Haute Route Alpit 2016 – päivä 7.  Megeve – Geneve

Day7

Viimein aamu koitti vihdoin. Jalat tuntuivat ihmeen hyviltä. Ajattelin silti ajaa ihan rauhassa ja maisemista nauttien. Aamiaisella Johan nosti kilpailuhenkeä, sillä hän oli minua kokonaistuloksessa vain seitsemän sekuntia perässä. Ajatteli kuulemma voittaa minut.

Päivä oli Haute Route-mitta-asteikolla ”helppo”, sillä nousua ei olisi edes kolmea tonnia, vaikka matkaa olisi yhteensä 140 kilometriä. Yksi kunnon nousu, noin 700 metrin korkeuserolla ja muut mäet olisivat pieniä ”hidastustöyssyjä”.

Ensimmäiseen mäkeen kun pääsimme, oli strategiani muuttunut: päätin repiä kahdessa ensimmäisessä nousussa niin ison eron Johaniin, että voisin loppupäivän rullailla rauhassa. Jalat tuntuivat vahvoilta ja hyviltä. Annoin mennä! Poljin kaksi nousua todella vahvasti ja toisen nousun päällä ajanotto loppui hetkeksi. Totesin siellä olevani Johania jo useamman minuutin edellä. Homma oli siis selvä.

Vauhtia hidasti tällä kertaa laskut, sillä ensimmäisessä laskussa oli etujarruni todella tunnoton ja alkoi vinkua, kun vähänkään sillä kovempaa jarrutin. Ja vinkuna muuttui oudoksi pärinäksi samalla kun jarruteho katosi kokonaan. Ei ole todellakaan mikään kiva tunne yrittää laskea vain takajarrullisella pyörällä. Otin siis vauhtia reilusti pois ja laahasin etujarrua myös suorilla pitääkseni vauhdin aisoissa.

Toisen mäen päällä Mavicin mekaanikko tsekkasi jarrua kaksi sekuntia ja sanoi, että kunnossa se on. Otin paperia ja pesin vanteen vedellä. Ja näinhän se alkoi toimia! Ilmeisesti vanteelle oli mennyt urheilujuomaa tai vastaavaa, joka aiheutti ulinan ja pidonmenetyksen.

Loppupäivän ajoimme SKB:n porukassa, kauniissa auringonpaisteessa. Maali oli Yvoiressa, Genevejärven rannalla. Tunne sinne saapuessa oli mahtava! En olisi ensimmäisen päivän jälkeen uskonut näinkin vahvavointisena viikkoa lopettavani. Yvoiressa söimme, joimme muutamat Post Ride oluet ja jatkoimme Geneveen 400-päisenä pyöräilysaattueena.

hauteroute_maali.jpg

Tähän hetkeen, näihin ilmeisiin, tähän porukkaan ja kuvan fiilikseen tiivistyy koko viikko.

Koko viikko oli todella upea kokemus jälleen kerran. Parempia säitä ei olisi voinut toivoa ja FoxCompin Samun juuri ennen lähtöä huoltama pyörä toimi täysin moitteetta, viimeisen päivän jarruepisodia lukuun ottamatta. Ja siitäkin selvisi vanteen pyyhkäisyllä.

En sano, ettenkö enää koskaan menisi Haute Routelle, mutta toistaiseksi osaltani nämä karkelot on nähty. Olen polkenut sarjan kaikki episodit: Dolomiitit, Pyreneet ja nyt viimeisenä Alpit. On mahtavaa saada keskittyä vain polkemiseen (ja syömiseen sekä nukkumiseen) viikon ajan, nauttia maisemista ja uskomattoman hyvin toimivasta järjestelyistä. Väitän myös, että tämä on turvallisin tapa polkea vuoristossa. Jokainen vaarallinen mutka on merkattu, jokaisessa risteyksessä on ”sheriffi” pysäyttämässä liikennettä sinulle, kanssasi ajaa safety-moottoripyöriä ja käytössäsi on tarvittaessa huoltoauto sekä lääkintähenkilöstö. Jos siis haluaa itselleen todellisen haasteen, mutta turvallisissa puitteissa, niin suosittelen Haute Routea. Ensi vuodeksi on silti keksittävä uudet haasteet.

Iso kiitos viikon onnistumisesta menee jälleen porukallemme: Maija, Sauli, Olli, Bänä, Johan, Sebastian, Henri, Karvinen, Christer, Dani, Toni, Jamie ja monet muut matkan varrella tavatut ihmiset tekivät viikosta myös hauskan. Aamuisin oli vatsalihakset kipeät illan nauruista.

Tämä blogi tuli kirjoitettua vasta kotona Kaarinassa. Pakko myöntää, että mikään ei kuitenkaan voita kotiinpaluuta ja perheen näkemistä. Pitää käydä aina vähän kauempana, että osaa arvostaa sitä, mikä on lähellä.

Pete

 

 

 

 

Haute Route Alpit – päivä 6. Curchevel – Megeve

Day6

Päivä Stravassa: https://www.strava.com/activities/697866553

”Enää yksi aamuherätys!”

Tämä oli ajatukseni aamulla. Vaikka eilen oli ns. Marathon stage, ei tämä päivä paljoa jäänyt jälkeen. 134 kilometriä ja 3400 metriä nousua. Ja aurinkoa oli taas luvassa!

Pakko myöntää, että mieluummin hikoilen kuin jäädyn. Kaksi vuotta sitten Andermatista noustessa Furkapassin päälle, näytti lämpömittari -1 astetta, kun lähdimme 20 kilometrin laskuun. Viiden kilometrin jälkeen kroppa tärisi horkassa ja ohjaustanko vatkasi hallitsemattomasti. Nämä +13 asteen aamut ovat huomattavasti parempia.

HauteRoute 2016-09-02 kello 16.59.15

Startti oli 10 kilometriä hotellilta alamäkeen, suomalaisille tuttujen hyppyrimäkien juurelta. Näissä mäissä Toni Nieminen voitti aikoinaan olympiakultaa Albertvillen kisoista.

HauteRoute 2016-09-02 kello 16.59.37

Sauli johtaa ylivoimaisesti SKB:n sisäistä rankingia. Eikä pelkää myöntää sitä.

Parinkymmenen kilometrin laskun jälkeen olin kylmissäni, vaikka lämpöä oli se 13 astetta. Ensimmäinen ylämäki tuli siis kuin tilauksesta.

Mutta tänään ei oikein kulkenut. Vasen jalkani, varsinkin sen reisilihas, oli kuin puusta veistetty. Voimaa se ei tuottanut, mutta ilmoitti olemassaolostaan jokaisella pyöräytyksellä. Tästä tulisi pitkä päivä.

Poljin ensimmäiset 70 kilometriä todella hitaasti. Koitin lämmitellä reisiä polkemalla putkelta (seisten) pitkiä matkoja, mutta reisi pysyi jumissa. Pyörittäminen oli neliskanttista ja putkelta ajo näytti kuin Notredamen kellonsoittaja yrittäisi opetella polkemaan.

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.00.26

70 kilometrin jälkeen olimme päivän puolivälissä. Tonilta tyhjeni takarengas juomapisteellä ja vaihdoimme sitä, kun “Fine de course” –auto kurvasi paikalle. Se siis tarkoittaa sitä, että olet joukon viimeinen ja cut off-aika on lähellä. Oli aika alkaa polkemaan tosissaan.

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.01.21

 

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.02.22.png

 

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.03.31

Näissä maisemissa kelpaa fillaroida.

Söin magnesiumia ja suolaa sekä poljin huomattavasti kovemmilla sykkeillä. Se selkeästi auttoi ja jalat alkoivat toimia. Itseasiassa loppupuolikkaan poljin jo aika mallikkaasti. Maaliin saavuin 6h 46 minuutin jälkeen.

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.04.20

Parasta päivässä oli jälleen kerran maisemat ja maaliintulo. Enää yksi päivä ja sunnuntaina pääsee kotiin!

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.04.01

Col de Saisies. Tämä maa elää ja hengittää pyöräilyä. 

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.06.29

Hotellilotossa meillä on käynyt tuuri ja tälläkin kertaa meitä siunattiin uima-altaalla sekä upeilla maisemilla. Majoitumme samassa hotellissa, jossa Giant-Alpecine –ammattilaistalli nukkui, kun Tour de Francen vierailu Megevessä heinäkuussa. Heidän kuskeilleen ei kuulemma saanut antaa comfort-huoneita, vaan astetta askeettisimmilla piti pärjätä. No, onneksi meillä on comfort-taso. Tuntuu, että juuri nyt olen ansainnut sen.

Toistaiseksi yksikään hotelli ei ole pystynyt vastaamaan siihen kysyntään, jonka monikymmenpäinen pyöräilijälauma aiheuttaa viidessä minuutissa aamiaispöydässä. Joka ikinen tarjolle tuotu tarjotin tyhjenee ennen kuin ranskalaiset ehtivät ”Viva la france”-sanoa. Tämän hotellin respa kehuskeli jo ennakkoon, että tässä hotellissa he tietävät, miten pyöräilijät syövät. Tourin kisakuskit kuulemma latoivat aamiaiseksi 4000 kaloria naamaan.

Saas nähdä aamulla, miten pystyvät vastaamaan meidän energiantarpeeseen.

Pete

Haute Route Alpit – päivä 5, Marathon Stage Valloire – Courchevel

Päivä Stravassa täällä: https://www.strava.com/activities/696789514

Aamulla kello soi 05.00. Motivaationi tehdä yhtään mitään muuta kuin lähteä kotiin tai nukkua, oli pakkasella. Mitä järkeä tällaisessa touhussa on, kun pitää herätä kylmään ja pimeään maailmaan sekä lähteä rääkkäämään jo entisestään kärsivää kehoaan?

Olen onneksi kokenut tämän ennenkin ja tiedän, että kun omalle mukavuudenhalulleen antaa vähän periksi, kokee uskomattoman hienoja juttuja!

Ei siis auttanut muuta, kuin alkaa konemaisesti toteuttamaan rutiineita ja olla kuuntelematta ajatuksiaan. Rutiinien merkitys on tärkeä, sillä vain ne mahdollistavat maaliintulon jokaisena päivänä. Rutiineihin kuuluu juomapullojen puhdistus, urheilujuoman valmistus, nännien teippaaminen (jos ihmettelet miksi, niin ota hienoa hiekkapaperia, hinkkaa nännejäsi pari minuuttia ja ala sitten urheilla – todella kivuliasta), takapuolen rasvaus (anteeksi, että olen rehellinen, mutta tähänkin kehotan ihmettelijöitä tekemään testin itsellään. Istu satulassa neljä päivää ilman rasvaa ja takaan, että pyöräilysi päättyy siihen ja tämän jälkeen parantelet hanuriasi ilman istumista monta viikkoa), energiageelien valinta, varusteiden valinta, sääennusteen tarkistaminen, pyörän tarkistus, kumien pumppaus, aamiainen (syö niin paljon kuin ikinä pystyt ilman oksennusoloa), aamutoimet WC:ssä (parempi ehtiä hoitamaan ennen lähtöä – sen jälkeen se on todella hankalaa), hampaiden harjaus, sotisopaan sonnustautuminen, tavaroiden pakkaaminen isoon kassiin ja reppuun ja kassin toimittaminen hotellin aulaan.

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.25.07

Karvisella meni valmistautuminen vähän yli🙂

Suunnilleen tuon setin jälkeen olet valmiina lähtöön. Niin olin minäkin tänään, hieman ennen seitsemää. Tosin motivaatio oli edelleen aika alhaalla, sillä kylään laskeutuessa oli todella kylmä. Miksi pitikään lähteä peiton alta pois?

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.25.58

Aamuaurinko piristää!

Aurinko väläytteli onneksi ensisäteitään vuorten takaa ja pikkuhiljaa maiseman kauneus ja tiimikavereiden näkeminen sai ajatukset pois koti-ikävästä, lämpimästä peitosta ja kaikesta muusta kivasta. Etapista tulisi todella kova. 140 kilometriä ja melkein 4000 metriä nousua. Cut off-viikate heilahtaisi 8,5 tunnin ajon jälkeen ja tiesin, että tänään tulisi kiire – jos ylipäätään maaliin selviäisin.

col du chaussy

Entinen aasinpolku, Col du Chaussy. En ottanut itse kuvaa.

 

Jostain ihmeen syystä kehoni tuntui kaikesta rääkkäämisestä huolimatta hyvältä. Ensimmäinen nousu sujui ongelmitta. Se olikin todella kaunis Col de Chaussy. Tie nousee pystysuoraa vuorenseinämää laaksosta vuorella olevaan kylään. 36 paikallista miestä olivat aikoinaan kyllästyneet heikkokuntoiseen aasinpolkuun ja rakensivat paikalle tien ilman koneita kolmessa vuodessa. Siitä mallia suomalaisille yksityisteille!

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.29.04

Kurvit ovat ilmavat Chaussylla.

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.27.15

Tärkeää on, että matkalla on hauskaa. Muuten ei jaksa.

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.28.45

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.30.11

Eiköhän näissä maisemissa herää.

Chaussylta alas tultiin kelloa vastaan, mutta lasku oli ärsyttävä. Tie oli osittain märkä ja mutkissa oli siellä täällä hiekkaa. Otin alamäen todella rauhassa. Yhdessä mutkassa bongasin ambulanssin ja sen vieressä istuskelevan kuskin, jota paikkailtiin. Vasta myöhemmin kuulin, että kyseessä oli kaimani Karvinen, jonka mutka oli mennyt aavistuksen pitkäksi. Onneksi vauhtia ei ollut paljoa ja Karvinen selvisi pienellä pintanaarmulla polvessa.

Seuraavana vuorossa oli Col de la Madeleine, joka on legendaarinen nousu pyöräkilpailuissa. Nousussa tunsin itseni vahvaksi ja huipulta oli upeat näkymät Mont Blancille.

Näyttökuva 2016-09-01 kello 21.11.20

Col du Madeleinen laskua. Taustalla siintää Mont Blanc.

Onneksi ajanotto katkaistiin huipulla, sillä alas tultiin todella kapeaa ja huonokuntoista tietä 27 kilometrin ajan. Jos alas oltaisiin tultu kilpaa, olisin todennäköisesti löytänyt itseni vastaan tulleiden kolmen Ferrarin tai parin Porschen tuulilasista. Sen verran kovaa ja läheltä ne tulivat. Tarkkana sai laskussa olla.

Tänään piti olla kolmen nousun päivä, vaikka todellisuudessa järjestäjät, ne sadistit, olivat keksineet yhden lisänousun päivään. Kyllähän se näkyy reitin infograafissa (tuolla ylhäällä oleva kuva), mutta ei siitä todellakaan ymmärtänyt, että pieni nyppylä on vuori, jota noustaan yli tuhanteen metriin. Niinpä viimeiseen nousuun lähdettiin jo yli 3000 nousumetriä mittarissa. Tähän saakka kaikki oli mennyt hyvin ja olin tuntenut oloni hyväksi ja vahvaksi.

Nousussa bongailin kilometritolppia ja aloin laskeskella, että pätkähän näyttää menevän yli neljä kilometriä pitkäksi. Tuossa vaiheessa neljän lisäkilometrin ilmestyminen horisonttiin katkaisivat henkisen selkärankani. Muotoilin mielessäni vihaista sähköpostia, jonka lähettäisin järjestäjille. Miksi kiusata meitä rääkättyjä vielä lisää?

Onneksi maltoin mieleni, sillä pian näkyviin ilmestyi jo ”Summit 10 km” –kyltti ja ilmeisesti maantietolpat näyttivät matkan aivan huipulle saakka. Lepyin hyvin nopeasti ja tiesin selviäväni raskaasta päivästä hyvillä voimin.

Kuinkas sitten kävikään… Seitsemän kilometriä ennen huippua alkoi aivojeni toiminta hidastua merkittävästi. Ajatusteni nopeus oli tahmea kuin suomenruotsalaisen kitalaki rapujuhlien jälkeen. En tuntenut nälkää, mutta energiani olivat näemmä täysin loppu. Pahinta tilanteessa on, että itse ei tilanteensa vakavuutta tajua. Katse sumenee, pää roikkuu yhä alempana ja ympäristön havainnointikyky katoaa. Aloin jäädä jälkeen Bänästä ja Maijasta, joiden edellä olin vielä hetki sitten ajanut hyvävoimaisina.

Mieleni ajautui outoon transsinomaiseen tilaan. Yhtäkkiä huomasin, että en enää liiku mihinkään. Ainoastaan asfaltti allani rullaa alaspäin. Tässä vaiheessa tajusin, että energiaa on saatava – ja pian! Kaivoin taskuista kaksi geeliä, jotka imaisin kitaani. Muutaman kilometrin kuluttua olin taas oma itseni. Kävin hyvin lähellä tilannetta, jossa en olisi enää päässyt lainkaan ylös.

Saavuimme lopulta maaliin Bänän ja Maijan kanssa ajaen kilpaa kahden uusi-seelantilaisen kanssa. Fiilis maalissa oli mahtava ja päivän kruunasi hotellimme upea sijainti vuoristolammen rannalla, golfkentän vieressä. Näissä maisemissa kelpaa palautua huomista varten.

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.34.02

Bänä löysi uima-altaan.

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.34.24

Kuuma!

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.35.38

Courchevel

HauteRoute 2016-09-01 kello 18.35.06

Post Ride Beer maistui aika hyvältä…

Kaksi päivää jäljellä. Tämä muuttuu päivä päivältä kivemmaksi.

Pete

 

 

 

Haute Route Alpit – päivä 4

Time Trial Col du Galibierille

Tiedättekö, mikä täällä Ranskassa eniten minua miellyttää?

Ruoka?

Ei.

Juoma?

Ei.

Vuoret?

Ehkä. Mutta nyt juuri tällä hetkellä olen ihastunut tämän maan tööttäyskulttuuriin.

Neljän päivän ja satojen kilometrien matkalla en ole saanut ensimmäistäkään “Suksi kuuseen tieltäni” –tööttäystä, vaan lähinnä kevyitä, rytmikkäitä ja kannustavia. Ranskalainen töötti osaa sanoa kauniisti: ”Tsemppiä!”, ”Hienosti menee!”, ”Varoitus, tulen pian ohi.” Onkohan suomalaisissa autoissa erilaiset töötit asennettuna jo autotehtaalla? Niistä kuin ei tunnu irtoavaan muuta kuin kitkerän vihainen ”TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT!!” Mille tahansa kielelle käännettynä se tarkoittaa, että en pidä sinusta, suksi kuuseen.

Toinen asia mikä minua ihastuttaa, on teiden varsilla olevat ohituskyltit. Kyltissä on pyöräilijä- ja autosymbolit. Pyöräilijäsymboli ajaa siinä tien oikeassa reunassa ja pyöräilijän ja auton välissä on nuolisymboli 1,5 metriä. Eli ohitathan vähintään 1,5 metrin päästä pyöräilijän. Siis ihan liikennemerkeillä kerrotaan tällainen perusasia autoilijoille.

Suomessa pyöräilijästä saa vetää ohi peili kyynärpäätä hipoen. En tiedä miksi. Olen usein nähnyt, että edessä ajaa mopo tai mopoauto. Ne molemmat ohitetaan kaukaa, vastaantulijan kaistaa käyttäen. Mopo vie aivan saman tilan kuin fillari, ja vauhtikin on aika sama. Mutta jostain syystä pyöräilijästä ajetaan aivan vierestä. Ehkä se liha ja hiilikuitu ei vaurioita niin pahasti auton peltejä, että varoa pitäisi.

No, se paatoksesta. Päivän legiin: vuorossa oli siis henkilökohtainen Time Trial. Lähtö on lavalta sekuntien laskiessa kellotaulussa edessäsi. Merkistä lähdetään ja sitten vain annetaan mennä niin kovaa kuin jaksetaan. Time trial ajettiin ylös Col du Galibierille, josta eilen tulimme alas. 18 kilometriä ja 1200 metriä nousua – siis lepopäivä.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.15.20

Lähdön tunnelmaa

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.16.03

Maijan startti

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.16.48

Tonin starttikiihdytys

Keli oli mainio, vaikka kylmyydellä ja sateella uhkailtiin. Aurinko paistoi ja matka taittui. Ohitin ehkä 20-30 henkeä ja kukaan ei ohittanut minua, joten ajo meni hyvin. Olin tiimissämme jaetulla viidennellä sijalla ajalla 1:26:31 (sekunnilleen samalla ajalla Bänän kanssa).

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.17.28

Yksinäistä hommaa ajella kuumaiseman läpi kilpaa.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.17.52

Ylhäällä otimme tiimikuvia ja alas mennessä pysähdyimme nauttimaan lounasta pieneen vuoristokahvilaan, jossa tilauksiamme yritti vastaanottaa maailman keskittymishäiriöisin ranskalaisrouva. Kahvilanpitäjän kuusivuotias tytär sulatti sydämemme tarjoillessaan vettä pöytiimme ja annoimme kaikki äitinsä puutteet palveluammatissa anteeksi.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.19.22

Huipulla ei tuule, vaan siellä on mahtava fiilis!

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.20.17

Minulla oli kiire polkea ylös, jotta ehdin kuvaamaan sekä Tonin lähdön että maaliintulon.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.21.13

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.22.36

Sauli näytti taas tiimille, miten pyörää poljetaan. 

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.23.17

Sauli nauttii laskusta alas.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.23.46

Kuvaajakin pääsi laskukuviin.

Hotellissa oli sauna lämmin ja uima-allas odotti kutsuvana. Huomiseen maraton-päivään pääsee siis lähtemään levänneenä, ravittuna ja rentoutuneena.

Nyt ollaan jo yli puolivälin! Parasta näissä reissuissa on, että kodin arvon ja merkityksen muistaa aina uudelleen. Sunnuntaita jo odottaen.

Pete

 

 

Haute Route Alpit 2016 – päivä 3

Risoul – Valloire

Day3

 

Päivän kuvat ovat postauksen lopussa ja päivän suorituksen voi tsekata Stravassa tästä.

 

Diesel vaatii näemmä muutaman päivän lämmetäkseen. Tänään nimittäin kulki kuntoon nähden varsin mainiosti. Ehkä suurin osoitus tästä oli se, että poljin melkein koko tiimimme kanssa aivan viimeisen nousun päälle saakka.

Sääennustus lupasi vaihtelevaa ja sateen mahdollisuus oli suuri. Aiempana iltana todistimme valtavaa luonnonnäytelmää vuorten yllä, kun naapurilaaksossa riehui ukkonen. Toivoin, että se pysyisi naapurilaakson kiusana, eikä iskisi kimppuumme aamulla. Katso video showsta tästä.

Huolimatta saderiskistä, en juurikaan sateeseen varautunut. Lyhyt ajoasu, polvilämmittimet, tuuliliivi ja irtohihat saivat luvan riittää. Oikeastaan ainoana erona eiliseen oli erittäin ohut tuulitakki, jonka puin päälle jo aamulla.

Riskinotto kannatti, sillä koko päivänä ei satanut. Kaiken tavaran joutuu itse kantamaan mukana, joten ylimääräistä ei mielellään paidan takataskuihin tunge. Sade ei sinänsä estä pyöräilyä, mutta varsinkin laskuista katoaa kaikki hauskuus, sillä jarruja saa silloin puristaa tosissaan. Varsinkin hiilikuituiset kiekot (vanteet) tuppaavat olemaan todella liukkaita märkänä ja tällöin kolarien riski kasvaa. Itselläni on alumiinikiekot ja ne eivät kärsi aivan niin paljoa vedestä.

Aamu alkoi jälleen laskulla turva-auton perässä. Vaikka laskussa ei kello käy, niin joidenkin pölvästien on silti pakko ohitella ja kiilailla. Virallisesti ilmoitettiin, että tänään olisi kolme nousua, joista kertyy nousumetrejä yhteensä 3000 ja matkana 118 kilometriä. Siis rankempi päivä kuin eilen, ainakin paperilla.

Todellisuudessa nousuja oli kaksi, sillä kaksi viimeistä ”huippua” olivat oikeasti yhtä ja samaa nousua. Mutta ei se nousumetrejä vähentänyt.

Ensimmäiseen nousuun lähdin varsin hyvävoimaisena. Aiempina vuosina polvet ovat alkaneet vaivata jo toisesta päivästä alkaen ja polkemiseen on tarvittu kivunlievitystä (lue: Buranaa). Tänä vuonna tuota vaivaa ei ole. Okei, tunnen molempien polvieni olemassaolon, mutta kipua ei ole.

Ensimmäinen nousu, Col d’Izoard, nousi 1460 metriä 30 kilometrin matkalla. Todellisuudessa nousu vasta alkoi 15 kilometriä ennen huippua. Sitä ennen ajettiin sitä kirottua huijaustasaista, tosin todella upeassa solassa.

Illalla alkaa olla jo varsin hankalaa muistaa kaikki päivän nousut ja laskut. Muistan vain fiiliksen: hyvä tunne ja pyörä kulki. Maisemat olivat varmasti kauniit, mutta niinhän ne täällä aina ovat. En ole vielä erityisen rumaa nousua polkenut. Pitänee katsoa videolta, miltä matkalla näytti.

Myös Izoardin lasku oli kellotettu ja sehän passaa minulle. Ihmiseen nimittäin kertyy ylämäessä potentiaalienergiaa, joka vapautuu alamäessä. Ja mitä vähemmän tämän potentiaalienergian vapautumista häiritsee esimerkiksi jarrukahvoilla, sitä tehokkaammin se tulee hyödynnettyä. Olen kohtalaisen hyvä laskija ja saan kellotetuissa laskuissa  nousuissa menetettyä aikaa kiinni.

Sade loisti poissaolollaan ja itseasiassa keli oli lähes täydellinen. Ei liian kuuma tai kylmä. Toinen nousu  Col du Calibierille sisälsi myös välietapin Col du Lautaretilla. Yhteensä nousua näistä kertyi noin 1300 metriä 33 kilometrin matkalla. Valitettavasti ensimmäinen 25 kilometriä oli tuota miestä rotan lailla syövää hiljaista hivuttamista kohti huippua. En nauti lainkaan False Flat-osuuksista. Se on tainnut tulla jo selväksi. Niissä vahvakin mieli murtuu ja kokeneinkin takapuoli puutuu. Ajoasentoon ei löydy luontaista variaatiota lainkaan kuten kunnon nousuissa ja jokaista kehon osaa alkaa särkeä. Lisäksi matka ei tunnu etenevän eikä nousumetrejä kertyvän.

Olin jo päästämässä tiimimme karkuun, sillä sen verran mustissa vesissä mietteeni seilasivat. Tällä kertaa fiiliksen pelasti Bänä, joka työnsi kymmenisen metriä minua kohti edessä eteneviä kavereitani ja tsemppasi. Imaisin yhden energiageelin ja jo muutaman kilometrin päästä olin kuin uudestisyntynyt. Jälleen kerran sain itseni kiinni liian vähäisestä energiatankkauksesta. Tiimikaverin muutama kannustava sana voi olla heikkona hetkenä todella merkityksellinen. Tämä kannattaa muistaa myös silloin, kun ei istuta satulassa vaan omassa toimistossa.

Huipulle ajoimme yhdessä Johanin ja Ollin kanssa, varsin hyvävoimaisina. Koin jälleen kerran sellaisen hetken, joka miehen pitäisi kokea rakkaan naisensa kanssa, mutta se koetaan aina jonkun toisen hikisen miehen seurassa: poppikoneestani alkoi soimaan upeassa auringonpaisteessa romanttisessa vuoristomaisemassa ”Take my breath away” Top Gun leffasta. Kuinka hienoa olisikaan ollut pysähtyä, levittää picnic-peitto, avata punaviinipullo ja nauttia ranskalaisia juustoja.

Mitä me teimme? Huohotimme Johanin kanssa sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta, kohti tavoittamatonta. Romanttista kai sekin.

En pysähtynyt ylhäällä juomaan tai syömään, sillä 100,7 kilometrin kohdalla oli oma tuskani käytännössä ohi. Enää olisi edessä vauhdikas 18 kilometrin lasku, josta noin 16 kilometriä ajettiin kelloa vastaan. Asfaltti oli vaativaa, täynnä paikkauksia ja aika täristävä. Ei siis ihan niin nautinnollinen kruisailu, kuin aiempina päivinä, mutta sain kuitenkin 20-30 henkeä kiinni laskun aikana. Ja kukaan ei mennyt ohi.

Näin se potentiaalienergia hyödynnetään.

Nyt edessä on luksusta, sillä vietämme kokonaista kaksi yötä samassa hotellissa. Huomenna on luvassa “lepopäivä”, eli henkilökohtainen aika-ajo kelloa vastaan Col du Galibierille. Siis 17,6 kilometriä tiukkaa ylämäkeä yksilölähdöin.

Onneksi hotellissamme on myös sauna ja uima-allas, joten saamme kerättyä hyvin voimia ylihuomisen suorastaan epäinhimillistä maraton-etappia varten. Mutta mietitään sitä myöhemmin. Nyt on hieno fiilis, sillä lähes puolet viikosta on jo takana!

Pete

Haute Route Alpit 2016 – päivä 2

Auron – Risoul

Day2

Päiväni Stravassa: https://www.strava.com/activities/693274870

Eilisen totaalisen hyytymisen jäljiltä ei odotukset päivään olleet kovat. Edessä oli kolmen huipun päivä. Etappi olisi hieman eilistä lyhyempi (108 kilometriä), mutta kuitenkin 3400 nousumetrin verran pitäisi taas pyörää ja kuskia rahdata vuortenrinteitä ylöspäin.

Suhtauduin kuitenkin lievällä positiivisuudella päivään, sillä luvassa ei olisi lainkaan tappavaa “huijaustasaista” tai edes tasaista osuutta. Joko siis kiivettiin tai laskettiin. Eilen varsinkin se 30 kilometrin paahteessa poljettu pätkä vei viimeiset mehut.

Nukuin hyvin ja lähtö oli vasta aamulla kahdeksalta. Saimme siis puolisen tuntia arvokasta uniaikaa lisää. Aamulla aamiainen naamaan, kamat kasaan ja lähtöpaikalle.

Ilma oli viileämpi, olimmehan melkein 1600 metrin korkeudessa. Lähdin liikkeelle lyhyellä ajoasulla, lisättynä aluspaidalla, tuuliliivillä ja irtohihoilla. Suurimmalla osalla oli vielä enemmän päällä. Eilen oli helteessä yksi thaimaalainen kaveri polkenut koko päivän pitkillä lahkeilla, koska hänelle ilmasto oli viileä… Ensimmäiset yhdeksän kilometriä kuluteltiin jarrupaloja, kun laskimme turva-auton tahtia Auronista kohti kellotetun osuuden alkamista.

Aamureippailu suoritettaisiin laskun jälkeen massiiviseen 1500 metrin nousuun, kohti Col de la Bonettea. Tulisimme nousemaan yli 2700 metrin korkeuteen, joten mikään kevyt startti ei päivään olisi luvassa. Karvinen tiesi, että tuossa korkeudessa on jo 27% vähemmän happea kuin merenpinnan tasolla. Siis kohtalaisen vaativa korkeus kestävyysurheilulle.

IMG_4399

Bonetten alaosaa

Bonetten nousu paljastui yhdeksi kauneimmista, mitä olen koskaan polkenut. Nousu oli tasaista 6% kapuamista vuorten välissä. Nousua voisi kuvata ilmavaksi. Koko ajan näki taaksensa ja eteensä useamman kilometrin. Asfaltti oli täydellisessä kunnossa ja keli mitä parhain. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämpää tuli. Ajoittain pilvet varjostivat omaa nousuaan suorittavaa aurinkoa ja ajaminen oli nautinnollista.

IMG_4400

Pari suomalaista, yksi jenkki, yksi kanadalainen ja yksi tunnistamaton.

Hämmästyin olotilaani: energinen ja menohalujakin löytyi. En ole pyöräilyssä mittarimiehiä, vaan ajan fiiliksellä. Nyt oli hyvä fiilis.

Pidin pienen tankkaustauon ennen ajanoton alkua ja lähdin tiimistämme toiseksi viimeisenä kiipeämään nousua. Pikkuhiljaa saavutin muut ja pääsin ohikin (tiimimme hitaamman ryhmän jäsenistä, siis…). Olo oli kuin vanhoina hyvinä aikoina!

IMG_4401

Näin ne tulitikut palaa: ajetaan ylämäkeen kovaa tiimikavereita kiinni ja otetaan samalla selfieitä. O tempora, o mores.

IMG_4403

Bonetten ilmava nousu

Tiesin, että ”polttelin tulitikkuja” (pyöräilysanonta, jolla tarkoitetaan sitä, että meillä jokaiselle on varattu päivään vain tietty määrä “tulitikkuja” poltettavaksi. Niitä kuluu varsinkin typerässä spurttailussa), mutta meno tuntui hyvältä, niin annoin mennä. Saavuin ison nousun päälle hyvällä fiiliksellä ja hyvissä voimissa. Vuoren päällä kello laitettiin seis ja laskun sai mennä kukin omaan tahtiin ilman aikapaineita. Nautiskelin vauhdista ja hyvästä fiiliksestä. Lasku oli todella upea.

IMG_4404

Bonetten huipulla

IMG_4405

Erittäin herkullinen aamiainen kutsuvalla esillepanolla. En tiedä, miksi ranskalaiset järjestäjät laittavat kaiken pikkuruisiin kertakäyttölautasiin ja ne ovat koko ajan tyhjänä. Ajattelin ehdottaa heille vaikka isojen vatien käyttämistä.

Ensimmäisen laskun jälkeen oli ruokapiste, josta nautin jälleen lempiruokaani, banaaneja ja suolakeksejä sekä Coca Colaa. Olen lopettanut sen pahanmakuisen urheilujuoman nauttimisen. Raja se on itsensäkin rääkkäämisellä.

Tankkauksesta lähdettiin käytännössä lähes suoraan kohti päivän seuraavaa nousua, Col de Varsia. Luvassa oli 800 metriä ylämäkeen 14,6 kilometrin matkalla. Mäkeä edelsi lyhyt, noin seitsemän kilometrin lähes tasainen pätkä.

Toisessa nousussa lopetin tulitikkujen polttelun ja poljin muiden kanssa samaa tahtia. Fiilis oli vieläkin hyvä. Nousu ei ollut aivan yhtä huomiota herättävä tai mieliinpainuva kuin ensimmäinen, mutta raskasta liha ja hiilikuitu oli sitäkin ylös viedä. Varsinkin nousun loppu oli todella raskas jopa yli 12% jyrkkyyksineen. Silti selkiä tuli vastaan paljon enemmän kuin minusta niitä meni ohi.

Lämpötilakin oli taivaalle kavunneen auringon myötä ruvennut nousemaan, mutta missään vaiheessa ilma ei käynyt tukalaksi. Olimme sen verran korkealla koko ajan.

Col de Varsin jälkeinen lasku oli todella vauhdikas. Huippunopeus kävi 72,4 km/h lukemissa, joka on jo aika vauhdikasta fillarille. Mutta kotiin terveiset: turvallisuus ennen kaikkea. Laskussa oli pitkiä suoria, hyvää asfalttia eikä tuota vauhtia mennä, jos on esimerkiksi vastaantulijoita. Silloin himmaillaan.

Laskun jälkeen alkoi päivän viimeinen mäki. Huippuvauhdit käytännössä loppuivat kuin seinään, kun nousu alkoi.

Viimeinen mäki nousi lähes 900 metriä 13 kilometrin matkalla. Risoulin nousu oli yksi mäki tämän vuoden Giro d’Italiassa (vaikka Ranskassa ollaankin) ja sen jokainen mutka on nimetty jonkun pyöräilylegendan mukaan. Karvinen (hänen oikea nimensä on Petri ja sukunimi on Karvinen, mutta selvyyden vuoksi käytän sukunimeä.), joka lukee pyöräilydopingista kertovaa kirjaa, tunnisti ainakin puolet kiinnijääneiksi sankareiksi. Lähdimme kapuamaan nousua siis kaimani Karvisen kanssa ja suurin osa tiimimme hitaammasta osasta oli jäänyt taakse. Kun matkaa oli seitsemisen kilometriä, oli minun annettava Karvisen mennä. En pysynyt tahdissa, vaikka muuten meno kohtalaisesti sujuikin.

Olemme muuten muutaman kerran aiheuttaneet hallusinaatioepäilyjä muille pyöräilijöille, sillä kaimani kanssa olemme käyttäneet tismalleen samanlaisia tiimiasuja ja molemmilla lukee selässä vain ”Petri”. Meillä on myös mustahkot pyörät ja molemmilla soi nousuissa musiikki bluetooth-kaiuttimesta. Tänäänkin eräs naispyöräilijä kysyi minulta, että enkö minä juuri hetki sitten jo ohittanut hänet.

”En. Näet näkyjä.” -vastasin…

Karvinen siis meni menojaan. Muutamaa kilometriä ennen maalia tunsin tökkäyksen selässäni. Olin jo aivan loppu. Olli oli saanut minut kiinni ja kannusti. Se auttoi vähän kiristämään tahtia ja lopuksi saavuimme yhdessä maaliin, kuuden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä. Vaikka päivä oli rankka, ei se ollut kuitenkaan sellaista kärsimystä kuin eilinen. Päivä kerrallaan nämä mäet on voitettava ja tänään oli vähintäänkin kohtalainen päivä, ellei jopa hyvä.

Tänä vuonna ”Cut off” –ajat ovat todella tiukat. Jos et ehdi ennen cut off-aikaa, et saa etapilta ja siten koko viikolta tulosta. Mekin saavuimme Ollin kanssa vain muutamia sekunteja ennen alkuperäistä cut offia. Tosin sitä oli siirretty päivän aikana ainakin 20 minuutilla eteenpäin. Mutta esim. aiempiin vuosiin verrattuna linjaa on tiukennettu ja todella monelle edes tuloksen saaminen tältä viikolta on iso saavutus.

Pyykit on pesty, kalustohuolto suoritettu, Auroniin jäänyt iPad paikannettu ja osoite lähetetty hotelliin kotiintoimitusta varten. Tänään on enää vuorossa illallinen, lihasten aukirullailu foam rollerilla ja sitten unta palloon.

Ensi vuonna jotain muuta?

Vaikka tämä onkin ollut minulle sopivan iso vuosittainen haaste nyt kolmen vuoden ajan, niin olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna keksin jotain muuta. Olen tämän jälkeen kiertänyt sekä Dolomiitit, Pyreneet että Alpit ja ensi vuonna voisi tehdä jotain rennompaa ja sellaista, jonka suorittaminen ei ole ehkä yhtä tuskallista. Vaikka perhelomailua Sveitsissä… Maastopyörä mukana, tietenkin.

Mutta nautiskellaan nyt tämä reissu ensiksi loppuun!

Pete

Haute Route Alpit 2016 – päivä 1

28.8.2016 Nizza – Auron

Day1

Kirjoitin tämän blogin päässäni valmiiksi jo päivän ensimmäisellä puolikkaalla. Päätin, että blogi päättyy näin:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

IMG_4392

Lähtöfiilikset Nizzan rantapromenaadilla

Miksi? Koska kun päättää, mitä maalissa haluan ajatella päivästä, niin pystyn ehkä myös toimimaan sen mukaan.

Lähtötilanne oli siis, että en ole treenannut läheskään riittävästi, enkä kesällä jättänyt ensimmäistäkään tilaisuutta herkutella tai nauttia viiniä käyttämättä. Tämä näkyy sekä suorituskyvyssä että mäen päälle rahdattavissa kiloissa.

Painan 76 kiloa. Viime vuonna mittari taisi olla 73 kilossa. Kolme kiloa extraihraa vietäväksi lähes neljä kilometriä ylöspäin, on nyt vain yksinkertaisesti typerä ajatus. Varsinkin kun saman aikaan lihasten, joiden pitäisi tämä ekstratyö tehdä, on annettu lepäillä aivan rauhassa viimeiset kuukaudet. Taidan olla jonkin sortin nero.

Tässä tilanteessa ei enää oikein itku auta markkinoilla. Vaihtoehdot olisivat joko hankkia nopeasti kevyempi pyörä (ehkä pari kiloa saisi nykyisestä pois, jos latoisi tiskiin 4000 euroa.) Tai sitten etsiä vuoristolääkäri, joka suorittaa nopeita ja tehokkaita rasvaimuja. Ehkäpä nyt on vain neron kärsittävä omasta laiskuudestaan.

Ensimmäisen päivän etappi oli jo paperilla aika infernaalinen. 136 kilometriä ja lähes 4000 nousumetriä. Ihan millä tahansa mittarilla se on paljon polkemista. Se on noin 35 000 kampikierrosta. Ja kun siihen laitetaan lisähaasteeksi aurinko ja +30 astetta, niin puhutaan todella kovasta suorituksesta.

Päätin siis lähteä erittäin rauhallisesti. Se tarkoittaa tässä sellaista vauhtia, jolle viime- tai edellisvuoden osallistuja-Petri olisi nauranut. Annoin muiden tiimiläisten mennä menojaan jo alkuvaiheessa. Kyllä, tietenkin se söi miestä rotan lailla, mutta päätin antaa egoni nyt hävitä järjelle.

Tänään ei ajettu kertaakaan tasaista. Menimme joko ylös tai alas. Pidän yleensä tällaisista päivistä. Yleensä.

Aamu oli lämmin. Lähdössä klo 7.30 oli jo noin 20 astetta ja aurinko nousi vuorten takaa. Mutta vielä kuumempaa oli luvassa.

Ensimmäinen nousu oli nyppylä, Col du Nice, jossa nousua kertyi vain 230 metriä. Siitä tykiteltiin lyhyt lasku suoraan seuraavan nousun juureen, jossa kiivettiinkin jo 1607 metrin korkeuteen Col de Turinille ja nousua kertyi yli tonni.

IMG_4393

Näkymä noususta Col de Turinille. 

Olen kuullut termin ”Runner’s high” ja se tarkoittanee juoksijalle tilaa, jossa juoksu tuntuu nautinnolliselta. Matka taittuu kuin itsestään. Itse en ole sitä kokenut, mutta ”pyöräilijän pilven” kyllä. Siinä jaloista tulee osa pyöräsi voimansiirtoa. Jalat vain pyörivät, ilman, että polkija joutuu asiaa ajattelemaan. Jaloista ei tule päähän ensimmäistäkään signaalia. Ei kipua, ei kolotuksia, ei väsymystä, ei mitään.

Tänään ensimmäisessä nousussa tuntui siltä. Tuntui, kuin voisin irtautua alaruumiistani ja katsoa, kuinka tuo lihasvoimalla toimiva koneisto jatkaa matkaansa tarvitsematta turhia ruumiinosiaan. Tällaisesta tilanteesta kannattaa nauttia, niin kauan kuin se kestää. Minulla se kesti tänään jokusen kilometrin. Ei tosin aivan huipulle saakka.

Lämpötila nousi jo tässä ensimmäisessä isossa nousussa hellelukemiin ja hiki virtasi. Napsin suolaa jatkuvalla syötöllä ja magnesiumtabletteja pari-kolme päivän aikana. Nousu oli kaunis, eikä liian vaativa, vaikka metrejä ylöspäin roimasti kertyikin. Ylhäällä odotti juoma- ja ruokapiste, josta nautin aikaiseksi lounaaksi suolakeksejä, kokista ja suolakinkkua. Lempiruokaani.

Lasku oli kellotettu, eli siinä ei juuri himmailtu. Nautin laskuista aina kuin pikkupoika pulkkamäestä. Mutkikas tie on kuin laskettelurinne. Pidän kiinni kahdesta periaatteesta, jotka säästävät monelta:

1) pyörä tulee pystyä pysäyttämään vauhtiin, jossa se on täysin hallittavissa ja ohjattavissa tien näkyvällä osalla. Joskus tiukassa mutkassa se on muutama metri. Eli serpentiinimutkaan tultaessa vauhti pois ennen leikkaamista sisäkurviin ja jos mutka paljastuu vapaaksi, niin sitten voi antaa mennä.

2) Pyörä tulee aina pystyä pitämään omalla kaistalla. Kaikki eivät näin tee, vaan luottavat siihen, että ”ei sieltä ennenkään kukaan ole tullut.”  En käytä vastaantulijan kaistaa, ellen näe, että se on kurvin jälkeenkin tyhjä hyvän matkaa.

Lasku päättyi jälleen suoraan seuraavan ison mäen nousuun. Col St Martinin päälle nousua kertyi myös tonnin verran noin 20 kilometrin matkalla. Ajattelin jo, että kun tästä on selvitty, niin päivähän on melkein siinä. Sen jälkeen olisi enää pieni, noin 500 metrinen nyppylä. Kuinka väärässä olinkaan.

IMG_4394

Jos keskeytän, vuokraan sähköpyörän ja ajelen katsomassa vain maisemia.

Kuumuus nousi lähes sietämättömäksi. Lasku ei viilentänyt lainkaan, sillä ilma oli kuin linnunmaitoa. Pehmeää ja lämmintä. Nousu oli pitkä ja tiukkeni viimeiseksi 10 kilometriksi. Oli todellisen työn takana päästä ylös, mutta palkintona siellä loppui ajanotto hetkeksi ja oli tarjolla päivän toinen lounas. Tällä kertaa nautin banaaneja ja energiageelejä. Lempiruokaani.

Kellottamaton lasku alas Col St Martinilta oli todella upea. Kapea, erittäin hyväkuntoinen vuoristotie, jossa näki monta mutkaa eteenpäin. Tykittelin sieluni kyllyydestä (kyllä, turvallisuus tietenkin huomioiden), iskin sisäkurvista suoraan toisen mutkan sisäkurviin ja sain todella hienon laskufiiliksen. Olisipa näitä pätkiä enemmän. Asian vierestä: mielestäni Suomessa vuoristo voisi alkaa jo ennen Raisiota.

Laskun jälkeen alkoi ajanotto uudelleen ja edessä oli noin 30 kilometriä ”false flat”-pätkää. False flat, eli huijaustasainen (oma käännös, toim. huom.), tarkoittaa tietä, joka näyttää tasaiselta (vuoret, aiemmat nousut ja perspektiivi hämäävät), mutta joka nousee tasaisesti koko ajan muutaman prosentin tahdilla. Tämä tarkoittaa 30 kilometrin matkalla 600 nousumetriä. Huijaustasaisen tunnistaa siitä, että asfaltti tuntuu nahkealta, pyörä ei oikein tunnu kulkevan ja kun lopettaa polkemisen, ei fillari montaa metriä ilmaiseksi rullaa.

Tämä oli henkisesti todella raskas pätkä, sillä lämpötila oli varmasti yli 30 asteen. Tien vieressä näkyi tasaisesti kramppejaan potevia kanssapolkijoita ja minuakin alkoi mietityttää: näinköhän selviän ilman kramppeja.

Joillekin krampit tulevat pinnallisina eivätkä ne pakota lopettamaan pyöräilyä. Minulla koko reisilihas vetää kivikovaksi, tuska on kova ja en näe mitään mahdollisuutta polkea ennen kuin kramppi on ohi. Viime vuonna jouduin ensimmäisen päivän viimeisen viiden kilometrin aikana pysähtymään 20 kertaa tuskissani. En halunnut kokea tätä uudelleen, vaikka tiesin, että riskit siihen ovat vielä suuremmat nyt.

Lisäsin siis suolan syöntiäni ja join todella paljon. Valitettavasti järjestäjän tarjoamat urheilujuomat maistuvat lehmän vehkeelle (en ole maistanut, mutta voin kuvitella) ja varsinkin lämpiminä niiden nauttiminen vastaa ihanuudessaan lämmitetyn ykkösoluen juomista. Mutta nestettä on saatava.

Geelit, banaanit, suolakeksit, energiapatukat ja lehmän vehkeen makuinen urheilujuoma aiheuttavat vatsassa ns. ilmapalloilmiön. Keskivartalo turpoaa entisestään ja riittävästi turvottuaan, pyrkii sisältö ulos ruumiista. Tänään se pyrki yläkautta, mutta jotenkin selvisin ilman tyhjennyskohtausta.

Join päivän aikana yhteensä viitisen litraa nestettä ja kulutin 5600 kaloria. Se vastaa 46:tta keskiolutta. Ihan vain tiedoksi, että jos kaljoitella haluat, niin kannattaa harrastaa pyöräilyä. Kaljavatsa ei kasva niin nopeasti. Mutta sinun tulee myös muistaa polkea aktiivisesti.

Älä siis tee kuten näytän, vaan kuten sanon.

Tuo huijaustasainen oli siis henkisesti raskas, koska fillari tuntui kulkevan kuin tervassa. No, kuuma asfaltti taitaa kyllä olla aika hidas alusta muutenkin. Ja lisäksi en löytänyt sopivaa ryhmää, jonka kyydissä pysyisin. Ajoin siis lähinnä yksin.

Viimeisen nousun alle saapuessani olin jo todella loppu. Enää olisi yksi ”pikkunyppylä”, mutta 129 kilometrin jälkeen paahtavassa helteessä on vain joko ”järkyttäviä” tai ”sairaan järkyttäviä” nousuja. Tämä oli asteikolla järkyttävä.

Tien vieressä krampeissaan irvistelevien pyöräilijöiden määrää kasvoi. Laitoin suolaa suuhuni jokaisen kohdalla. Siis varsin usein. Tiesitkö muuten, että näin kuumassa kelissä hiki haihtuu iholta todella nopeasti, jättäen ihon pinnalle vain kehosta poistuneen suolan. Päättelin, että jos suolapussini tyhjenisi, voisin alkaa nuoleskella käsivarsiani ja sääriäni. Todellista kierrätystä! Onneksi tähän tilanteeseen ei päädytty. Krampit olisivat iskeneet viimeistään siinä vaiheessa, kun olisin yrittänyt taivuttaa pohjettani suuhuni.

Viimeisen nousun tulin ylös matelemalla, mutta kuitenkin jatkuvalla liikkeellä. Jalat eivät krampanneet ja ylhäällä totesin itselleni, että:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

Tosin ne, jotka olivat maalialueella Auronissa (nimesin sen muuten matkalla Sauroniksi – sen verran helvetillinen matka sinne on) läsnä, tietävät, että mietteeni tästä harrastuksesta eivät heti olleet näin valoisia. Mutta kyllä ne siitä yllämainitun mukaisiksi aika pian pastan, oluen, veden ja kokiksen jälkeen kirkastuivat.

IMG_4397

Vielä ei hymyilytä. Lasini onkin vielä puolitäynnä.

Huomista innolla odottaen!

Pete

Ps. Ei puhuta sijoituksista. Niillä ei ole tänä vuonna merkitystä.

Stravasta päivää voi tarkastella täältä.