Kevyttä pyöräilyä Mallorcalla – eli SKB Triathlon Racing Teamin ”all out” -treenileiri

e2a5b871-6a2b-463b-b08b-7b289b59b88c

Olosuhteet aamu-uinnille eivät tästä parane.

 

Mielikuvani Mallorcasta on aina ollut saksalaisturistien täyttämä lomahelvetti, johon ei kohteen alkuperäisyyttä arvostava matkailija lähtisi mistään hinnasta. Niinpä en ole sinne koskaan matkustanut, kunnes sitten jostain syystä päätin sinne lähteä.

Triathlon-seurani SKB on leireillyt saarella jo kolmisen kertaa huhtikuussa ja jokin kumma päähänpisto sai minut ilmoittautumaan mukaan. Tosin en tarkistanut kohdetta, vaan ainoastaan ajankohdan. Se sopi kalenteriin, joten varaus sisään! Lähdin reissuun siis täysin turistina. Päivää ennen reissua katsoin Google Mapsista, että missä se Mallorca oikein sijaitsee. Hämäännyin, kun leirin järjestäjän, Next Level Campin tiedotteesta puhuttiin uimisesta ”in the ocean”. Mutta kyllä muistikuvani piti paikkaansa – siinähän se on 90-luvun suosikkien, Menorcan ja Ibizan välissä – Välimerellä. Valtamereen ei siis uimaan pääsisi.

Olin kuvitellut lähteväni rennolle pyöräleirille. Iltaisin syötäisiin hyvin ja ehkä nautittaisiin paikallisia viinejä. Sitten leirin läpikäynyt kaverini Riku sanoi, että kannattaa muuten treenata, että pärjää leirillä mukana. Alkoi vähän mietityttää koko homma.

Nyt on kuusi päivää armotonta treeniä takana. Valmentajamme Darby Thomas totesi ekana päivänä, että päivittäiset viiden – kuuden tunnin treenit kuulostavat paljolta, mutta huoli pois: täällä ei ole mitään muuta tekemistä. Ja totta hän puhui.

Aamu alkoi aina uinnilla ”in the ocean”, eli Välimeressä. Vesi oli 15-17 asteista, joten märkkäri päällä painettiin menemään. Yllätyin todella ensimmäisen aamun uinnista, sillä 1500 metrin matka meni 1:34/100m vauhdilla. Viime kesänä pihaani hommaama vastavirta-allas on todella tuonut lisää vauhtia uintiin! Toisaalta – on siinä jo 120 kilometriä uitukin.

Uinnin jälkeen tankattiin energiaa. Ei nautittu aamiaisesta, vaan tankattiin kirjaimellisesti koneeseen polttoainetta. Tämä asenne oli hyvä pitää, sillä ruokailu tapahtui tarkoitukseen sopivassa, mutta minkä tahansa romanttisen loman pilaavassa resortissa. Todellisella mättötehtaalla ladottiin pizzalapion kokoisille lautasille hiilaria ja proteiinia niin paljon kuin vatsa vain veti. Hassua kyllä – niin teki tuhat muutakin ruokailijaa tässä paikoilleen parkkeeratussa ruotsinlaivasimulaattorissa. Tosin sillä erolla, että ne 980 muuta liikkuivat korkeintaan aurinkotuoleille ja takaisin – ehkä baarin kautta kiertäen. No, palaahan sitä energiaa siinä auringossakin maatessa.

IMG_1621

Mättötehtaan herkkuja… Lautanen 2/3 menossa illallisella.

Ja sitten poljettiin. Voi pojat, että todella poljettiin! Viitenä fillarointipäivänä kertyi kilometrejä 620 ja nousua yli 7000 metriä. Joku aina välillä lupasi vetää letkaa ”ihan rauhallisesti”, vaikka tiesi huijaavansa myös itseään. Kun satulaan päästiin, niin aina mentiin kovaa. Paitsi silloin, kun mentiin vielä kovempaa.

IMG_2558

Tommi! Nyt paidat kiinni ja putkelle. Feikataan, että on kevyttä – tuolla on kuvaaja!

IMG_1269

Nousua! Jyrki ja Janne jo lähes ylhäällä.

IMG_7684

Osa porukasta Randan huipulla.

IMG_2616

Gruppo B:llä ei hymy hyytynyt!

En ole koskaan ollut juoksija, vaan uinti ja pyörä ovat olleet minulla sydäntäni lähellä. Niinpä ajatuskin 140 kilomertin pyöräilyn jälkeisestä juoksusta oli minulle lähinnä huonon vitsin tasoa. Mutta ihmeitä tapahtuu. Ensimmäisen päivän ”transition run”, eli suoraan pyörästä juoksuun -harjoitus oli kramppien värittämä. Mutta siitä eteenpäin jokainen päivä oli helpompi – ja vauhtikin aina kiihtyi. Ihmeitä voi siis tapahtua.

Opin leirillä myös valmennus- ja harjoittelumetodologian, jonka nimesin Darbyismiksi päävalmentajamme Darby Thomasin mukaan. Jos kramppaa, jos ei kulje, jos tuntuu raskaalta tai jos joku muu menee kovempaa, on se aina ”lack of training or nutritional issue.” Siis harjoittelun puutetta tai sitten tankkaus on pielessä. Tällä leirillä puututtiin molempiin: harjoiteltiin itsemme tajunnan rajamaille ja tankattiin lähes yhtä paljon kuin ne saksalaiset ammatituristit, jotka luovivat notkuvien buffetpöytien merellä yhtä ammattimaisesti kuin me puikkelehdimme pyörillämme vilkkaan liikenteen seassa.

Mutta millainen se Mallorca sitten on?

Sehän on ihan älytön turistihelvetti ja siksi se sopii tällaiseen leiriin täydellisesti! Siellä ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta (järkevää) tekemistä kuin treenata. Ja treenaamiseen siellä on – ainakin huhtikuussa – ylivertaiset olosuhteet. Päivälämpötilat olivat 20 ja 25 asteen välillä. Meri oli kirkas ja useimmiten tyyni – ja aina oikean lämpöinen. Juoksua varten rantaraitti toimi, sillä maisema vaihtui ja aurinko paistoi. Pyöräilijöitä saarella oli ainakin 10 000, mutta en nähnyt kuin yhden onnettomuuden koko viikon aikana. Autoilijat ajavat uskomattoman hienosti ja ohittavat pyöräilijät – ajoivat he sitten yksin tai isossa letkassa – aina vastakkaisen kaistan kautta. Täällä autoilijoilla on ihmeellinen kunnioitus ihmishenkeä kohtaan. Onkohan se imetty jo äidinmaidosta tai opittu autokoulussa? Mene ja tiedä – haluaisin samaa asennetta ison annoksen Suomeenkin, jossa tavallinen autoilija kohtaa 10 vuodessa saman määrän pyöräilijöitä kuin Mallorcan asukas päivässä.

IMG_2586

Vierailu Palman Rapha-kaupassa tuplasi reissubudjetin. Vatsa sisään, niin kamat näyttävät paremmilta!

Perheen kanssa suuntaan jatkossakin muualle, mutta Sa Calobran, Puig Majorin, Randan ja Formentorin nousut haluan ajaa vielä joskus uusiksi. Paremmassa kunnossa parempaa Strava-sijoitusta hakien – tietenkin.

Mutta mikä viikosta teki The Viikon, oli tietenkin porukkamme. SKB:n oudot, hauskat, hienot, mukavat, hullut ja kilpailuhenkiset All Out -persoonat ovat jotain, mitä rahalla ei saa tai muualta ei löydä. Timpparellin ja Pekan rasvaussviitti, Saulin räjätävä nauru (lähtökohtaisesti omille vitseille), Niinan vetovoima (kirjaimellisesti) fillarilla, Jannen ja Pasin henkeä salpaavan kauniit kuvat ja videot, Vekkelin sulotuoksut, ai ai… Priceless – sanoisin. Ja kaikkein parasta on tietenkin jokaisen antama tsemppi ja tuki heikkoina hetkinä. Vuorille ei kaveria jätetä – ei vaikka sen jalat olisivat krampeista kovat kuin uppotukit. Kiitos, kun toitte minut takaisin Harri, Tommi, Janne, Niina ja muut.

Tämä uskomattoman upea porukka on saanut minut ylittämään itseni ja suoriutumaan päivistä, jollaisiin en yksin ikinä olisi hankkiutunut – saatikka niistä selviytynyt. 1/3 porukasta on Havaijin Iron Manin kävijöitä tai paikan sinne lunastaneita. Muut ovat kaikki moninkertaisia triathlonin täysmatkalaisia ja ikäryhmiensä parhaimmistoa. Sitten on yksi harrastelija-Hollmén, joka vuosittaisella triathlontavoitteellaan pyrkii pitämään itsensä kunnossa ja motivoituneena treenaamaan – kelistä huolimatta.

Kiitos kaikille. Olette mahtavia. Ja mikä parasta: tämän jälkeen mikä tahansa treeni tuntuu lämmittelyltä.

IMG_0964

Kyllä Konan kävijät ja ammattilaiset osaavat rennostikin ottaa, kun heidät siihen pakotetaan.  

IMG_1014

Leirin hupikisan pyöräosuus.

7c8407cb-0c87-4a7a-8e2a-db5d9d8a9385

Viimeisen illan dinner – ja viikon ensimmäinen (sekä viimeinen) Limoncello. Vaimo ei uskoisi…

Pete

 

 

 

Lyyti nopeimmin kasvavien yritysten joukossa Euroopassa

Vuonna 2010 haaveeni oli, että seuraavana vuonna voisimme nostaa yrittäjäpartnerini Rami Peltosen kanssa palkkaa koko vuoden. Asunnot oli pantattu, lainalimiitti oli käytetty ja joululahjat ostettiin luottokorttien bonuspisteillä. Jouluna 2010 myimme paistinpannuja, jotta firma pysyisi pystyssä. Moni blogini lukijoista niitä osti. Kiitos siitä.

Tänään Lyytin markkinointitiimi sai julkaista tiedon, että olemme Inc. 5000-listalla Euroopan nopeimmin kasvavien yritysten joukossa.

Vuonna 2010 en voinut kuvitellakaan, että tällaisia julkistuksia voisi jonain päivänä tehdä. Saatikka kahta vuotta peräkkäin. Euroopassa on kuitenkin miljoonia yrityksiä ja me olemme sijalla 3319.

Juhlistimme saavutustamme myyntitiimin ulkoilupäivällä. Suhailimme ympäri pääkaupunkiseutua Aleksi Koskisen ja Matti ”Maksimi” Narsakan kanssa metrolla ja paikallisjunilla sekä kävellen pakkasessa – uutta kasvua tehden, eli tulevia asiakkaita tavaten. Oli loistava päivä senkin puolesta. Kasvua tai ei, niin linjamme on aina julkinen liikenne. En voi käsittää, mihin myyjä tarvitsee autoa. Hirveää ajanhukkaa ratin takana. Ja näin luontokin säästyy.

Mutta takaisin aiheeseen.

Eilen allekirjoitin viime vuoden tilinpäätöksen. Vuosi 2017 tuotti erinomaisen 22,5% kasvun. Luvut näyttävät seuraavaa:

Liikevaihto 3 278 799€

Liikevoitto 579 144€

Tilikauden voitto 460 101€

Kasvamme siis erittäin kannattavasti. Se mahdollistaa investoinnin kasvuun myös jatkossa.

Lainaa ei enää ole, emmekä ole nostaneet euroakaan ulkopuolista pääomaa. Maailmalla kun kertoo tämän tarinan, niin sitä ei uskota.

”WHAT!! No venture capital? How’s that possible in SaaS business?” – on tyypillisin kysymys, kun vastaan kysymykseen rahoituskierroksiemme lukumäärästä: ”zero”.

Henkilökunnalle jaoimme bonusta tuloksesta yli 24 000€ – kaikkien muiden etujen lisäksi. Jätimme Turun talousalueelle pelkkinä palkkoina yli 1,5 miljoonaa euroa. Tähän vielä verot ja muut maksut päälle. Tuntuu hienolta, että omasta ongelmasta syntyneestä ideasta on kasvanut jotain, joka luo hyvinvointia ympärilleen. Se on ehkä se kaikkein hienoin juttu. Enää ei tarvitse tehdä yksin. Ja nyt tiimimme Pariisissakin, Lari Lempisen johdolla, on päässyt erinomaiseen vauhtiin ja luo siellä Lyytin tarinaa paikallisella murteella – mutta samalla Lyyti-hengellä. Heitäkin on siellä jo viisi! Suomessa meitä on 34.

Kiitos kaikille Lyytiläisille, nykyisille asiakkaille, tuleville asiakkaille ja muille, jotka ovat matkan varrella auttaneet.

Tänään ei juhlita, sillä huomenna tehdään taas töitä!

Koko lista löytyy täältä: https://www.inc.com/inc5000eu/list/2018

Miten kehittää työyhteisen resilienssiä – käytännön harjoitus.

Resilienssi on selviytymiskyvykkyyttä ja sitä koetellaan muutoksissa: sekä hyvissä että pahoissa. Resilienssiä voi kehittää ja minä olen erikoistunut kehittämään Lyytin porukan resilienssiä. Annan tässä muutaman käytännön esimerkin ja vinkin, mutta kehotan kuitenkin harkitsemaan, kannattaisiko kuitenkin toimia toisin…

Olemme tehneet muuttoa uusiin toimitiloihin kohta vuoden. Ajatuksemme on muuttaa kävelykadun varrella olevaan Kivikukkaroon, johon pitäisi valmistua meille uudet toimitilat. Valitettavasti projekti meni väliaikaisesti jäihin viime metreillä naapurin tekemän valituksen perusteella. Onhan se sietämätöntä, että ydinkeskustassa sijaitsevaan taloon tehtäisiin ikkunat kerrokseen, jossa sellaisia ei aiemmin ole ollut. Nyt valitus on hallinto-oikeudessa ja sen kestosta ei tiedä ketään. No, tämä on ehkä vähän eri tarina, mutta vaikuttaa kuitenkin yritykseemme aivan suoraan. Porukka on ollut epätietoisia muutosta, rakennusluvan tilanteesta ja koko hankkeesta. Olen viestinyt sen, minkä olen voinut, eli käytännössä vain epävarmuutta.

Viikko sitten tein kuitenkin päätöksen, että emme haikaile väistötilojen perään, vaan jäämme nykyisiin tiloihimme odottamaan oikeusprosessin päättymistä ja uusien tilojen valmistumista. Tämä päätös aiheutti sen, että halusin järjestellä uudelleen nykyiset tilamme.

Tein päätöksen aiheesta sunnuntaina 15.10.2017. Ajattelin tuoda ajatuksen maanantaina johtoryhmään, joka alkaa kello 13.00. En malttanut, vaan maanantaina aamulla kerroin idean porukalle ja sitten roudasimmekin jo huonekaluja. Selvennyksen vuoksi kerron, että toimimme kahdessa kerroksessa (7. Ja 6. kerros), neljän eri ulko-oven takana – aika epäoptimaalisissa tiloissa 34 hengelle siis. Osa porukasta muutti tämän päätökseni takia ylös, toiset alas ja neukkareiden paikkoja vaihdeltiin.

Maanantai kului siis kalusteita roudatessa. Tiistaina palattiin päivärytmiin ja luonnollisesti nopeasti tehty muutos aiheutti joillekin enemmän ja toisille vähemmän stressiä. Resilienssiä siis koeteltiin. No, ehkä torstaiseen mennessä kaikki olivat jo tottuneet uuteen järjestykseen ja seuraavan maanantain yhteiset palaverit sujuivat jo rutiinilla uusissa tiloissa.

Luodakseni varmuutta ja helpottaakseni muutokseen sopeutumista, painotin maanantain 23.10. aamubrunssillamme pysyvyyttä: näissä tiloissa nyt olemme jonnekin ensi vuoden syksyyn, joten tehdään niistä yhdessä parhaat mahdolliset. Sitten olin työmatkalla kolme päivää.

Tänään, perjantaina 27.10. saavuin toimistolle kahdeksan jälkeen. Tiloissa oli remonttimies asentamassa ovea, jonka olin tilannut uuden järjestyksen aiheuttaman tarpeen johdosta. Se tuli uuden neukkarimme ja työpisteidemme väliseen kulkuaukkoon.

Kaveri kysäisi minulta, että olenko käynyt kolmoskerroksen neukkareita ihastelemassa. Että siellä on todella komeat tilat.

En ollut käynyt ja kysyin, että kenen tilat nykyään ovat.

”Tyhjänä ne ovat.” vastasi oven asentaja.

Hän lupasi hakea avaimet ja niin marssimme tiloja katsomaan. Tämä tapahtui kello 8.50 aamulla.

Kello 14.00 mennessä oli kutoskerroksen vuokrasopimus siirretty koskemaan kolmosen uutta tilaa, valokuituasennus tilattu, lukkojen sarjoittaminen aikataulutettu ja muuttosuunnitelma tehty. Johan me kaksi viikkoa olimme paikoillamme. On taas aika muuttaa!!

Saamme kolmosesta todella hyvät tilat ja voimme luopua kolmesta yksittäisestä huoneistosta ja muuttaa ainakin puolet porukasta isoon, yhteiseen toimistotilaan. En nähnyt syytä miettiä tai aikailla, kun sopiva tila samasta rapusta tuli vastaan. Seiskakerroksen edelleen pidämme – sinne muuttaa myyntimme ja markkinointimme.

En tiedä, kumpi olisi parempi malli: yrittää vähentää stressiä viestimällä mahdollisesta uudesta tilasta pari viikkoa, sitten osallistaa kaikki yhteisesti suunnittelemaan muutosta ja vihdoin toteuttaa muutos vai tehdä se kuten nyt. Tällä kertaa päätös – toiminta –ketju kesti pari minuuttia ja koko muuttoprojekti menee parissa päivässä maaliin päätöksestä. Tämä malli, jos ei muuta, ainakin kehittää kykyä sietää muutosta.

Aivan kaikki eivät yrityksessämme pärjäisi, mutta uskon, että tällaisilla ns. turvallisilla muutoksilla kyky sietää kaikkia muutoksia ympärillämme kasvaa. Resilienssi kehittyy!

Jos siis haluat oppia, miten muutoksen keskellä tehdään töitä, niin hae meille… Taatusti ei tule tylsää!

Tosin tällä kertaa lupasin, että näissä tiloissa olemme nyt vähintään sen vuoden. Tein nimittäin heti 12 kuukauden sopimuksen. Ei ainakaan spontaanisti tule muutettua vähään aikaan…

Petri

IMG_0401

Kahdeksan tuntia siitä, kun kuulin tiloista, nautimme jo yhteiset after work-kuoharit uuden tilamme tulevassa neukkarissa. Nimettäköön ne resilienssiskumpiksi.

Swimming in the snow

swimming

Aloitin päiväni pukeutumalla speedoihin, uimalakkiin ja -laseihin. Jalkoihin laitoin släbärit, eli tohvelit. Ja sitten menin lumitöihin. Onneksi naapurit nukkuvat vielä klo 5.50. Saattaisivat ihmetellä puolialastonta lumenluojaa. Sen verran oli lumi raskasta, että harjasta katkesi varsi. Lyhyemmällä on voimatreeni parempi, ajattelin itsekseni.

Lumitöitä tai ei, pari kilsaa vapaalla tyylillä herättää kivasti. Ja ai että, kerrankin vesi tuntui ihanan lämpimältä, kun sinne pääsi.

Uinnin jälkeen pukeuduin vähän formaalimmin, söin pikaisen aamupalan ja siirryin ulos odottamaan eilen illalla tilaamaani taksia. Sen piti tulla 7.15 ja maksan mielelläni 7,10€ ennakkomaksun siitä varmuudesta, että ehdin tällaisena ”talvi yllätti autoilijat”-aamuna ajoissa 7.36 lähtevään junaan.

7.17 Valopilkkuaplikaatio ilmoittaa, että auto on matkalla luokseni. Kiva. Odottelen jalat loskassa. 7.22 auto saapuu. Huomautan, että hän on myöhässä ja nyt tulee vähän pirun kiire junaan.

”Siihen ehditään, jos ehditään. Minkäs voi, kun ei näitä autoja vain ole.”

Selitin varanneeni auton yli yhdeksän tuntia sitten.

”Jaa. Mulle tämä tilaus tuli hetki sitten.”

Toteamme yhdessä, että heidän systeemissään on vikaa. Minä tarkoitin taksimonopolia, hän teknistä tilausjärjestelmää. Sovimme yhteisesti, että ajetaan mahdollisimman kovaa.

Edessämme ajava volvokuski, tuo teiden turvallisuussankari, päättää alkaa opettamaan kuskilleni tapoja. Ilmeisesti ajoimme liian lähellä, joten hän vetää pari kertaa suoralla, tyhjällä tiellä jarrua oikein huolella. Vältämme peräänajon parilla sentillä. Hyvä, että opetti. Muutenhan tällainen liian lähellä ajaminen saattaisi joskus aiheuttaa kolarin. Varsinkin, kun edellä ajava vetää lossit pohjaan ihan yllättäen.

Sovimme kuskin kanssa yhteisesti, että koska Biocityn valot ovat punaisella, on minun parasta jatkaa aamutreeniäni juosten. Onneksi jalassani on bisnespukeutumisen monitaiturit, Makian mustat nilkkurit kumipohjilla. Niillä teen oman sohjosatasen ennätykseni. Valitettavan pitkä takkini häiritsee sohjon vapaata roiskumista ympäriinsä, mutta suojaa toki ohitettavia.

”Älä kaadu!” huikkaa kuskini perääni.

Saavun laiturille samaan aikaan kuin juna. Juuri kuten suunnittelinkin. Toki kaulahuivini jätin kuskilleni. Olkoon se kiitos siitä, että hän unohti laittaa taksamittarin päälle ja jätti veloittamatta ennakkotilausmaksun. Vai halusiko vain välttää reklamaationi toimimatonta systeemiä kohtaan?

Tiedä häntä. Tänään on luvassa asiakaskokemuksen teemapäivä Helsingissä. Omani alkoi hyvin.

 

Petri, sohjosatasen hallitseva Turun mestari

Storagen gourmet-rekka ajoi ylitseni Aurakadulla – enkä syytä ketään

Sain keskiviikkona oudon puhelun kaveriltani:

Ollaan salaa puuhattu ravintolaa Turun keskustaan. Tuutko vaimosi kanssa perjantaina dinnerille?

Salaa, Turkuun? Sain osoitteen: Aurakatu 5. Siis n. 40 metrin päässä toimistoltani. Ja minä en ole muka huomannut mitään. Outoa… No, toisaalta en huomaa, jos kotona on seinät vaihtaneet väriä ja sohva vaihtanut paikkaansa, joten onhan tuo mahdollista.

Ylipuhuin vaimoni ja marssimme perjantaina klo 19.00 Aurakatu viiden eteen. Missään ei näy merkkiäkään uudesta ravintolasta. Eikä kyllä näy muita vieraitakaan. Sitten paikalle saapuu pari tuttua, jotka ovat ihan yhtä pihalla. ”Mikä juttu tää oikein on…” mietimme yhteen ääneen.

Kaikilla on sama kuvio: outo puhelu, jossa puhutaan jostain lihiksistä ja vähän paremmasta kebabista ja uudesta ravintolasta. Sitten kaverini ilmestyy kadulle ja kuljettaa meidät umpeen teipattujen ikkunoiden ja ovien sisäpuolelle.

Astumme aivan valtavan kokoiseen ravintolaan, joka toden totta on rakentunut aivan silmieni edessä – ja salaa. Storage näyttää olevan paikan nimi.

Saamme pian selvennystä asiaan ja tekijät ovat halunneet pitää koko projektin ”hys hys”, jotta ovat saaneet hioa hommaa rauhassa valmiiksi. Istumme noin kahdenkymmenen muun yllätetyn kanssa illalliselle.

Kaverini aloittaa:

”Tervetuloa! Ensimmäinen sääntö: antakaa rehellistä palautetta. Toinen sääntö: mitään ei saa vielä postata someen tänään. Vasta huomenna, kun Turun Sanomien juttu on ravintolasta ilmestynyt.”

Aha… ensimmäiseen sääntöön taivun helposti, mutta toinen tekee todella tiukkaa. Siis pitääkö olla postaamatta mitään?

Kyllä”, vastaa kaverini.

Entä jos tägään nämä kuvat Rossoon…” (joka paikalla oli ennen)

Neuvottelun jälkeen lupaan olla postaamatta mitään. Revin akun irti luurista, murskaan sim-kortin ja vannotan, että vaimoni ei lainaa luuriaan minulle illan aikana. Tunnen itseni.

Kaverini jatkaa: ”Nälkäisenä ette tänään lähde. Vedätte koko listan läpi, eli 19 ruokalajia. Plus cocktailit ja viinit.”

Onneksi suostuin ja suostuttelin vaimonkin. Tämä iltahan kuulostaa aika hyvältä! Ehkä tässä pärjää hetken ilman somea.

Sitten kaverini esittelee tiiminsä. Kappas, pari Bocuse d’Or –kokkia (Eero Vottonen ja Miikka Manninen) vastaavat ruokatuotteen kehittämisestä ja keittiötä pyörittää yrittäjä Mikko Rannikko. Baarista vastaa Henri Karlsson.

Oolrait… lupaavaa porukkaa tiskin toisella puolen! Jään odottamaan, mitä nämä ”lihikset ja vähän paremmat kebabit” oikein ovat.

Ne ovat katuruokaa suomalaisella twistillä. Ja jestas, minkälaisella asenteella! 19 ruokalajin tykityksen jälkeen olen rampa kuin gourmet-rekka olisi juuri ajanut ylitseni. Mieleni on tyyni ja tyytyväinen. Vaikka vatsa on aivan tiukassa, huutaa suun makunystyrät vielä lisää. Kaskis, Ludu, Mami, Smör ja moni muu erinomainen turkulainen ravintola sai juuri rinnalleen vähintään tasavertaisen kisaajan – ja vielä loistosijainnilla sekä mielenkiintoisella ympäristöllä.

IMG_7422

Menun aloitti fritattu ruistaikinajuuri ja graavilohi. Herkkunuotan Johan istui vastapäätä ja hehkutti jopa teatraalisesti kalaruokia. Selvää oli, että kalat toimittaa Herkkunuotta. Mutta toisaalta, olihan tämäkin aivan luvattoman herkullista.

IMG_7425

Siika kera savustetun kananmunan ja hiillostetun purjon oli sikamaisen hyvää. Tämän annoksen kohdalla kaikki yhtyivät Johanin hehkutukseen.

IMG_7435

Turun Sanomien Heli Nieminen veikkasi, että piimämarinoiduista, rapeaksi fritatuista ja Aura-dipin kanssa tarjotuista kanoista tulee some-julkkiksia. No, niistä tuli jo. Turku Fried Chicken on just mun makuun.

IMG_7428

Haukihodareista löysin hieman moitittavaa: ne olivat liian liukkaita. Hodari sujahti sisuksiini aivan liian helposti. Olisin halunnut makustella pidempään. Tarjoiluastiaa ei muuten kannata kallistella, sillä sekin oli aika liukas. Ehkä hiomaton koivu toimisi paremmin kuin lakattu 🙂

IMG_7432

Blinejä syön vain talvisin, mutta tätä suolaista tattarivohvelia muikkujen ja muikunmädin kera suostun syömään vaikka heinäkuussa!

IMG_7434

Koitin ikuistaa myös salaperäisen kutsun esittäneen kaverini kameran rullalle, mutta saaliiksi sain vain voitonmerkkiä näyttävän käden. Pöydän alle ei ole syytä mennä tämän tiimin häpeämään. Ei todellakaan!

IMG_7433

En tiedä, onko täydellistä burgeria, mutta tällainen oli aika lähellä. Mehevää nautaa ja briossisämpylää kruunattuna isolla kimpaleella paistettua luuydintä. Suli suuhun.

IMG_7442

Henksuruokana tarjottiin pehmistä, suolakinuskia ja puolukkaa. Sai sitä vieraatkin. Veikkaisin Turun parhaaksi pehmikseksi.

IMG_7447

Kuvassa keittiötiimi, kirjoittaja (taustalla) sekä Turun parhaista kotonatehdyistä lihapullista tunnettu turkulainen toimitusjohtaja.

Myös baarin antimet vakuuttavat. Alkudrinkkinä tarjoiltu appelsiinia ja greippiä yhdistävä cocktail oli – kuinkas muuten – käsintehty alusta saakka. Appelsiineja pojat eivät väittäneet lähimetsästä keränneensä, mutta mehut oli ihan omin kätösin puserrettu ja siirapit keitelty. Välidrinksuna tarjoiltu Gin Sour sen sijaan oli kasattu suoraan omasta metsästä: kuusenkerkkäsiirappi, kuusenoksa ja kuusipöly yhdistettynä giniin veivät minut – no metsään. En suostu käyttämään sanaa ”tajunnanräjäyttävä”, lähinnä siksi, että tajuntani on edelleen kohtalaisessa kunnossa, mutta pirun hyvää lientä baarista eteeni kannettiin. Eivätkä viinit jääneet muista juomista jälkeen lainkaan.

Hinnoista minulla ei ole mitään tietoa, mutta olen varma, että Turun kilpailluilla ravintolamarkkinoilla asiakas on aina voittaja. Toivon, että tämän(kin) ravintolan löytävät sekä turkulaiset että turistit, sillä soisin Storagen tarinan jatkuvan ainakin ne kaksi vuotta, jonka ajan vuokrasopimus on voimassa.

Isot onnittelut tiimille, eli Mikolle, Henrille, Eerolle, Miikalle sekä ystävälleni ja hänen vaimolleen. Löitte minut ällikällä.

TAKE MY MONEY AND BRING ME MORE FOOD!

Petri Hollmén

Ps. Joutunet odottamaan vielä pari viikkoa, että pääset itse Storageen, sillä remontti on vielä kesken. Takaan, että odottaminen kannattaa. Ja sen minun somettamisen estäneen TS:n jutun voit lukea täältä.

Sinäkin tarvitset uuden naisen. Tai miehen.

Kirjoitin viimeksi omasta hyväntuulisuudesta, vastuunkannosta ja aamu-urheilusta. Vihjasin lopuksi, että elämääni on astunut uusi nainen.

Mistä vaimo tietää, että miehellä on elämässään uusi nainen? Siitä, että mies alkaa treenata vatsalihaksia ja saa puheluita outoihin aikoihin. Näin on minulle nyt käynyt. Tosin kerroin siitä vaimolleni etukäteen, ettei tule sitten yllätyksenä.

Meistä jokainen tarvitsee johtamista. Kaipaamme selkeitä ohjeita ja rajoja. Suoriutuminen on aina, korostan sanaa aina, parempaa, kun on tilivelvollinen jollekin. Itseään on helppo huijata ja itselleen antaa helposti anteeksi kaiken. Siksi minäkin tarvitsin elämääni pomon. Tässä tapauksessa naisen.

Uuden naisen nimi on Jonna ja hän soittaa minulle joka aamu tasan kello 7.00. Jonna kuulostaa puhelimessa aina iloiselta, pirteältä ja mukavalta. Sellaiselta ihmiseltä, jolle ei viitsi valehdella. Jonnaa ei viitsi huijata kuten omaa peilikuvaansa. Jonna kysyy minulta aina yhden kysymyksen: onko treeni tehty?

Otin vastuun omasta hyväntuulisuudestani ja innostuin Jerome Saarisen uudesta bisnesideasta: Habbit Hack-tuotteesta. Idea on yksinkertaisuudessaan nerokas. Sovin Personal Coachini (minä keksin itse tuon termin, vaikka hänen nimensä on Jonna) kanssa aiheen, josta hän vaatii minut tilille joka aamu. Teho on maaginen! Meillä kaikilla on halu onnistua ja eihän kukaan halua tuottaa pettymystä itselle tai vieraalle ihmiselle. Niinpä jo siitä aamusta, kun tiesin Jonnan minulle ensimmäisen kerran soittavan, aloin treenaamaan aamuisin kovempaa. On todella palkitsevaa sanoa, että olen tänäänkin onnistunut!

Hullua? Päinvastoin. Täysin loogista. Olen varma, että tällä mallilla kuka tahansa pystyy mihin tahansa. Sovi aihe mistä tuntematon ihminen sinua joka aamu tai ilta muistuttaa, niin johan alkaa muutosta näkyä toiminnassa!

Minun tapauksessani uusi nainen tuo iloa koko perheelle, sillä saan joka aamu onnistumisen tunteen ja herätän perheen hyvällä fiiliksellä treenini jälkeen.

Suosittelen kokeilemaan. Jeromelta saanee myös uuden miehen puhelinsuhteeseen. Naisille vink vink.

Pete

Ps. Firman nimi on Activium (www.activium.fi)

Kannatko itse vastuun hyväntuulisuudestasi?

Iloisen ihmisen kanssa on mukavampi olla. Hyväntuulinen henkilö antaa aina enemmän kuin ottaa. Positiivinen vire tarttuu. Suu hymyssä kulkeva kerää ympärilleen ystäviä, jotka auttavat häntä ylämäessä vauhdittaen ja alamäessä vauhtia jarruttaen. Tämähän on meille kaikille selvää pässinlihaa, eikö?

Aina kun kohtaan ihmisen, jonka asennekukkaruukku on täytetty mullista mustimmalla, tekee mieleni sanoa, että kasva aikuiseksi. Niin, kasva ja aikuistu. Ota vastuu itsestäsi ja hyväntuulisuudestasi. Se, että naamasi on väärinpäin, ei ole maailman vika. Sinä et ole uhri, vaan syyllinen. Ajatuksesi eivät ole totta, vaan mielikuvitusta. Jos tunnet olevasi väärinymmärretty, et ole. Jos luulet olevasi tuomittu epäonnistumaan, et ole. Luuseri olet vain omasta mielestäsi ja mielesi tekee sinulle tepposet.

Naamasi kertoo sen, mitä aivosi ajattelevat. Tiedätkö mitä? Ainoa ihminen, joka voi ajatuksiisi vaikuttaa, kurkkaa sinua surkealla yrmynaamallaan peilistäsi joka aamu. Kiukuttele sille. Syytä sitä. Tai kokeile mieluummin hymyilyä. Katso mitä tapahtuu!

Minulla on sinulle vinkki: ota vastuu omasta hyväntuulisuudestasi. Päätä olla hyvällä tuulella, niin tapahtuu ihmeitä. Saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Syntyy aivan uskomattoman tehokas ylöspäin nostava kierre. Huomaat, että sinulle tapahtuukin lähinnä hyviä asioita.

”Helppo sun on sanoa, koska olet tuollainen!”

Eikä ole. Jos en kantaisi vastuuta omasta hyväntuulisuudestani, niin vaipuisin pessimismin tummiin vesiin hyvinkin helposti. Minun tärkein työkaluni on aamuliikunta ja se toimii sinullakin. Voin lyödä siitä kanssasi satasen vetoa!

Miksi? Koska kun heti aamulla rasitat kehoasi puolen tunnin urheilulla, saa kehosi endorfiiniruiskun, joka kestää pitkälle iltapäivään. Ensimmäinen omaa uhriuttaan surkutteleva kollegasi ei saakaan sinun mittariasi painumaan miinukselle, vaan kehosi hormonikilpi suojelee aivojasi. Ja koska itse olet hyvällä tuulella, tartutat hyvää tuulta muihinkin eikä iltapäivästä edes ole enää riskiä, että joku ”droppaisi tunnelmaa” pakkaselle. Hehän ovat ansiostasi hyvällä tuulella.

Siis liiku! Jos kaapissasi on tennarit ja talossasi ulko-ovi, ei sinulla ole tekosyitä. Onnistut ja olet ylpeä itsestäsi. Kannat vastuun omasta hyväntuulisuudestasi, kuin kunnon aikuinen konsanaan.

Kiukuttelu on sallittua päiväkoti-ikäiselle sekä muistisairaalle vanhukselle. Meillä muilla on etuoikeus päättää, millä tuulella kohtaamme maailman. Joka ikinen päivä.

Pete

Ps. Seuraavassa blogissa kerron apuvälineen vastuunkantoon. Sinun kannattaa hankkia elämääsi toinen nainen, kuten minä olen tehnyt. Ehkä tosin hieman erilaisen, mitä nyt ajattelet. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Pps. Tuosta vedonlyönnistä: jos lupaudut kokeilemaan reipasta aamuliikuntaa kaksi viikkoa (erikoistarjous, vain sinulle ilmaiseksi!) ja toteat, että olet jatkuvasti huonommalla tuulella kuin aiemmin, niin maksan sinulle satasen. Tosin sitä ennen haluan nähdä todisteet liikunnasta ja vertaisarvioinnin kollegoiltasi sinun hyväntuulisuudestasi.