi kylässä sukulaisemme Lääkärikokki, joka tuunasi pastan aivan eri tasolle. Sitä pastaa me rakastimme. Tee toista arkena – toista juhlaan!

Spaghetti al burro e salvia

 AINEKSET

–       400g spaghettia
–       75 g voita
–       6 isoa salvian lehteä (+ muutama koristeluun)
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä
–       tilkka oliiviöljyä
–       parmesaania

VALMISTUS

 Laita iso kattilallinen vettä kiehumaan ja mausta vesi suolalla. Keitä spaghetti al dente. Laita voi pieneen kasariin ja kasari kohtalaiselle lämmölle. Heitä salvian lehdet joukkoon ja anna voin ruskistua pikkuhiljaa (älä kuitenkaan polta sitä).

Kun pasta on kiehunut, valuta se ja pirskottele pinnalle vähän oliivöljyä. Kaada lopuksi salviavoi joukkoon, koristele salvian lehdillä ja mausta mustapippurilla ja tarvittaessa suolalla. Raasta pinnalle reilusti parmesaania ja nauti heti!

Sen toisen, Gourmet pastan löydät aiemmasta postauksesta. Suosittelen tutustumaan!

Gourmet salviapasta

AINEKSET

–       500 g tagliatelleä
–       8 – 10 siivua ilmakuivattua kinkkua

Salviatahna

–       30 salvianlehteä
–       1 sitruunan kuori
–       ½ sitruunan mehu
–       oliiviöljyä
–       50 g parmesaania

Marinoitu punasipuli

–       1 punasipuli
–       etikkaa tai valkoista balsamicoa
–       tilkka oliiviöljyä
–       merisuolaa ja pippuria
–       1 tl sokeria

Koristeluun

–       muutama salvianlehti
–       parmesaania lastuina

VALMISTUS

Valmista ensiksi salviatahna. Pese sitruuna ja ja raasta sen kuori kulhoon. Laita joukkoon salvianlehdet, sitruunanmehu, raastettu parmesaani ja tilkka oliiviöljyä. Aja tasaiseksi joko sauvasekoittimella tai huhmareessa.

Valmista sitten marinoitu punasipuli. Kuori ja halkaise sipuli. Leikkaa ohuiksi puolirenkaiksi. Laita kaikki ainekset kulhoon ja anna marinoitua esim. jääkaapissa puolisen tuntia.

Revi kinkkusiivut pieniksi.

Kuumenna iso kattilallinen vettä kiehuvaksi ja mausta se suolalla. Keitä tagliatellet al dente ja valuta. Sekoita joukkoon salviatahna, punasipulit ja kinkkusiivut. Koristele muutamalla salvianlehdellä ja parmesaanilastuilla

Herkullista!

Perjantaikokin haaste – Chevre-tomaattilohta ja pastaa

Perjantaikokin haaste – Chevre-tomaattilohta ja pastaa

Erinomaista vuotta 2011 sinulle lukijani! Pitkä hiljaiseloni päättyy ja bloggaaminen jatkuu. Syksyn työputki oli sen verran vauhdikas, että päätin lomailla oikein kunnolla. Kolme viikkoa erittäin lumisessa ja kauniissa saaristossa hiihdellen, lasten kanssa leikkien, saunoen, paljuillen, avantouiden ja rentoutuen oli parasta hermolepoa, mitä kuvitella saatoin. Vuosi 2010 oli jotain hyvin erityistä. Vuoteen mahtui niin haastetta ja hankaluuksia kuin myös loistavia onnistumisia. Näistä lisää yritysblogissani.

Mutta nyt: uusi vuosi ja uusi energia.

On jännä lähteä uuteen vuoteen tietäen sen jo kalkkiviivoilla ainakin yhtä kiinnostavaksi, haastavaksi ja muutosrikkaaksi kuin edeltäjänsä. Takaan, että jos mukana pysytte, niin kuljetan teitä vuoden aikana uusiin, mielenkiintoisiin ja ehkä herkullisiinkin seikkailuihin. Olkoon tämä uudenvuodenlupaukseni: Perjantaikokki kirjoittaa taas.

Aloitan blogivuoteni pohtimalla haastetta, jonka sain. Sitä ei tuonut haastemies, vaan sähköposti. Lähettäjä oli Marja Innanen, Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman pääsihteeri. Viesti kuului näin:

Hyvä Sre palkittu kuukauden bloggaaja

Palkitsimme Sre:ssä kaksi vuotta kuukausittain blogeja, jotka erityisellä tavalla ovat vieneet suomalaista ruokakulttuuria eteenpäin.

Onneksi olkoon vielä kerran, olet yksi valituista!  Suuren osan teistä olemme tavanneetkin blogimiiteissä, niistä jäi kivat muistot.

Kalevalanpäivänä ma 28.2.2011 vietämme Sre:n päätösjuhlaa. Koska ruokabloggarit ovat olleet tärkeitä koko ohjelman ajan, haluaisimme nostaa asianne  esiin myös päätöstilaisuudessamme. Meillä olisi teille tehtävä: haluaisimme haastaa teidät bloggaamaan aiheesta:  ”Minkä asian (raaka-aine, tapa, piirre ) suomalaisesta ruokakulttuurista tahtoisit siirtyvän/vahvistuvan jälkipolville ja mikä on oma keinosi sitä vahvistaa/siirtää?”

Mietimme eilen vaimon kanssa aihetta illallispöydässä. Mitä me haluaisimme ja voisimme tehdä tämän eteen?

Ensinnäkin täytyy tunnistaa tila, jossa elämme. Ruokakulttuurimme einestyi parissa kymmenessä vuodessa ja pahasti. Oma luurankoni kaapissa on mikroruokamainos, joka pyöri 80-luvun lopulla K-kaupoissa ja taisi olla televisiossakin. Esitimme siinä kaksoisveljeni kanssa kaksoisveljiä (luonnerooli, eikö!), joiden äiti laittoi pikapikaa aivan taivaallista mikroruokaa. Mainoksen äidillä oli ”oikea mikropeukalo!” Enää en ehkä moiseen lähtisi. Onneksi muutosta on ilmassa!

Toiseksi palvelukulttuuri vahvistuu vuosi vuodelta. Näen tämän lähinnä hyvänä asiana, sillä kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Palvelut työllistävät, niitä ei voi helposti ulkoistaa meren taakse ja palveluilla voi elämänlaatua pitää korkeana myös vanhempana. Toisaalta on luontaista, että kun joku tekee asioita säännöllisesti puolestani, ei oma osaaminen olekaan enää niin laajaa.

Vastaukseni haasteeseen on yksinkertainen:

Toivon, että ihmiset pilkkoisivat raaka-aineensa itse.

Miksi? Väitän, että pilkkomisella ja veitsenkäyttötaidolla on valtava merkitys siinä, mitä me syömme. Kun raaka-aineen saa itse pilkkoa valmistettaessa, ei ole koskaan kyse eineestä. Ei HeMaPa-pussin sisällölle, mikroaterialle tai pakasteesta napattulle peruna-sipuli –sekoitukselle  tarvitse näyttää veistä missään vaiheessa sen kuluttajaelinkaarta.

Jos lautasellasi on jotain itse pilkottua, tiedät, miltä raaka-aine näytti ennen valmistusta. Oliko se laadukas, puhdas ja hyväntuoksuinen? Ehkä kiinnostuksen kasvaessa tiedät jopa missä raaka-aineesi kasvoi tai eli.

Mitä enemmän pilkot, sen enemmän tiedät.  Pilkkominen on myös laatukontrollin tärkein vaihe. Tässä vaiheessa epäkelvot yksilöt, pilantuneet osat ja palat, hylätään. Lautaselle päätyy vain priimaa. Tehtaassa näin ei välttämättä käy.

Tiedon ja tietoisuuden kasvaessa, myös mielenkiinto kasvaa. Pilkkojaa kiinnostaa alkuperän lisäksi tietää, että miten ja missä näitä kasvaa. Joku alkaa jopa keräämään raaka-aineita itse merestä, pelloilta tai metsistä. Varsinkin jälkimmäinen on täynnä ilmaisia, huippulaadukkaita raaka-aineita meille kaikille.

Pilkkoja ei myöskään jaksa päivästä toiseen pilkkoa samoja asioita ja valmistaa samoja ruokia. Mielenkiinto ruokakulttuuriin herää ja kehittyy pikkuhiljaa. Pian käyttöön tulee netin tietopankit, keittokirjat ja muu lähdemateriaali. Myös muut maat ja kulttuurit kiinnostavat. Näin sen pitääkin olla. Uskon, että arvostus ja into perinneruokiin tulee aina pienen etsikkoajan jälkeen. Näin on käynyt minullekin.

Kaikkihan sen tietävät, että kokin tärkein työväline on veitsi. Sen aktiivisella käyttämisellä aukeaa etsivälle herkullisempi, terveellisempi ja varmasti myös ekologisesti kestävämpi tulevaisuus. Mutta harva miettii, kuinka suuressa roolissa sen aktiivinen käyttäminen onkaan.

Mitä minä aion tehdä asian eteen?

Aion pitää puukot terävinä kotona, opettaa lapset elämään keittiössä, kirjoitan aiheesta tässä blogissa ja hankin voita leivän päälle myymällä pienen pienelle osalle Suomen kansasta varsin hyviä veitsiä. Eiköhän siinä ole riittävästi hommaa yhdelle bloggarille?

Tämä oli minun vastaukseni haasteeseen. Jään innolla odottamaan muiden bloggarien mietteitä! (ps. listatkaa blogipostauksenne linkit vaikka tämän tekstin kommentteihin tuolla alla.)

Lukijat! Miten sinä vastaat haasteeseen? Kommentoi sinäkin!

Terävänä kohti viikonloppua,

Perjantaikokki


Chevre-tomaattilohta ja pastaa

AINEKSET

–       600 g lohta fileenä
–       2 dl kuorittuja katkarapuja
–       20 kirsikkatomaattia
–       5 kevätsipulin vartta
–       100g kuoretonta chevreä
–       1dl kermaa
–       oliiviöljyä
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä
–       haluamaasi pastaa

VALMISTUS

Nypi lohesta ruodot. Poista nahka ja leikkaa se neljään yhtä suureen osaan. Puolita kirsikkatomaatit ja pilko sipuli pieneksi.

Laita pannulle 2 rkl oliiviöljyä ja kuumenna pannu. Paista suolalla maustettuja lohipalasia kuumalla pannulla jokaiselta puolelta hetki, jotta saat kauniin pinnan. Jätä puolikypsäksi. Nosta kalat syrjään lautaselle. Anna pannun jäähtyä hetki ja laita sitten pannulle katkaravut, tomaatit, chevre ja kerma. Mausta suolalla ja pippurilla. Anna hautua hetki.

Laita pasta kiehumaan. Lisää lopuksi sipulit ja nosta lohipalat varovasti kastikkeeseen. Hauduta miedolla lämmöllä muutama minuutti, kunnes lohien kypsyys on sopiva (sisältä aavistuksen rosé).

Tarjoa al dente-pastan kera. Hyvää ruokahalua!