Puhetaitoa oppimassa ja omaa visiota vahvistamassa

Olen pohtinut usein viime aikoina työni merkitystä. Mikä on siis tärkein syy, että Lyyti on olemassa? Olen alkanut ymmärtää, että se on kohtaamisten mahdollistaminen. Ihmiset kokoontuvat yhteen muuttuakseen tai saadakseen aikaiseksi muutosta – siis muuttaakseen maailmaa. Meidän tehtävämme on Lyytissä mahdollistaa tämä. Tehdä maailman muuttaminen tapahtumilla mahdollisimman mukavaksi, helpoksi, tuottavaksi ja tehokkaaksi.

Mitä enemmän käyn asiakkaidemme tapahtumissa, sitä paremmin ymmärrän työmme merkityksen. Tapahtuman tekijän tulee saada keskittyä muutoksen tekemiseen, siis sisältöön, ja kaikki muu tulisi hoitua ilman liiallista vaivaa.

Retoriikan kesäkoulun oppilaana

Osallistuin retoriikan kesäkouluun (www.retoriikankesakoulu.fi) Hämeenlinnan Verkatehtaalla perjantaina 10.6.2016. Kyseessä on jo viidettä vuotta järjestettävä puhetaidon ja viestinnän erikoistapahtuma, retoriikan päivän mittainen tehosetti. Itse olin osallistujana ensimmäistä kertaa ja odotin innolla päivän antia.

Tapahtumana Retoriikan kesäkoulu ei pröystäile tekniikalla, himmeleillä tai pyrotekniikalla. Eikä ole tarvekaan. Sisältö on retoriikassakin pääroolissa, joten tapahtuma noudattakoon samaa linjaa.

Sisältökattaus on monipuolinen läpileikkaus retoriikan eri osa-alueisiin. Päivän aloitti mainio ja monessa liemessä keitetty näyttelijä Armi Toivanen. Toivanen laittoi itsensä täysillä likoon opettaessaan kuulijoille keinoja kääntää esiintymisjännitys voimavaraksi. Itse poimin omaan työkalupakkiini vinkit hengityksen merkityksestä sekä siitä, että kehon avulla voi vaikuttaa omaan mieleensä ja siten jännitykseen todella paljon.

Vaikuttava esitys oli myös Hans Kristian Amundsenin ”behind the scenes” –kertomus Norjan ja Utöyan terrori-iskujen jälkeisestä muutamasta päivästä, jolloin puheenkirjoittajan taidot kansakunnan johtamisessa todellakin punnittiin. Opin, että missä tahansa kriisiviestintätilanteessa tulee ensinnäkin kaikki viestit pohjautua yhteisiin arvoihin ja viestintätiimistä vähintään yksi tulee ”eristää” kaaoksesta, jotta hänellä on aikaa miettiä ja kirjoittaa. Hans Kristian toimi tuolloin Norjan pääministerin (ainoana) puheenkirjoittajana, joten hän todellakin tiesi, mistä puhui.

 

UK Body Talk-yrityksen perustaja ja palkittu puheenkirjoittaja Richard Newman puolestaan sai suomalaisetkin elehtimään ja kokeilemaan eri kehonkielen vaikutuksia sanomansa perillemenoon. Mikäli sanallinen viestisi on ristiriidassa kehosi kanssa, teet vääränlaisen vaikutuksen. Loistavana yhtenä käytännönkikkana poimin Richardin vinkin luontaisen puheasennon löytämiseksi: hyppää ilmaan ja laskeudu niin luontaiseen asentoon kuin pystyt. Näin kehosi on luonnostaan oikeassa asennossa rentoon ja aitoon puheviestintään.

Rhetoric Society of Europe –yhdistyksen johtajana toimiva Jens E. Kjeldsen puolestaan loi kuulijoidensa mieliin vahvoja kuvia. Niin vahvoja, että muistamme ne vuosien päästä ja sitä myötä hänen puheensa tärkeimmän sanoman: maalaa kuulijasi sielun silmien eteen kuvia, niin sanomasi muistetaan. Päivän päätti paneeli maahanmuuttoon liittyvästä retoriikasta sekä Olli-Pekka Vainion mainio esitys siitä, miten mediassa tarkoituksella luodaan ristiriitaista viestiä esim. yhdistämällä otsikko ja tilanteesta otettu, mutta täysin ristiriidassa viestin kanssa oleva, kuva. Tehokeinoja ja vaikuttamista, joka vähemmän valistuneelta lukijalta menee täysin ohi.

 

Retoriikan kesäkoulu toimi juuri siksi, että retoriikka tapahtumassa toimi. Koulun rehtori Antti Mustakallio ja varareksi Katleena Kortesuo ottivat vieraansa vastaan jo ulko-ovella, kuten kunnon tapahtumaan kuuluukin ja kuljettivat sujuvilla välijuonnoillaan ohjelmaa tismalleen aikataulussa eteenpäin. Rento, mutta ammattimainen ote oikeuttaa tämänkin tapahtuman paikan Suomen tapahtumakentässä tulevaisuudessakin. Ensi vuonna tapahtuma järjestetään jälleen Hämeenlinnan Verkatehtaalla 9.6.2017 ja suosittelen varaamaan päivän kalenteriin jo nyt! Jaamme osaltamme infoa, kun ilmoittautuminen ensi vuoteen aukeaa.

Suosittelen!

Petri Hollmén

Näin Stockan myyjä myy!

Jatkoksi kertomukselleni ”Miksi Stockan myyjä ei myy?” haluan kertoa seuraavan tarinan. Tässä kohdalle sattui aivan mahtava palvelukokemus, joka tuotti yritykselle n. 500€ enemmän liikevaihtoa, kuin olin ajatellut itse jättäväni.

Huippumyyjä luo ostotranssin, jossa voi ihan vakavasti harkita jopa kukkapaidan ostamista.

Ensinnäkin haluan heti aluksi sanoa, että ei, en kuvittele, että n=1 otanta kertoo koko tilaa yrityksestä – suuntaan tai toiseen. Nämä spekulaatiot voi siis kommenteista jättää. Tämä hyvä palvelukokemus oli ihan yhtä yksittäinen, yhden ihmisen kokemus, kuin oli edellinenkin kokemus. Kirjoittelen blogiani kokemusperusteisesti, en tutkimuksellisena faktana. Ja toivon antavani vinkkejä parempaan liiketoimintaan asiakkaan näkökulman kautta.

Sitten asiaan. Käyn vaateostoksilla ehkä tunnin vuodessa. Aika ja into ei riitä aktiivisempaan toimintaan tässä harrastuksessa. Niinpä se liike, johon tuon ostostuntini aikana tupsahdan, saattaa saada ihan mukavan kaupan aikaiseksi. Jos siellä osataan myydä.

Eilen oli harvinainen hetki, sillä kaksi lapsistamme lähti partioleirille ja nuorimmainen kaverin synttäreille. Olimme siis vaimon kanssa kahdestaan liikkeellä, autolla ja vieläpä Turussa. Meillä olisi noin puolitoista tuntia kalenteroimatonta aikaa. Yllätin rouvan ehdottamalla, että lähdetään shoppailemaan. Siis shoppailemaan minulle.

Olen oppinut, että tehotuntini vaatii mukaan ehdottomasti rouvani. Muuten vaatekaappiin saattaa kertyä tavaraa, joka ei käyttölupaa perheemme naisten arvioinnin jälkeen lunasta. Siksi kaikki taivaan tähdet olivat nyt otollisessa asennossa siihen, että voisin vihdoin luopua osasta 10 vuotta sitten ostetuista farkuistani ja korvata ne uusilla. Rouvani ehdotti suunnaksi Zaraa, sillä yritän pahasti vielä nuoruuden ihannointiin jumiutuneena välttää setämiestyyliä. Siispä suunta sinne!

Edellisessä Stocka-blogissani Turun tavarataloa kehuttiin kommenteissa usein ja ajattelin, että kävelläänpä sen miestenosaston läpi matkalla Zaraan. Se on vähän pakkokin, kun auton jättää Stockan parkkiin.

Väkeä ei hirveästi liikkeellä torstai-iltana ollut ja saimme purjehtia aika rauhassa lähes koko osaston läpi. Muutaman myyjän ohitimme kuin vahingossa. Lensimme ilmeisesti tutkan alapuolella, sillä meihin ei reagoitu. Pysähdyin vilkaisemaan joitain tuotteita, mutta en lähtenyt sovittamaan. Ajattelin, että nyt testataan, osaako täällä oikeasti joku myydä.

Pelko valtasi mieleni, kun Zaran ovi lähestyi vääjäämättä, eikä meihin oltu vielä reagoitu. Miettikää nyt! Mies pyörii miestenosastolla seuranaan nainen selvästi makutuomarina. Tämän selvempää ”myykää mulle” –leimaa ei voi prospektilla olla. Sitten, viimeisessä mutkassa vastaan kävelee nuori miesmyyjä, Visa (nimi kirjoitettu tarkoituksella oikein) ja heittää ilmaan maagisen lauseen:

”Ei teitä vois mitenkään palvella?”

Tunnelma sähköistyy ja aika pysähtyy. Ollaan totuuden äärellä: olenko oikeasti ostamassa vai autonrenkaita potkimassa. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin. Olemme Varsinais-Suomessa, suorastaan sen ytimessä: keskellä Turkua. Myyjä ei lähestynyt negatiivisesti negaation kautta vaan positiivisesti. Me turkulaiset kysymme toisiltamme aina näin: ”Ei sul mikkä kaffe maistusis?” , emmekä tietenkään tarkoita, ettenkö ilolla tarjoaisi kahvia sinulle. Tämä on vain tapamme avata keskustelu.

”No itse asiassa, kun kerran kysyt, niin voi kyllä palvella. Etsin kevyempää, rentoa neuletta…”

Ja siitä lähti supermyyjä käyntiin!

Ai että nautin siitä showsta, jonka pientä osaa näyttelin sovituskopin esiripun takana seuraavan tunnin ajan. Visa oli hauska, sanoi mielipiteensä suoraan, bongasi minulle sopivia vaatteita ennen kuin ehdin itse sellaista ehdottaa ja kertoi omia kokemuksiaan eri merkeistä ja laaduista ihan rehellisesti. Haukkuipa jonkun paitamerkin kauluspaidat huonoksikin eikä minulle sellaista myynyt. Toisaalta saman merkin neule on hänen käytössään ollut hyvä, joten sellaisen ostin. Luotin häneen.

Visa sai minut jopa hetkeksi harkitsemaan kukkapaidan hankkimista. Sellaiseen ostotranssiin hän luontevalla, aidolla ja auttamishaluisella käytöksellään minut sai. Huomasin pukukopissa vaatteita vaihtaessani, että hän palveli simultaanisti kolmea muuta asiakasta samalla pieteetillä. Pukukoppiin kantautui myös hänen keskustelut vaimoni kanssa. Yhdessä he spekuloivat värejä ja kuoseja, jotka minulle saattaisivat sopia.

”Tykkään miehesi toimintamallista, että kauppaan tullaan kerran vuodessa ja sitten ostetaan kaikki…”

totesi myyjä vaimolleni ja lähti taas etsimään paremmin vaaleisiin Lee-farkkuihin räväkkyyttä tuovaa Hawaiji-paitaa. Visa, niin pidän minäkin tästä toimintamallista. Varsinkin silloin, kun minua palvellaan näin mahtavasti.

Toivon, että Turun Stockan johto vie Visalle kiitokset, pitää hänestä hyvää huolta, saa hänen innon sekä saa palvelukyvyn tartutettua laajasti muihinkin. Tällaista kokemusta en nettikaupasta saa!

Visa vinkui (anteeksi, oli pakko käyttää tätä vitsiä, oikeasti maksoin toisella kortilla) pelkästään Stockan puolella. Sain tehotuntini hoidettua, vilkaisimme Zaran valikoimiin ja totesimme, että eipä ollut enää tarvetta täydennyksille. Visa nappasi kaupat viimeisessä mutkassa. Kahteen kassiin kertyi kolmet housut, yksi Makian kauluspaita, pari neuletta ja neljä T-paitaa. Ja vasta kassalla Visa totesi, että hei, tehän saatte kantiksina näistä suurimmasta osasta -20%.

Myyntiä ei tehdä alennuksilla. Se tehdään palvelulla.

Kiitos Visa.

Petri Hollmén

Mitkä ovat tärkeimmät liikesalaisuutemme?

Elämä on ihmeellinen matka ja meillä on töissä Lyytissä ihmeellisiä ihmisiä. Esimerkkinä käy kaimani Petri Karvinen. Hän totesi jokin aika sitten tarvitsevansa apua työssään ja haki sitä oma-aloitteisesti. Kuinka moni johtaja-tittelillä oleva ihminen ensinnäkään myöntää olevansa jossakin asiassa heikko ja sen jälkeen hakee siihen vielä apua?

Tämä Petrin uskomaton ammatillinen nöyryys ja inhimillinen vahvuus johti tapahtumasarjaan, joka on saanut koko yrityksemme taas hehkumaan uutta. Vuoden verran vaivannut pattitilanne aukesi, asiat loksahtivat kohdalleen ja se kuuluisa draivi suorastaan räjähti lentoon.

Osana tätä tapahtumasarjaa löysimme myyntijohtomme kanssa itsemme istumassa Sarasvuon Jarin olohuoneesta miettimässä sitä, mikä me oikein olemme ja mitä me tahdomme olla. Kuuntelin jo ennen tapaamistamme Jarin lähetyksiä Yle Puheella ja allekirjoitin monet ajatukset. Mutta maanantainen ”Kun maailma täyttyy kohinasta, vain kohtaaminen jää.” –lähetys (ja varsinkin viimeinen 30 minuuttia) alleviivasi omia ajatuksiani palvelusta niin vahvalla korostuskynällä, että päätin avata ne paperillekin. Paljastan seuraavaksi tärkeimmät liikesalaisuutemme, eli mallin, miten haluamme palvella. Osaan on otsikko bongattu maanantain lähetyksestä, mutta sisältö meillä on ollut aina vastaava.

Reklamaation merkitys

On tavallaan hämmentävää, että luetuimmat blogini ovat kaikki koskeneet epäonnistuneita palvelukokemuksia. Myyntihän on juurikin palvelua parhaimmillaan. Se kertonee siitä, että niin moni meistä on tuskastunut yritysten lyhytnäköisyyteen palvelukulttuurinsa rakentamisessa. Reklamaation sattuessa palveluhymy vaihtuu liian usein irvistykseen, jonka voi kuvitella vain taisteluun valmistuvan mongolisoturin naamalla.

Reklamaation tehnyt ihminen ei halua vahingoittaa sinua. Päinvastoin. Hän välittää sinusta ja haluaa auttaa sinua parantamaan. Mikäli palvelusi liitää jatkuvasti ”ei voisi vähempää kiinnostaa” –viivan alapuolella, et koskaan kuule reklamaatioita. Olet yhdentekevä ja tuskin kuulet kehujakaan. Olet matkalla menetettyjen egojen hautuumaalle.

Työskennellessäni ravintolassa, alaiseni kysyivät aina linjaa siihen, kuinka paljon heillä on valtuuksia päättää mahdollisesta korvauksesta asiakkaalle. Mottoni oli (ja on yhä edelleen), että kärsinyttä ei voi ylihyvittää. Ei siksi, ettäkö jokainen pieni moka olisi mittaamattoman arvokas asiakkaalle, vaan siksi, että inhimilliset olennot ovat toisilleen kohtuullisia, kun heitä arvostetaan. Palaneen pihvin saanut pettynyt asiakas ei hyväksyisi korvaukseksi tuliterää Ferraria, vaikka kuinka tyrkyttäisit, jos olet ensiksi ymmärtänyt hänen tunteensa ja arvostanut häntä. Loukattu ja arvostusta saamaton asiakas sen sijaan ottaa Ferrarin. Ei siksi, että kokee palaneen pihvin sen arvoiseksi, vaan kostaakseen kokemansa vääryyden. Siis sen vääryyden, että hänen mielipidettään väheksyttiin.

Rakasta reklamaation tekijää.

Palkitse hänet ja hyvitä hänen kokema vääryys! Hyppää hänen saappaisiin ja mieti, miltä sinusta tuntuisi. Jaa tunne, niin olet jo pitkällä. Äläkä koskaan vetoa sopimuspykäliin, sillä ne eivät saa määrittää asiakassuhteen pituutta. Mieluummin pidämme asiakkaat asiakkaina molemminpuolisen positiivisen tunteen ansiosta kuin sopimuspykälien määräyksestä.

Ylläpidä palvelutaso kuin itsellesi tekisit

Paras keino ylläpitää palvelutaso, on käyttää palveluitaan itse. Me ihmiset kun olemme äärimmäisen sallivia omille virheillemme, paitsi jos joudumme niiden uhriksi itse. Siksi minäkin soitan aina välillä Lyytimme asiakaspalveluun apua kysyäkseni. En ole koskaan saanut sieltä huonoa palvelua, mutta bongannut kyllä idiotismeja, joille olimme asiakkaamme altistaneet. Esimerkiksi kun vaihdoimme puhelinjärjestelmää, jouduin soittaessani johonkin ”default-asetusten” aiheuttamaan jonopompottelurumbaan. Toivoin, että vain firman sisäiset puhelut menevät siihen, mutta ei. Jopa asiakkaamme joutuivat kokemaan vastaavan. Voitte uskoa, että muutosta lähettiin tekemään välittömästi. Jos et itse nauti kokemuksesta, niin miksi asiakkaaksi siitä nauttisivat?

Tulikin mieleeni, että mahtavatkohan teleoperaattorien johtoryhmä selvittää koskaan omia liittymäongelmiaan oman call centerinsä kautta? Ehkä kannattaisi.

Tästä samasta syystä järjestämme itse aktiivisesti tilaisuuksia tai olemme niissä osatoteuttajina. Käytän siis itse palveluamme muussakin kuin demokäytössä. Voi pojat miten reaalimaailman ongelmat hyppäävät silmille ja kehitysideoita kertyy!

Käytä omia palveluitasi äläkä anna itsellesi anteeksi sitä, mitä et muillekaan sallisi.

Palkkaa kaltaisiasi

Monimuotoisuus kunniaan, mutta tietyllä varauksella. Jos olet iloinen, ulospäin suuntautunut ja mainetta hyvänä palvelijana niittänyt ihminen, niin etsi tiimiisi samankaltaisuuksia. Jokaisen tiiminjäsenen tulee tuoda mukanaan enemmän iloa kuin viedä sitä. Etsi asiakaspalvelijoiksi keltaisia ja vihreitä ihmisiä, tai heidän kombinaatioitaan (jos et tiedä, mitä tarkoitan, niin lue lisää vaikka täältä). Keltaiset ihmiset ovat iloisia, ulospäin suuntautuneita ja saavat muut viihtymään. Vihreille taas on tärkeää, että muut voivat hyvin. Asiakaspalveluun siis täydellisiä, vaikka poikkeuksiakin suuntaan jos toiseenkin luonnollisesti löytyy.

Tärkeintä on antaa enemmän kuin vaatia.

Älä motivoi

Onneton ihminen ei voi tehdä muita onnelliseksi. Tämän bongasin Sarasvuolta Marriot-hotellin esimerkistä. Itse olen käyttänyt lausetta, että ”Älä motivoi. Etsi motivoituneita.” Motivointi on nimittäin vain tekohengitystä, jos sisäinen palo puuttuu. Sisäinen palo voi välillä hiipua ja se on herätettävissä uuteen liekkiin, mutta ”vain täällä töissä olevan” henkilön motivaatiota ei herätellä edes kiviporalla. Hänen motivaationsa löytyy ehkä jossain toisessa roolissa tai toisessa työpaikassa.

Tehtävänämme on pitää ilo yllä, ei luoda sitä tyhjästä.

 

Yliresurssoi pullonkaulat

 

Lyytissä arvomme on aina ollut, että kahdeksan tuntia pitää riittää. Enemmänkin saa halutessaan tehdä, jos oma into sitä vaatii, mutta perusbisnes pitää pyöriä ja kehittyä järjellisellä työmäärällä. Ja rekryt tulee suorittaa mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Lisäksi tärkein osa-alueemme, eli asiakaspalvelu, tulee olla mieluummin yliresursoitu kuin ylityöllistetty.

 

Tätä lukiessa supportimme väki tukehtuu aamukahviinsa, sillä tällä hetkellä tilanne ei näin ole, mutta rekry on jo suoritettu ja akuutit korjaavat toimenpiteet tehty. Firman kasvaessa oikea resursointi on todellista tasapainoilua, jossa mekin olemme hetkeksi astuneet harhaan. Mutta taas olemme oikealla polulla ja matkalla vieläpä oikeaan suuntaan.

 

Asiakkaan odotuksia ei ylitetä, jos päivittäinen työ on taistelua selviämisestä.

 

(EDIT: Ja tämän kirjoitettuani tajusin, että jo tehty rekrymme (joka aloittaa syyskuussa) ei tule riittämään tämän lupauksen täyttämiseen. Meillä on siis rekry taas auki asiakaspalveluumme! Jos tiedät ihmisen, joka olisi onnellinen kanssamme, niin vinkkaa hänelle vapaamuotoisesta hakemuksesta täällä.)

 

Lopuksi

 

On jännä juttu, kuinka yksinkertaisilta yllämainitut asiat tuntuvat, kun ne kirjoittaa auki. Ja kuinka hankala niitä on todellisuudessa toteuttaa. Ja se johtuu pitkälti siitä, että me suomalaiset emme ole tottuneet johtamaan asiakaskokemuksen kautta, vaan talouden tai tehokkuuden numeroilla. On aivan totta, että kaikki lisäarvoa tuottamaton työ tulisi karsia pois (se johtaa vain turhiin kustannuksiin, jotka maksatetaan asiakkaalla), mutta hyvä palvelu ei koskaan saa olla leikkauslistalla.

 Kuka paljastaa seuraavaksi liikesalaisuutensa?

Petri Hollmén

Miksi Stockan myyjä ei myy?

 

Kävin tänään aamulla Salesforcen tilaisuudessa, jossa Stockmannin edustaja kertoi, miten laiva kääntyy. Tavarataloissa on kuulemma jo todella kova pöhinä ja ovipumput laulaa.

Sen jälkeen kävin Helsingin keskustan Stockalla. Kollegani hoiti ostoksiaan ja minä kysyin myyjältä, että mitäs ravintolaa hän suosittelisi lounaalle. Myyjän takana 20 metrin päässä oli stockan pikalounaspaikka ja tiesin, että yläkerrassa on myös ravintola.

“Ai meillä täällä talon sisällä vai?” vastasi myyjä.

“Niin, vaikka. Jokin sellainen, mistä saa hyvää ruokaa ja kohtuu nopeasti.” Ajattelin, että hän ohjaa meidät expreslinjastolle.

“Niin. On meillä tuolla ylhäällä joku ravintola, mutta en tiedä minkälainen se on. Me kun emme saa siellä käydä. Paitsi tietenkin vapaa-ajalla, mutta en ole koskaan käynyt. Suosittelen, että kävelette tuosta ovesta ulos…”

…sanoi myyjä, ja osoitti ovea, joka johti Aleksanterinkadulle. Siis ulos tavaratalosta. Sitten hän jatkoi:

“Siitä jokunen sata metriä on sellainen joku Cantina Vest vai mikä se oli. Sellainen texmex. Siellä minä käyn. Se on ainakin hyvä.”

Harvoin tippuu meikäläisen leuka lattiaan. En voinut uskoa, että meidät ohjattiin ulos tavaratalosta ruokailemaan jonnekin muualle, koska myyjällä ei ollut mitään käsitystä, minkälainen heidän yrityksensä ravintola on.

Aikoinaan ravintola-alalla jokaisen työntekijämme velvollisuus oli syödä koko lista läpi, jotta tietäisivät mitä myyvät. Lisäksi kaikille lyötiin lahjakortti kouraan, jolla pääsi kolmen kaverinsa kanssa kokemaan risteilytuotteemme. Tämä oli velvollisuus, joka piti suorittaa sesongin parin ensimmäisen viikon aikana. Minulle ei olisi tullut mieleenkään kieltää oman tuotteen kokeilua keneltäkään.

Ovipumppu tosiaan laulaa, mutta väärään suuntaan. Tässä minun ohjeeni tämän hienon institution pelastamiseksi: ovipumppu saa laulaa vain sisäänpäin. Tavaratalon myyjän tulee tuntea talon kaikki palvelut ja suosittelu tulee tulla selkärangasta. Tavaratalo, jos mikä, on mahdollisuus myydä lisää lähes rajattomasti. Me ihmiset kun olemme sellaisia eläimiä, että kun on nälkä, niin ostamme ruokaa. Kun joku suosittelee vaatetta väittäen, että se tekee minusta komean, niin minä ostan. Jos siihen vielä kehutaan kenkiä kylkeen, niin tuskin voin vastustaa. Minua voi pallotella osastolta toiselle vaikka kuinka, kunhan minusta pidetään hyvää huolta. Jos myyjä olisi kysynyt, että onko herroilla muuta tarvetta, olisin voinut mainita, että tarvitsen itseasiassa uudet housut ja vartti olisi aikaakin nyt.

Tällä kertaa minulle näytettiin ovea ja suositeltiin poistumaan lounaalle toisaalle. En usko, että Stockan isoin ongelma on verkossa, vaan kyllä se on myymälän lattiatasolla. Jos siellä tarjoaa ylivertaista palvelua, voi myydä vaikka kuinka!

Ps. Hämmästyksen jälkeen minusta tuli surullinen. Eihän tätä näin voi tehdä. Nyt tuhotaan instituutiota ihan liian halvalla. Teettehän tälle jotain?

 

 

 

 

Lisää paperitöitä yrittäjille, pliis!

unnamed

Silläkin uhalla, että joku pitää minua turhasta nillittäjänä, niin avaudunpa (taas) vähän.

Pari vuotta sitten meillä oli se ensimmäinen ja kuuluisa työsuojelutarkastus. Sen lopputuloksena otimme lusikan kauniiseen käteen ja rustasimme ne dokumentit, jotka meiltä vaadittiin. Check ja done! Sitten taas bisneksen pariin.

Dokumenttilistan pituutta olen aina välillä itsekin hämmästellyt. Ne yrittäjät, joille olen omat dokkarimme antanut työsuojelutarkastukseen valmistautumista helpottamaan (lue: vaihda firman nimi, that’s it), ovat suorastaan pudottaneet leukansa. Rustasimme siis seuraavat paperit:

  1. Työsuojelun toimintaohjelma (2 sivua)
  2. Päihdeohjelma (13 sivua)
  3. Turvallisuusohjeet (15 sivua)
  4. Työn vaarojen selvittäminen ja arviointi (1 sivu)
  5. Riskien arvioinnin suunnittelu (3 sivua)
  6. Riskien arviointikohteiden valinta (1 sivu)
  7. Riskien arviointilomake – ergonomia (2 sivua)
  8. Riskien arviointilomake – henkiset riskit (2 sivua)
  9. Riskien arviointilomake – kemialliset aineet (2 sivua)
  10. Riskien arviointilomake – tapaturmat (2 sivua)
  11. Riskien arviointilomake – fysikaaliset (2 sivua)
  12. Työterveyshuollon toimintasuunnitelma (11 sivua)
  13. Voimassaolevat säädökset -koonti (1 sivu)
  14. Työnajanseuranta-Excel

Yhteensä 14 dokumenttia, joissa on 57 sivua ja sitten yksi Excel.

Arvatkaa, kuinka monta kertaa näitä dokumentteja on niiden tallentamisen jälkeen luettu? Miten ne siis muuttivat toimintaamme?

Yrityksemme on taas piru vie kasvanut ja lähestyy seuraavaa kammottavaa suojelun, suunnittelun, dokumentaation ja kartoittamisen rajapyykkiä. Kolmaskymmenes työntekijä saattaa pian olla toimitiloissamme alttiina vaaroille ja riskeille.

Siksi onkin täysin oikein ja ansaittua, että saamme pian laadittavaksi tasa-arvosuunnitelman. Ja onneksi vuonna 2015 laki muuttui siten, että sen lisäksi on puserrettava kasaan yhdenvertaisuussuunnitelma. Ah! Tuskin maltan odottaa noita ihanasti kahisevia aanelosia täynnä kaiken väärinteon estävää suunnitelmatekstiä.

Firman 30. työntekijä saanee siis huomenlahjakseen tehtävän tuottaa taas pari uutta dokumenttia. Uskaltaakohan meille enää kukaan hakea töihin? Varsinkin kun julkisesti myönnän, että edes tätä pommiuhkaukseen valmistavaa dokumenttia ei kukaan enää säilytä pöydällään käyttövalmiina. Vaikka siinä on kuvia ja kaikkea.

Petri Hollmén

Suunnitelmatalouden vankkumaton puolustaja

 

Vinkki toimitilakehittäjille – tarpeet ovat muuttuneet

TS tänään: Turun keskusta ei houkuttele firmoja.   

Olen Rauno Puolimatkan kanssa samaa mieltä, että moni yritys siirtää toimintonsa turhaan Helsinkiin. Pienellä säädöllä (VR + Onnibus) voi hyvin toimia Turusta ja samalla saavuttaa paremman elämänlaadun (lyhyemmät etäisyydet, edullisemmat asunnot jne.). Varsinkin kun VR starttaa nopeamman junan, joka vie suoraan Helsingin keskustaan melkein samassa ajassa, kuin Espoon perukoilla asuva jurnuttaa 25 km Helsingin ruuhkassa aamuin illoin. Jos Turussa toimiessa säästää esim. vain 10 000€ vuodessa edullisempien palkka- ja toimitilakustannusten vuoksi, voi sillä rahalla tehdä noin 700 yksisuuntaista matkaa Turun ja Helsingin välillä. 

Puolimatkan kanssa olen siitä erimieltä, etteikö kysyntää olisi. Tarjonnan on vain kohdattava kysyntä.

Juuso Virtasen kanssa olen siinä samaa mieltä, että jotta keskusta olisi kilpailukykyinen esim. Kupittaan alueen kanssa, on alueen toimitilojen kehityttävä.

Tarpeet ovat muuttuneet. Esim. me olemme Lyytin kanssa laajentuneet nykyisissä tiloissa lähinnä naapuritoimistoja valtaamalla (väkivallattomasti, tosin). Ei ole optimaalista toimia kolmen ulko-oven takana, mutta kriteereitä täyttäviä tiloja ei keskustassa ole. No, mitkä on ne kriteerit meille (yleisten toimiston ominaisuuksien lisäksi)?

– hyvät suihkutilat (moni urheilee töihin)

– turvallinen ja helppopääsyinen pyörävarasto

– 100m torilta, jotta Turun loistavat lounasravintolat eivät ole viittä minuuttia kauempana kävellen

– valokuituyhteydet

Kävin tutustumassa mm. Puolimatkan KOP-kolmion projektiin. Upeat tilat, mutta ei minkäänlaista mahdollisuutta puku- / suihkutiloihin. Pyörät olisi taas pitänyt laittaa parkkiin torin kulmalle. Kuinkakohan usein saisi täyttää vakuutuspapereita pöllityn fillarin takia?

Nykyään tärkeintä ei enää ole (ainakaan kaikille firmoille) jalkapallokentän kokoinen parkkialue, vaan hyvät julkiset yhteydet ja em. asiat. Ihan vinkkinä Puolimatkan seuraavaan projektiin. 

Vaikka esim. Kupittaa tarjoaa hyviä tiloja ja vaikka Santtu Kiilin Mauno on mainio paikka, on monipuolinen lounasravintolatarjonta esim. meidän sijoittumisessa todella tärkeä kriteeri. Siksi pysymme keskustassa ja pidämme osaltamme Ludun, Kauppahallin, Blankon, Kellariravintolan ja muut toimijat elinvoimaisina. 

Lisäksi haluan vielä kommentoida Progmania: mahtavaa, että kasvufirmoja löytyy ja ne pysyvät Turussa. Mutta pöytäjääkiekkoa ei todellakaan voi pelata istualtaan. Optimit peliolosuhteet muodostuvat juuri pelipöydän levyisestä pöytätasosta (ei pyöreä, kuten kuvassa), jossa on sähköjalat korkeudensäätöä varten. Oppia voi tulla hakemaan meidän toimistosta. 

Ladut kiinni!

Elämme aikaa, jota historioitsijat tulevat luonnehtimaan poikkeuksellisena murroskohtana. Maatamme on samanaikaisesti kohdannut sekä ilmastonmuutos että uusien kansaryhmien ilmentyminen maassamme. Nämä molemmat tahdostamme riippumattomat ilmiöt vaikuttavat meihin metsää, lunta ja naapuriamme rakastaviin suomalaisiin tavalla, jota emme kukaan odottaneet, saatikka toivoneet. Suurin muutospaine on havaittavissa etelän suurissa kaupungeissa, joissa uudet kansanryhmät valtaavat tilaa Peltoset jalassa syntyneiltä suomalaisilta käsittämättömällä tahdilla. Näissä urbaaneissa kohteissa myös lieveilmiöt ovat pahimmat.

Aito suomalainen, arvoissaan jalo ja harrastuksissaan reipas ulkoilmaihminen on aina rakastanut hiihtoa. Suvereniteettimme hiihdossa mahdollisti koko maailmaa kohauttaneen menestyksemme talvisodassa, sitä seuranneissa (kaikissa) kesä- ja talviolympialaisissa sekä Lahden 2001 MM-hiihdoissa. Hiihtotaitomme ansiota on siten tavallaan myös Leijona-logolla varustettujen ”Kiitos MM 1995 ”T-paitojen huikea suosio. Ilman hiihtotaitoa eivät Koivut olisi ikinä puhjenneet nykyiseen kukkaansa, Gardemeister saanut omaa työtuolimallistoa Sotkan valikoimiin tai Kimi roikkunut superjahtinsa kannelta pää huurussa kohti merta. Hiihtoon kiteytyy siis suomalainen sisu, sauna ja – piru vie – perkele!

Viimeaikoina rakasta isänmaatamme kohdanneet uudet ilmiöt uhkaavat kuitenkin perusarvojamme siinä määrin, että lajiriippumattomat hiihtoseurat kautta Suomen ovat alkaneet perustaa ns. ”latupartioita.”

Latupartiot toimivat jo aktiivisesti etelän suurimmissa kaupungeissa ja ne kantavat isänmaallisesti nimeä ”Skiers of Kirvesniemi”. Nimi periytyy muinaissuomalaisesta hiihtojumalasta, joka eli kauan ennen hemohessiä tai huoltiksen roskikseen hukattuja nahkasalkkuja.

Latupartiot eivät ole lasistisia, vaan puuttuvat kenkämerkistä tai säärystimen väristä riippumatta häiriönaiheuttajiin. Skiers of Kirvesniemet partioivat maamme levottomimmilla latualueilla huolehtien siitä, että naisemme, naapurimme, sukulaismiehemme ja ennen kaikkea juuri minä saamme hiihtää ilman riskiä siitä, että kohtaamme yhteiskuntamme syöpää – Ladulla Kulkijoita.

Ladulla Kulkijat, eli LaKut lähtevät etsimään parempia ladullakävelyolosuhteita, heti kun lumi maahan saapuu. Pikkupakkanen ja vasta satanut lumi ajaa heidät puhtaaksi auratuilta jalkakäytäviltä vasta-ajetuille laduille kuin Matti ajoi aikoinaan naisensa hankeen. Latukävelyyn parhaimmat olosuhteet löytyvät etelästä, sillä onnistunut latukävely vaatii plussan puolella olevaa sohjolunta, jotta kansainvaellus jättää mahdollisimman isot jäljet. Pohjoisen paukkupakkasissa ja autonkin kantavilla laduilla ei latukävely ole mielekästä kengänpohjan minimaalisen tuhovaikutuksen vuoksi. Siellä LaKut suosivat puhtaaksi aurattua kävelytietä.

Parhaat olosuhteet LaKun havainnointiin on nollan molemmin puolin vaihtelevat lämpötilat, jolloin jo lievästikin ylipainoisen kanta-astujan tömäkkä askel jättää tuhoisan ja lähtemättömän jäljen latuun kuin latuun. Yön hiipiessä pakkasen puolelle, jää LaKun sabotaasi kiinteäksi osaksi yhteiskuntaamme irvaillen aitosuomalaisen rakkaimmalle ulkoilma-aktiviteetille.

Ilkeämielisimmät LaKut ovat kouluttaneet jopa eläimiä tihutöihin ja nämä hyvinkin teräväkinttuiset nelijalkaiset raiskaavat ladun kuin ladun tikkaavalla kävelytyylillään joskus jopa pikkupakkasella.

Mikäli suksikelit jatkuvat etelän suurilla hiihtoalueilla vielä viikonkin (tätä ei toki sääennustus lupaa), ei yhteenotoilta voida välttyä. Mitä pidempi talvi on, sitä tärkeämpiä väsymättä partioivat Latupartiot yhteiskuntarauhan kannalta ovat.

Anonyymi hiihtäjä on mielissään, että latupartiot saavat kannatusta niin Lahden hiihtoseuralta kuin pääministeriltämmekin.

Ladut kiinni! Lumet suksijoille! LaKut suksikoot sinne, missä suksi ei luista! Hejaheja Skiers of Kirvesniemi!

Terveisin,

Anonyymi Hiihtäjä