Nauvo – Sottunga – Glada Laxen – Hyppeis – Airisto, eli isä-tytär -gourmetpurjehdus

Viimeinen lomaviikko oli laatuaikaa kahdestaan tyttären kanssa. Kesältä jäi väliin pari lempipaikkaamme, eli Glada Laxen ja Hyppeis, joten niistä muodostui selkeät kaksi käyntikohdetta. Tyttäreni on suuri urheilun ja hyvän ruuan ystävä ja tällä reissulla voisi yhdistää molemmat.

Nauvo ja l’Escale

Nauvo on kuin toinen kotisatamamme. Maanantaina hoidin muutamat työ- ja rakennusprojektiasiat kaupungilla ja iltapäivällä suuntasimme veneelle. Airistolta Nauvoon purjehdimme kauniissa säässä ja tietenkin vastatuuleen. Airisto-Nauvo -väli menee jostain syystä aina kryssiessä. Koska olimme liikkeellä kaksistaan, olin varannut kylkipaikan jo etukäteen. Se helpottaa rantautumisia paljon.

L’Escale on aina luotettava. Alkuruokana ollut Nagu Gin -maustettu riimihärkä herätti nälän ja pääruokana ollut boullabaisse oli erinomainen. Jälkkärinä ollut pannacotta viimeisteli illan ja olin valmis nukkumaan.

Sitä ennen piti kuitenkin tutkia sääennuste. Se lupasi varsin voimakasta tuulta luoteesta, mutta mikäli halusimme Glada Laxeniin, olisi Kihti ylitettävä tiistaina. Onneksi meillä on kokemusta kovemmistakin keleistä ja päätimme seuraavana päivänä suunnata Ahvenanmaalle. Kelin muuttumisen huomasi jo yöllä, kun köydet ja vantit alkoivat satamassa laulaa. Tuuli yltyi.

Aamulla valittu kylkipaikka osoittautuikin sataman hankalimmaksi paikaksi, sillä kova sivutuuli painoi meitä laituriin ja lähtö oli kovin ahdas. Oli aika treenata springilähtöjä. Ilahduttavasti saimme apuja naapureilta köysien kanssa ja springillä käänsin perän tuulee ja pakittelin pois aisojen välistä.

Tuuli oli kohtalainen. 8-10 m/s luoteesta ja puuskissa 14-15 m/s, joten lähdimme iso ykkösreivissä ja fokka vain osittain ulkona. Rullafokka ei mielestäni reivattuna toimi, vaan paukkuu, joten aika pian otimme sen kokonaan ulos. Välillä mentiin aikamoista kylkimyyryä, kun puuska iski saaren takaa. Pari kertaa broachaus oli lähellä, ellei jopa ihan tapahtunutkin.

Kihdille päästyämme tuuli pysyi tasaisena 8-9 m/s ja suorastaan lensimme aukon yli. Tein siitä myös videon. Aallot olivat sitä luokkaa, että olimme iloisia siitä, ettei epälaivakoiramme Miisa ollut matkassa mukana. Tai vaimo 😉 Julia puolestaan nautti vauhdista (sekä vene että tytär) ja kokkasipa hän meille herkulliset hodaritkin tuossa merenkäynnissä. Kuivatut sipulit eivät oikein tahtoneet pysyä kyydissä tuulessa.

Kihdin ylittäminen oli kivaa tällaisella tuulella!

Sottunga

Satamat alkavat selkeästi jo hiljentyä, eli paras aika liikkua saaristossa on käsillä. Sottungassakin oli tilaa reilusti, vaikka saavuimme vasta iltasella. Saimme sataman parhaan paikan ison L-laiturin sisäpuolelta, aivan hyppytornin vierestä. Harmo, ettei pojat olleet mukana, sillä heille tämä paikka olisi ollut hyppimisen kannalta optimi.

Suuntasimme välittömästi ravintolaan. Yhdessä sataman myyntikojussa myytiin onneksemme kalaa ja päätimmekin muuttaa seuraavan päivän menua pastasta fisuun. Ravintolan erikoisuus on schnitzel, joka piti taas testata. Olihan se hyvä!

Seuraavana aamuna oli sportin vuoro. Ahvenanmaan satamat ovat täynnä erilaisia EU-hankekylttejä. Tavallaan on hienoa, että maksamaamme rahaa saadaan myös takaisin, mutta välillä tuntuu, että toimintaa voisi kehittää ilman hankehakemusten satuilua. Smart Marina-hankkeen joku interaktiivinen infonäyttö lojui vajan takana näyttö pimeänä, mutta Pyhän Olavin pyhiinvaelluspolut vielä maastosta löytyivät.

Käsi pystyyn, kuinka moni on vieraillut Sottungassa, koska se on osa reittiä, jota pitkin aikoinaan vaellettiin Norjaan Pyhän Olavin haudalle? Aika harva varmaan. Itsekin olen uran alkuvaiheilla ollut työllistyneenä erilaisten EU-hankkeiden kautta matkailualalla. Hanke vaihtui parin vuoden välein, maksajan nimi muuttui, mutta työ pysyi samana.

Sottungan vierasvenesatamasta lähtee siis Pyhän Olavin pyhiinvaellusreitin polut. Reittiä pitkin vaellettiin kuulemma jo keskiajalla Norjaan pyhiinvaellushengessä. Kartassa näkyy vain kolmen kilometrin vaihtoehto, mutta maastossa on kyltit myös kahdeksalle kilometrille. Päätimme juosta sen aamulenkkinä. Reitti on kaunis ja hyvin merkattu. Sitä juostessa ihmettelimme toki, että miksi ne pyhiinvaeltajat päättivät heittää Sottungassa ylimääräisen ympyrän matkalla Norjaan.

Aamulenkin ja -uinnin jälkeen otimme irti ja ajoimme koneella kohti Glada Laxenia. Tuuli ei virinnyt missään vaiheessa, joten homma meni konemarssiksi. Meitä se ei sinänsä haitannut, sillä oli mukavaa syödä lounasta keikkumattomassa veneessä 🙂

Sottungan kalasaalista lounaaksi

Glada Laxen

Glada Laxenin ystävät saivat suru-uutisia viime talvena, kun Henrik oli nukkunut pois. Hänen muistonaan ravintolassa on kuva ja kynttilä. Mutta Henrikin henki ja perintö näkyy paikan entisenlaisessa hyväntuulisuudessa ja palvelussa.

Kielikylvyssä

Vuokrasimme tynnyrisaunan, mutta siinä oli tapahtunut tuplabuukkaus. Se ei onneksi haitannut, sillä toisen varauksen tehnyt ruotsalaispariskunta ilmoitti heti, että eiköhän saunota yhdessä simmarisaunassa. Sehän kävi. Tunnin ajan juttelimme purjehduksesta, satamista ja vinkeistä sekä Suomen että Ruotsin saaristoihin. Tyttäreni sai kesken loman erinomaisen kielikylvyn. Tai kielisaunan.

Auringonlasku Glada Laxenin tornista

Hyppeis Värdshus

Hyppeis on viime kesän tuttavuutemme, johon emme tänä kesänä aikataulusyistä ehtineet. Mutta nyt oli tilaa. Hyppeis Värdshus on vanhaan kyläkouluun restauroitu hotelli ja ravintola. Tavallaan sitä toivoisi, ettei sitä enää kukaan kehuisi, että itsekin sinne vielä heinäkuussa mahtuisi. Sen pitäisi olla vaiettu salaisuus. Mutta eihän se ole mahdollista, joten siksi kaikille kerrottakoon: menkää, menkää!

Satamassa oli tilaa, joten laitoimme aika kovassa sivutuulessa kylkiparkkiin. Tiedustelin ravintolasta, että onko se OK. Kuulemma poijuton sivu on pääsääntöisesti varattu ankkurointiin ja illalliselle tuleville pikkuveneille, mutta totesivat, että satama tuskin täyttyy ja voimme veneen siinä pitää. Lupasin päivystää ja siirtää hyvissä ajoin poijuun tai ankkuriin. Tällä kertaa yötä satamassa ei ollut kanssamme kuin nelisen muuta venettä, joten tilaa oli ja tyhjiä poijujakin vielä seitsemän.

Iltapäiväsauna, päiväunet sitloodassa ja pari erää korttia tyttären kanssa valmisti meidät illalliselle. Tarjoilija kehui tämän viikon menua näin:

”What you read on the menu is something different than you see on your plate and that tastes different what you thought by the looks of the food. But at the end, it all makes perfect sense.”

Näin tosiaan oli. Alkuruuassani oli kuhaa ja popkornia. Pääruuassa lihaa ja palsternakkaa. Jälkiruuassa lakritsia. Herkullinen kokonaisuus upeassa miljöössä.

Purjehduskaverini suosituksesta testasimme myös aamiaisen, joka on vertaansa vailla. Paikallisia herkkuja tarjoiltuna puutarhaan.

Aamiaishuone

Hyppeis – Torasviken – Airisto

Hyppeisistä oli edessä viikon viimeinen legi kohti kotisatamaa. Pläkässä matka alkoi ja puolivälissä saimme purjeetkin ylös. Kesken matkan meille oli luvassa miehistönvaihdos, sillä ystämme Sveitsistä olivat maisemissa. Sumplimme heille meripäivän siten, että he hyppäsivät vaimoni kyytiin Kaarinassa, josta siirtyivät Airistolle. Siellä siirryttiin moottoriveneeseen, jolla vaimo ajoi heidät sovittuun lounaspaikkaan Torasvikenin pohjukkaan. Me suuntasimme sinne purjeveneellä ja vaikka kauppa ja merenkulku on arvaamatonta, olimme molemmat veneet siellä muutaman minuutin erolla toisistamme. Ankkuri mereen, vieraat kyytiin, piknik pystyyn ja nauttimaan kesästä. Pienen tauon jälkeen vaimo nappasi förstini, eli tyttäremme, kyytiin ja lähti viemään häntä treeneihin. Me puolestaan purjehdimme veneen kotisatamaan.

Laiva on lastattu ystävillä ja ruualla

Kesälomapurjehdus oli tänä vuonna kolmessa osassa. Kelit hellivät ja tuultakin riitti. Pohdin matkalla marraskuuta. Siihen on enää alle kolme kuukautta aikaa. Olisikohan kesä meille suomalaisille niin merkityksellinen ilman marraskuun pimeyttä, märkyyttä sekä luihin ja ytimiin tunkeutuvaa kylmyyttä?

Pete

Purjehdus 2020, päivä 35 ja viimeinen päivä 36. Ahvensaaren kaivos, Nauvo ja Airisto

Päivä 35, Ahvensaari ja Nauvo

Toiseksi viimeinen päivä alkoi, kun osa miehistöstä pakkasi tavaransa ja jättivät laivan. Viikon vierailu tuli päätökseen ja vanhemmat hakivat lastemme serkut takaisin kuivalle maalle.

Me otimme irti ja lähdimme kohti etelää hyvin leppoisassa tuulessa. Aurinko paistoi ja etenimme lasten mielestä tuskaisen hitaasti. Hitaasti, koska lounaskohteemme olisi Ahvensaari ja sen louhoksen kristallinkirkas vesi ja erinomaiset hyppykalliot.

Peterzensin väylän varrella on hauska pikkulaiva parkissa. Tässä kuvassa se on kiikarin läpi kuvattuna.
Virsaria ison ja Code 0:n kanssa

Laskimme ankkurin Ahvensaaren aallonmurtajan suojaan yhden maissa iltapäivällä ja teimme lounasta. Julian jättimäiset kesäkurpitsat maistuivat taas peston, fetan ja oliivien kanssa uunissa hauduttuaan herkullisilta.

Ahvensaari on vanha kaivossaari, jossa on makeanveden täyttämä avolouhos. Syvyyttä lienee lähemmäs 30 metriä ja kalliot reunoilla ovat pystysuorat. Se tekee louhoksesta täydellisen kohteen hyppimisestä innostuneille. Korkein paikka hypätä on n. 14 metrin korkeudessa. Hyviä paikkoja löytyy myös kolmen ja viiden metrin korkeudesta. Uimaan pääsee ”järven” molemmista päistä. Usein rannan matalassa (joka on todella pieni alue) näkee ahvenia ja rapuja.

Ahvensaari ahvenen perspektiivistä

Sukeltelimme ja hypimme. Vesi on kirjaimellisesti kristallinkirkasta. Ostin pari vuotta sitten pieniä sukelluspulloja, joilla on näppärää tarkistaa esim. ankkurin pitävyys tai veneen pohja. Niillä on myös hauska sukellella ihan huvikseen. Painotan, että perusasiat sukeltamisesta tulee olla hallussa ja viittä metriä syvemmälle ei niillä kannata mennä. Lapsille ne sopivat 1-2 metrin syvyydessä tapahtuvaan sukellusharrastukseen tutustumiseen hyvin.

Albert sukeltaa
Julian Peppi Pitkätossu-imitaatio 🙂
Ahvensaaren jyrkät kalliot
Albert ja ”Kartsa”-hyppy
Oliver pyörii volttisatasia

Uinnin aikana oli tuuli noussut. Nostimme ankkurin ja samantien myös purjeet. Matka Nauvoon meni todella vauhdikkaasti kovahkossa pohjoistuulessa.

Nauvossa meitä odotti etukäteen varattu kylkipaikka. Tilaa oli tosin jokunen metri liian vähän, mutta satamakapteenit järjestivät sitä lisää veneitä siirtämällä. s/y Julia II sujahtaa aika tiukkaankin väliin, kunhan sitä osaa käsitellä. Tällä kertaa ei keulan eteen tai perän taakse montaa kymmentä senttiä ylimääräistä jäänyt.

Tila keulan edessä
Ja tila perän takana

Pikaisen saunan jälkeen oli perinteisen viimeisen illan illallisen vuoro: l’Escale.

Alkuun valkosipulietanat, tietenkin. Pääruoaksi otin karitsankyljyksiä ja jälkiruoaksi jäätelöannoksen sekä oman tislaamon Castalosin. Tällä kertaa kaikki ei sujunut kuin rasvattu. Viinit meni sekaisin ja osa ruuistamme meni väärään pöytään. Itse sain pääruokaa, kun muut olivat jo omansa syöneet. Mutta sattuuhan sitä. Maku oli kuitenkin kohdillaan!

Jos Nauvo ei olisi niin lähellä kotisatamaamme Airistoa, osaisi sitä arvostaa aivan eri tavalla. Jos sinne pitäisi seilata vaikka neljä päivää, sen monipuolisuus, hyvät palvelut, loistavat ravintolat ja uudet laiturit nousisivat aivan uuteen arvoon. Koitan pitää tämän aina siellä vieraillessani mielessä, sillä onhan se todella loistava satama! Itselläni Nauvo meni TOP-3-listalle vuoden vierasvenesatamaäänestyksessä. Jos et ole suosikkejasi muuten vielä äänestänyt, niin tee se täällä 30.9.2020 mennessä: https://www.satamassa.fi/

Päivä 35, Airisto

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös tämä kesälomapurjehdus. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli seilata Ruotsissa tämä kesä, mutta sattuneesta syystä siihen suunnitelmaan tuli muutos. Sen sijaan kiersimme kaikki suosikkimme ja tutustuimme myös uusiin kohteisiin. Viiteen viikkoon mahtui kovia tuulia, epävakaista sadesäätä (varsinkin heinäkuun alussa), tyyntä, aurinkoa ja ukkostakin.

Viimeisenä aamuna otimme irti lämpimässä ja tyynessä kelissä. Aurinko paistoi, mutta tuuli loisti poissaolollaan. Konetimme Airistolle, jossa tyhjensimme septit ja otimme mukaan lounaspizzat. Jätimme automme avaimet hinausautoa varten (se pitää hinata huoltoon ajoneston poistoa varten) ja suuntasimme vielä vajaan mailin päähän Lillmälön Båtin telakalle. Seuraavan viikon aikana s/y Julia II saa uuden ankkuripelin taka-ankkurille. 46-jalkaisen veneen ankkurin kiskominen käsin on aika homma.

Viimeinen venelounas

Moni matka jäisi tekemättä ilman luotettavia kumppaneita. Automme jäädessä Airistolle hinausta odottamaan, saapui Taksi Classin Artturi hakemaan loppuperhettä ja tavaroita telakalta. Voin muuten suositella kyseisen firman palveluita! Aina sivistyneet ja fiksusti pukeutuneet kuskit palvelevat ystävällisesti kahdella S-mersulla – tavallisen taksin hinnalla.

Itse lopetin Sailing & Cycling -lomani polkien telakalta kotiin. Tätä Saariston Rengastien osuutta polkiessa kävi mielessä, että Ahvenanmaalla moni asia oli paremmin. Toivottavasti koko rengastie saa jonain päivänä pyörätiet sekä toimivat lauttayhteydet riittävällä kapasiteetilla.

Tämä kesä jää mieleen monestakin asiasta. Yksi fiksuimmista asioista oli ottaa fillari veneeseen. Purjehduksen aikana tuli poljettua 495 kilometriä saaria ristiin rastiin. Varsinkin Ahvenanmaasta sai erinomaisen kuvan pyörän selässä. Juoksua kertyi 60,6 kilometriä ja uintia tällä purjehduksella vain yksi 1,5 kilometrin lenkki.

Tapasimme kymmenittäin ystäviä ja tutustuimme moniin uusiin. Kohtaamiset olivat 99,99% positiivisia ja ihmiset olivat avuliaita. Facebookin Saariston Satamat-ryhmässä sekä Purjevenefoorumissa sai aina vastauksen kysymyksiin ja laiturilla kaveria autettiin lähes poikkeuksetta.

Tätä kirjoittaessa kotisängyssä, on olo outo. Ei tarvitse tarkistaa yön tuuliennustetta tai miettiä huomisen reittiä. Huomenna emme törmää sattumalta ystäviin (uusiin tai vanhoihin) jossain satamassa tai päätä pulahtaa uinnille kesken pläkän. Emme etsi netistä arvioita sataman ravintoloista tai arvuuttele, kuinka hyvään saunaan huomenna pääsemme.

Purjehdusta on ikävä jo nyt. Onneksi kausi jatkuu vielä pitkään lyhyempien viikonloppupurjehdusten muodossa.

Julia laittoi meille kotona salaattia, jonka inspiraatio on lähtöisin Farmors Cafesta.
36 päivää, 30 satamaa (plus muutama piipahdussatama näiden lisäksi).

Kiitos kaikille mukana olleille! Oli ilo nähdä teitä merillä, saarissa, satamissa tai somessa. Ensi kesään!

– Pete

Purjehdus 2020, päivä #28, Nauvo

Yö Korpoströmissä kuluu rauhattomasti. Tuulee kovaa sivusta. Olemme koko pitkä kylki vasten tuulta. Laitoimme perän kahteen poijuun, joista kummastakaan ei näy pinnan päällä vilaustakaan. On niin sanotusti suora veto poijupainosta knaapilla. Toivon, että kaikki kestää.

Kuvassa on kolme poijua. Kahta niistä ei tosin näy.

Aamulla tuulee edelleen kovaa. Emme voi ottaa irti ennen kuin vieressä ollut Tuulentyttö lähtee. Pelkään, että keula-ankkurimme veisi heidän kaiteet mukanaan. En usko, että keulapotkurilla saisin pidettyä 15 000 kilon massaa 12m/s sivutuulessa irti heidän veneestään. Autamme naapurit matkaan ja pääsemme vihdoin irti. Miehistönä minulla on 10-v Albert ja 14-v Julia. He hoitavat kovatuulisen lähdön kuin ammattilaiset. Isä on ylpeä. Naapuriveneestäkin kehaistaan.

Nostimme ison ja fokan kokonaan ylös Korpoströmin salmen jälkeen. Pääsemme tunnin verran mukavaa kahdeksaa solmua, kunnes tuuli tyyntyy. Välillä liikumme juuri ja juuri eteenpäin, välillä purjeet lepattavat tyynessä.

Matkalla joudun ”AIS-pilan” uhriksi. Katson AISista (järjestelmä, joka näyttää muut samaa järjestelmää käyttävät veneet), että kaverini Juuson Putte Blå-vene (sinikylkinen Finngulf) on tulossa vastaan Pärnäisten merivartioaseman kohdalla. Päätin kunnioittaa upseeri-Virtasen venettä lipputervehdyksellä. Nappasin lipun telineestä ja siirryin vasemmalle laidalle valmiina tekemään asennon ja lipputervehdyksen. Vene läheni. Sinikylkinen purjevene, juuri samanlainen kuin Virtasille. Napsautin asennon ja tein lipputervehdyksen. Veneen kyydissä olleet kaksi purjehtijaa tuijottavat minua hölmistyneenä. Ohitamme toisemme parin kymmenen metrin päästä. Hitto. Eihän tuo ole Putte Blå! Voin melkein nähdä ohittajien hämmennyksen, kun heitä kunnioitetaan ventovieraan toimesta erikoisella rituaalilla.

Laitan lipun kaikessa hiljaisuudessa paikoilleen ja tuijotan eteenpäin. Vilkaisen AISia. Nyt se Putte Blå meneekin kanssamme samaan suuntaan puolen mailin päässä. Soitan Juusolle. He olivat ajaneet vastatuulen, kun nostivat purjeet ja heittivät sitten u-käännöksen. Minä en tätä uukkaria nähnyt, sillä hain silloin jo lippua kouraani.

Seilaamme pikkuhiljaa kohti Nauvoa ja laskemme purjeet juuri ennen satamaa. Ajamme laituriin nuoren, mutta motivoituneen miehistöni kanssa sujuvan tyylikkäästi. Vailla lipputervehdyksiä tai muita kevätjuhlaliikkeitä.

s/y Julia II kylkiparkissa Nauvossa

Köydet kiinni ja sporttia. Julia lähtee lenkille, Albert skuuttaamaan ja minä fillaroimaan. Sitten sauna ja illallinen l’Escalessa. Ruoan päälle jätskiä ja lasi Castalosia (nauvolaista omenatislettä). Jälleen on hienoa mennä nukkumaan vatsa täynnä hyvää ruokaa. Ja tällä kertaa tyynessä satamassa, kylkiparkissa. Ai ai.

-Pete