Haute Route Alpit 2016 – päivä 2

Auron – Risoul

Day2

Päiväni Stravassa: https://www.strava.com/activities/693274870

Eilisen totaalisen hyytymisen jäljiltä ei odotukset päivään olleet kovat. Edessä oli kolmen huipun päivä. Etappi olisi hieman eilistä lyhyempi (108 kilometriä), mutta kuitenkin 3400 nousumetrin verran pitäisi taas pyörää ja kuskia rahdata vuortenrinteitä ylöspäin.

Suhtauduin kuitenkin lievällä positiivisuudella päivään, sillä luvassa ei olisi lainkaan tappavaa “huijaustasaista” tai edes tasaista osuutta. Joko siis kiivettiin tai laskettiin. Eilen varsinkin se 30 kilometrin paahteessa poljettu pätkä vei viimeiset mehut.

Nukuin hyvin ja lähtö oli vasta aamulla kahdeksalta. Saimme siis puolisen tuntia arvokasta uniaikaa lisää. Aamulla aamiainen naamaan, kamat kasaan ja lähtöpaikalle.

Ilma oli viileämpi, olimmehan melkein 1600 metrin korkeudessa. Lähdin liikkeelle lyhyellä ajoasulla, lisättynä aluspaidalla, tuuliliivillä ja irtohihoilla. Suurimmalla osalla oli vielä enemmän päällä. Eilen oli helteessä yksi thaimaalainen kaveri polkenut koko päivän pitkillä lahkeilla, koska hänelle ilmasto oli viileä… Ensimmäiset yhdeksän kilometriä kuluteltiin jarrupaloja, kun laskimme turva-auton tahtia Auronista kohti kellotetun osuuden alkamista.

Aamureippailu suoritettaisiin laskun jälkeen massiiviseen 1500 metrin nousuun, kohti Col de la Bonettea. Tulisimme nousemaan yli 2700 metrin korkeuteen, joten mikään kevyt startti ei päivään olisi luvassa. Karvinen tiesi, että tuossa korkeudessa on jo 27% vähemmän happea kuin merenpinnan tasolla. Siis kohtalaisen vaativa korkeus kestävyysurheilulle.

IMG_4399

Bonetten alaosaa

Bonetten nousu paljastui yhdeksi kauneimmista, mitä olen koskaan polkenut. Nousu oli tasaista 6% kapuamista vuorten välissä. Nousua voisi kuvata ilmavaksi. Koko ajan näki taaksensa ja eteensä useamman kilometrin. Asfaltti oli täydellisessä kunnossa ja keli mitä parhain. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämpää tuli. Ajoittain pilvet varjostivat omaa nousuaan suorittavaa aurinkoa ja ajaminen oli nautinnollista.

IMG_4400

Pari suomalaista, yksi jenkki, yksi kanadalainen ja yksi tunnistamaton.

Hämmästyin olotilaani: energinen ja menohalujakin löytyi. En ole pyöräilyssä mittarimiehiä, vaan ajan fiiliksellä. Nyt oli hyvä fiilis.

Pidin pienen tankkaustauon ennen ajanoton alkua ja lähdin tiimistämme toiseksi viimeisenä kiipeämään nousua. Pikkuhiljaa saavutin muut ja pääsin ohikin (tiimimme hitaamman ryhmän jäsenistä, siis…). Olo oli kuin vanhoina hyvinä aikoina!

IMG_4401

Näin ne tulitikut palaa: ajetaan ylämäkeen kovaa tiimikavereita kiinni ja otetaan samalla selfieitä. O tempora, o mores.

IMG_4403

Bonetten ilmava nousu

Tiesin, että ”polttelin tulitikkuja” (pyöräilysanonta, jolla tarkoitetaan sitä, että meillä jokaiselle on varattu päivään vain tietty määrä “tulitikkuja” poltettavaksi. Niitä kuluu varsinkin typerässä spurttailussa), mutta meno tuntui hyvältä, niin annoin mennä. Saavuin ison nousun päälle hyvällä fiiliksellä ja hyvissä voimissa. Vuoren päällä kello laitettiin seis ja laskun sai mennä kukin omaan tahtiin ilman aikapaineita. Nautiskelin vauhdista ja hyvästä fiiliksestä. Lasku oli todella upea.

IMG_4404

Bonetten huipulla

IMG_4405

Erittäin herkullinen aamiainen kutsuvalla esillepanolla. En tiedä, miksi ranskalaiset järjestäjät laittavat kaiken pikkuruisiin kertakäyttölautasiin ja ne ovat koko ajan tyhjänä. Ajattelin ehdottaa heille vaikka isojen vatien käyttämistä.

Ensimmäisen laskun jälkeen oli ruokapiste, josta nautin jälleen lempiruokaani, banaaneja ja suolakeksejä sekä Coca Colaa. Olen lopettanut sen pahanmakuisen urheilujuoman nauttimisen. Raja se on itsensäkin rääkkäämisellä.

Tankkauksesta lähdettiin käytännössä lähes suoraan kohti päivän seuraavaa nousua, Col de Varsia. Luvassa oli 800 metriä ylämäkeen 14,6 kilometrin matkalla. Mäkeä edelsi lyhyt, noin seitsemän kilometrin lähes tasainen pätkä.

Toisessa nousussa lopetin tulitikkujen polttelun ja poljin muiden kanssa samaa tahtia. Fiilis oli vieläkin hyvä. Nousu ei ollut aivan yhtä huomiota herättävä tai mieliinpainuva kuin ensimmäinen, mutta raskasta liha ja hiilikuitu oli sitäkin ylös viedä. Varsinkin nousun loppu oli todella raskas jopa yli 12% jyrkkyyksineen. Silti selkiä tuli vastaan paljon enemmän kuin minusta niitä meni ohi.

Lämpötilakin oli taivaalle kavunneen auringon myötä ruvennut nousemaan, mutta missään vaiheessa ilma ei käynyt tukalaksi. Olimme sen verran korkealla koko ajan.

Col de Varsin jälkeinen lasku oli todella vauhdikas. Huippunopeus kävi 72,4 km/h lukemissa, joka on jo aika vauhdikasta fillarille. Mutta kotiin terveiset: turvallisuus ennen kaikkea. Laskussa oli pitkiä suoria, hyvää asfalttia eikä tuota vauhtia mennä, jos on esimerkiksi vastaantulijoita. Silloin himmaillaan.

Laskun jälkeen alkoi päivän viimeinen mäki. Huippuvauhdit käytännössä loppuivat kuin seinään, kun nousu alkoi.

Viimeinen mäki nousi lähes 900 metriä 13 kilometrin matkalla. Risoulin nousu oli yksi mäki tämän vuoden Giro d’Italiassa (vaikka Ranskassa ollaankin) ja sen jokainen mutka on nimetty jonkun pyöräilylegendan mukaan. Karvinen (hänen oikea nimensä on Petri ja sukunimi on Karvinen, mutta selvyyden vuoksi käytän sukunimeä.), joka lukee pyöräilydopingista kertovaa kirjaa, tunnisti ainakin puolet kiinnijääneiksi sankareiksi. Lähdimme kapuamaan nousua siis kaimani Karvisen kanssa ja suurin osa tiimimme hitaammasta osasta oli jäänyt taakse. Kun matkaa oli seitsemisen kilometriä, oli minun annettava Karvisen mennä. En pysynyt tahdissa, vaikka muuten meno kohtalaisesti sujuikin.

Olemme muuten muutaman kerran aiheuttaneet hallusinaatioepäilyjä muille pyöräilijöille, sillä kaimani kanssa olemme käyttäneet tismalleen samanlaisia tiimiasuja ja molemmilla lukee selässä vain ”Petri”. Meillä on myös mustahkot pyörät ja molemmilla soi nousuissa musiikki bluetooth-kaiuttimesta. Tänäänkin eräs naispyöräilijä kysyi minulta, että enkö minä juuri hetki sitten jo ohittanut hänet.

”En. Näet näkyjä.” -vastasin…

Karvinen siis meni menojaan. Muutamaa kilometriä ennen maalia tunsin tökkäyksen selässäni. Olin jo aivan loppu. Olli oli saanut minut kiinni ja kannusti. Se auttoi vähän kiristämään tahtia ja lopuksi saavuimme yhdessä maaliin, kuuden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä. Vaikka päivä oli rankka, ei se ollut kuitenkaan sellaista kärsimystä kuin eilinen. Päivä kerrallaan nämä mäet on voitettava ja tänään oli vähintäänkin kohtalainen päivä, ellei jopa hyvä.

Tänä vuonna ”Cut off” –ajat ovat todella tiukat. Jos et ehdi ennen cut off-aikaa, et saa etapilta ja siten koko viikolta tulosta. Mekin saavuimme Ollin kanssa vain muutamia sekunteja ennen alkuperäistä cut offia. Tosin sitä oli siirretty päivän aikana ainakin 20 minuutilla eteenpäin. Mutta esim. aiempiin vuosiin verrattuna linjaa on tiukennettu ja todella monelle edes tuloksen saaminen tältä viikolta on iso saavutus.

Pyykit on pesty, kalustohuolto suoritettu, Auroniin jäänyt iPad paikannettu ja osoite lähetetty hotelliin kotiintoimitusta varten. Tänään on enää vuorossa illallinen, lihasten aukirullailu foam rollerilla ja sitten unta palloon.

Ensi vuonna jotain muuta?

Vaikka tämä onkin ollut minulle sopivan iso vuosittainen haaste nyt kolmen vuoden ajan, niin olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna keksin jotain muuta. Olen tämän jälkeen kiertänyt sekä Dolomiitit, Pyreneet että Alpit ja ensi vuonna voisi tehdä jotain rennompaa ja sellaista, jonka suorittaminen ei ole ehkä yhtä tuskallista. Vaikka perhelomailua Sveitsissä… Maastopyörä mukana, tietenkin.

Mutta nautiskellaan nyt tämä reissu ensiksi loppuun!

Pete

Haute Route Alpit 2016 – päivä 1

28.8.2016 Nizza – Auron

Day1

Kirjoitin tämän blogin päässäni valmiiksi jo päivän ensimmäisellä puolikkaalla. Päätin, että blogi päättyy näin:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

IMG_4392

Lähtöfiilikset Nizzan rantapromenaadilla

Miksi? Koska kun päättää, mitä maalissa haluan ajatella päivästä, niin pystyn ehkä myös toimimaan sen mukaan.

Lähtötilanne oli siis, että en ole treenannut läheskään riittävästi, enkä kesällä jättänyt ensimmäistäkään tilaisuutta herkutella tai nauttia viiniä käyttämättä. Tämä näkyy sekä suorituskyvyssä että mäen päälle rahdattavissa kiloissa.

Painan 76 kiloa. Viime vuonna mittari taisi olla 73 kilossa. Kolme kiloa extraihraa vietäväksi lähes neljä kilometriä ylöspäin, on nyt vain yksinkertaisesti typerä ajatus. Varsinkin kun saman aikaan lihasten, joiden pitäisi tämä ekstratyö tehdä, on annettu lepäillä aivan rauhassa viimeiset kuukaudet. Taidan olla jonkin sortin nero.

Tässä tilanteessa ei enää oikein itku auta markkinoilla. Vaihtoehdot olisivat joko hankkia nopeasti kevyempi pyörä (ehkä pari kiloa saisi nykyisestä pois, jos latoisi tiskiin 4000 euroa.) Tai sitten etsiä vuoristolääkäri, joka suorittaa nopeita ja tehokkaita rasvaimuja. Ehkäpä nyt on vain neron kärsittävä omasta laiskuudestaan.

Ensimmäisen päivän etappi oli jo paperilla aika infernaalinen. 136 kilometriä ja lähes 4000 nousumetriä. Ihan millä tahansa mittarilla se on paljon polkemista. Se on noin 35 000 kampikierrosta. Ja kun siihen laitetaan lisähaasteeksi aurinko ja +30 astetta, niin puhutaan todella kovasta suorituksesta.

Päätin siis lähteä erittäin rauhallisesti. Se tarkoittaa tässä sellaista vauhtia, jolle viime- tai edellisvuoden osallistuja-Petri olisi nauranut. Annoin muiden tiimiläisten mennä menojaan jo alkuvaiheessa. Kyllä, tietenkin se söi miestä rotan lailla, mutta päätin antaa egoni nyt hävitä järjelle.

Tänään ei ajettu kertaakaan tasaista. Menimme joko ylös tai alas. Pidän yleensä tällaisista päivistä. Yleensä.

Aamu oli lämmin. Lähdössä klo 7.30 oli jo noin 20 astetta ja aurinko nousi vuorten takaa. Mutta vielä kuumempaa oli luvassa.

Ensimmäinen nousu oli nyppylä, Col du Nice, jossa nousua kertyi vain 230 metriä. Siitä tykiteltiin lyhyt lasku suoraan seuraavan nousun juureen, jossa kiivettiinkin jo 1607 metrin korkeuteen Col de Turinille ja nousua kertyi yli tonni.

IMG_4393

Näkymä noususta Col de Turinille. 

Olen kuullut termin ”Runner’s high” ja se tarkoittanee juoksijalle tilaa, jossa juoksu tuntuu nautinnolliselta. Matka taittuu kuin itsestään. Itse en ole sitä kokenut, mutta ”pyöräilijän pilven” kyllä. Siinä jaloista tulee osa pyöräsi voimansiirtoa. Jalat vain pyörivät, ilman, että polkija joutuu asiaa ajattelemaan. Jaloista ei tule päähän ensimmäistäkään signaalia. Ei kipua, ei kolotuksia, ei väsymystä, ei mitään.

Tänään ensimmäisessä nousussa tuntui siltä. Tuntui, kuin voisin irtautua alaruumiistani ja katsoa, kuinka tuo lihasvoimalla toimiva koneisto jatkaa matkaansa tarvitsematta turhia ruumiinosiaan. Tällaisesta tilanteesta kannattaa nauttia, niin kauan kuin se kestää. Minulla se kesti tänään jokusen kilometrin. Ei tosin aivan huipulle saakka.

Lämpötila nousi jo tässä ensimmäisessä isossa nousussa hellelukemiin ja hiki virtasi. Napsin suolaa jatkuvalla syötöllä ja magnesiumtabletteja pari-kolme päivän aikana. Nousu oli kaunis, eikä liian vaativa, vaikka metrejä ylöspäin roimasti kertyikin. Ylhäällä odotti juoma- ja ruokapiste, josta nautin aikaiseksi lounaaksi suolakeksejä, kokista ja suolakinkkua. Lempiruokaani.

Lasku oli kellotettu, eli siinä ei juuri himmailtu. Nautin laskuista aina kuin pikkupoika pulkkamäestä. Mutkikas tie on kuin laskettelurinne. Pidän kiinni kahdesta periaatteesta, jotka säästävät monelta:

1) pyörä tulee pystyä pysäyttämään vauhtiin, jossa se on täysin hallittavissa ja ohjattavissa tien näkyvällä osalla. Joskus tiukassa mutkassa se on muutama metri. Eli serpentiinimutkaan tultaessa vauhti pois ennen leikkaamista sisäkurviin ja jos mutka paljastuu vapaaksi, niin sitten voi antaa mennä.

2) Pyörä tulee aina pystyä pitämään omalla kaistalla. Kaikki eivät näin tee, vaan luottavat siihen, että ”ei sieltä ennenkään kukaan ole tullut.”  En käytä vastaantulijan kaistaa, ellen näe, että se on kurvin jälkeenkin tyhjä hyvän matkaa.

Lasku päättyi jälleen suoraan seuraavan ison mäen nousuun. Col St Martinin päälle nousua kertyi myös tonnin verran noin 20 kilometrin matkalla. Ajattelin jo, että kun tästä on selvitty, niin päivähän on melkein siinä. Sen jälkeen olisi enää pieni, noin 500 metrinen nyppylä. Kuinka väärässä olinkaan.

IMG_4394

Jos keskeytän, vuokraan sähköpyörän ja ajelen katsomassa vain maisemia.

Kuumuus nousi lähes sietämättömäksi. Lasku ei viilentänyt lainkaan, sillä ilma oli kuin linnunmaitoa. Pehmeää ja lämmintä. Nousu oli pitkä ja tiukkeni viimeiseksi 10 kilometriksi. Oli todellisen työn takana päästä ylös, mutta palkintona siellä loppui ajanotto hetkeksi ja oli tarjolla päivän toinen lounas. Tällä kertaa nautin banaaneja ja energiageelejä. Lempiruokaani.

Kellottamaton lasku alas Col St Martinilta oli todella upea. Kapea, erittäin hyväkuntoinen vuoristotie, jossa näki monta mutkaa eteenpäin. Tykittelin sieluni kyllyydestä (kyllä, turvallisuus tietenkin huomioiden), iskin sisäkurvista suoraan toisen mutkan sisäkurviin ja sain todella hienon laskufiiliksen. Olisipa näitä pätkiä enemmän. Asian vierestä: mielestäni Suomessa vuoristo voisi alkaa jo ennen Raisiota.

Laskun jälkeen alkoi ajanotto uudelleen ja edessä oli noin 30 kilometriä ”false flat”-pätkää. False flat, eli huijaustasainen (oma käännös, toim. huom.), tarkoittaa tietä, joka näyttää tasaiselta (vuoret, aiemmat nousut ja perspektiivi hämäävät), mutta joka nousee tasaisesti koko ajan muutaman prosentin tahdilla. Tämä tarkoittaa 30 kilometrin matkalla 600 nousumetriä. Huijaustasaisen tunnistaa siitä, että asfaltti tuntuu nahkealta, pyörä ei oikein tunnu kulkevan ja kun lopettaa polkemisen, ei fillari montaa metriä ilmaiseksi rullaa.

Tämä oli henkisesti todella raskas pätkä, sillä lämpötila oli varmasti yli 30 asteen. Tien vieressä näkyi tasaisesti kramppejaan potevia kanssapolkijoita ja minuakin alkoi mietityttää: näinköhän selviän ilman kramppeja.

Joillekin krampit tulevat pinnallisina eivätkä ne pakota lopettamaan pyöräilyä. Minulla koko reisilihas vetää kivikovaksi, tuska on kova ja en näe mitään mahdollisuutta polkea ennen kuin kramppi on ohi. Viime vuonna jouduin ensimmäisen päivän viimeisen viiden kilometrin aikana pysähtymään 20 kertaa tuskissani. En halunnut kokea tätä uudelleen, vaikka tiesin, että riskit siihen ovat vielä suuremmat nyt.

Lisäsin siis suolan syöntiäni ja join todella paljon. Valitettavasti järjestäjän tarjoamat urheilujuomat maistuvat lehmän vehkeelle (en ole maistanut, mutta voin kuvitella) ja varsinkin lämpiminä niiden nauttiminen vastaa ihanuudessaan lämmitetyn ykkösoluen juomista. Mutta nestettä on saatava.

Geelit, banaanit, suolakeksit, energiapatukat ja lehmän vehkeen makuinen urheilujuoma aiheuttavat vatsassa ns. ilmapalloilmiön. Keskivartalo turpoaa entisestään ja riittävästi turvottuaan, pyrkii sisältö ulos ruumiista. Tänään se pyrki yläkautta, mutta jotenkin selvisin ilman tyhjennyskohtausta.

Join päivän aikana yhteensä viitisen litraa nestettä ja kulutin 5600 kaloria. Se vastaa 46:tta keskiolutta. Ihan vain tiedoksi, että jos kaljoitella haluat, niin kannattaa harrastaa pyöräilyä. Kaljavatsa ei kasva niin nopeasti. Mutta sinun tulee myös muistaa polkea aktiivisesti.

Älä siis tee kuten näytän, vaan kuten sanon.

Tuo huijaustasainen oli siis henkisesti raskas, koska fillari tuntui kulkevan kuin tervassa. No, kuuma asfaltti taitaa kyllä olla aika hidas alusta muutenkin. Ja lisäksi en löytänyt sopivaa ryhmää, jonka kyydissä pysyisin. Ajoin siis lähinnä yksin.

Viimeisen nousun alle saapuessani olin jo todella loppu. Enää olisi yksi ”pikkunyppylä”, mutta 129 kilometrin jälkeen paahtavassa helteessä on vain joko ”järkyttäviä” tai ”sairaan järkyttäviä” nousuja. Tämä oli asteikolla järkyttävä.

Tien vieressä krampeissaan irvistelevien pyöräilijöiden määrää kasvoi. Laitoin suolaa suuhuni jokaisen kohdalla. Siis varsin usein. Tiesitkö muuten, että näin kuumassa kelissä hiki haihtuu iholta todella nopeasti, jättäen ihon pinnalle vain kehosta poistuneen suolan. Päättelin, että jos suolapussini tyhjenisi, voisin alkaa nuoleskella käsivarsiani ja sääriäni. Todellista kierrätystä! Onneksi tähän tilanteeseen ei päädytty. Krampit olisivat iskeneet viimeistään siinä vaiheessa, kun olisin yrittänyt taivuttaa pohjettani suuhuni.

Viimeisen nousun tulin ylös matelemalla, mutta kuitenkin jatkuvalla liikkeellä. Jalat eivät krampanneet ja ylhäällä totesin itselleni, että:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

Tosin ne, jotka olivat maalialueella Auronissa (nimesin sen muuten matkalla Sauroniksi – sen verran helvetillinen matka sinne on) läsnä, tietävät, että mietteeni tästä harrastuksesta eivät heti olleet näin valoisia. Mutta kyllä ne siitä yllämainitun mukaisiksi aika pian pastan, oluen, veden ja kokiksen jälkeen kirkastuivat.

IMG_4397

Vielä ei hymyilytä. Lasini onkin vielä puolitäynnä.

Huomista innolla odottaen!

Pete

Ps. Ei puhuta sijoituksista. Niillä ei ole tänä vuonna merkitystä.

Stravasta päivää voi tarkastella täältä.

 

 

 

Haute Route Alps 2016 prologi

 

Aloituskuva

Haute Route on pyörätapahtuma, jossa ajetaan seitsemän etappia vuorten yli. Tämä on tavikselle keino kokea mahdollisimman aito Tour de Francen tai muun monipäiväisen pyöräkilpailun rasittavuus.

Viikossa kilometrejä kertyy noin tuhat ja nousua 20 kilometriä. Siis reilu pari kertaa noustaan fillarilla merenpinnan tasosta Mount Everestille.

Itselleni tämä on kolmas Haute Route peräkkäisinä vuosina. Ensimmäiseni poljin Dolomiiteilla ja Alpeilla 2014 ja reittinä oli Venetsia – Geneve (tekemämme video löytyy täältä.). Toinen kerta oli viime vuonna Pyreneillä ja reittinä oli Anglét – Toulouse. Tästä vuodesta teimme myös videon, löydät sen täältä. Viime vuonna myös bloggasin päivittäin tunnelmat talteen. Löydät ne tästä blogista tagilla “Haute Route”.

Tänä vuonna on vuorossa Alpit ja reittinä Nizza – Geneve

Kartta

 

Fiilis on hyvin erilainen kuin aiempina vuosina. Ensimmäiseen Haute Routeen treenasin todella paljon. Asuimme silloin vielä Sveitsissä, joten mäkiä oli ihan omalla takapihalla kiivettäväksi.

Vertailuksi katsoin treenimääräni kultakin Haute Route-vuodelta alkaen tammikuun alusta.

Vuonna 2014

  • Kilometrejä satulassa 4200
  • Nousumetrejä 78 000 m

Vuonna 2015

  • Kilometrejä satulassa 2600 km
  • Nousumetrejä 37 000 m

Vuonna 2016

  • Kilometrejä satulassa 1438
  • Nousumetrejä 12 740

Luvuista näette erittäin rajusti laskevan trendin treenien määrässä. Tästä oma lyhyt analyysini on se, että ensinnäkin Sveitsissä asuessa oli aikaa, kelit kohdillaan ja upeat mäet heti takapihalla. Lisäksi ennen ensimmäistä kertaa pelotti ihan pirusti. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tuollainen infernaalinen viikko satulassa oikein vaatii. Siksi treenasin kovaa, jotta olisin varmasti valmis. Ja olinkin.

Toisena vuonna oli jo vuosi Suomessa takana. Fillarointi väheni, koska kausikin lyheni monta kuukautta. Mutta silti pyörää tuli sotkettua ihan kohtalaisesti ja juoksutreenien määrä toisaalta kompensoi. Ennen Haute Routea tiesin, mihin olen menossa, mitä se vaatii ja menin jo rennommin mielin.

Tänä vuonna suurin syy hyvin vähäiseen treeniin löytyy sekä päästä että polvesta. Katkaisin vasemman polveni eturistisiteet helmikuun 29. päivä St. Antonin rinteessä. Polvea ei leikattu, koska se kesti hyvin juoksua ja pyöräilyä jo parin kuukauden päästä. Mutta ehkä eniten tuo vamma vaikutti henkiseen puoleen. Treenaaminen jäi muutamaksi kuukaudeksi lähes kokonaan ja siten kunto laski. Tämän jälkeen uudelleen aloittaminen on ollut kiven takana. Aina välillä on ollut aktiivisia viikkoja, mutta sitten on ollut työviikkoja, jolloin olen ollut 3-5 päivää viikossa muualla kuin Turussa ja treenaaminen on ollut hankalaa tai mahdotonta. Ja jälleen on seuraavalla viikolla pitänyt aloittaa alusta.

Lähden siis kokeilemaan, pääsenkö maaliin. Tavoitteet ovat yhtä kovat kuin Suomen Olympiakomitealla Riossa:

Kattellaan.”

IMG_4356

Starttia edeltävinä päivinä ehdimme käymään fillarilla Monacossakin. Kuvassa kallis harrastukseni (vaimoni mielestä). Ja jonkun toisen kallis harrastus.

Tiedän mitä on edessä, mutta en tiedä, miten esimerkiksi polveni suhtautuu useamman päivän rasitukseen. On hyvin mahdollista, että keskeytän. Uskon ja toivon, että paikat kestävät, sillä matka ei tapa, vaan vauhti. Tänä vuonna ehkä osaan ottaa alusta saakka rauhassa. Ehkä. Näin luulin viimekin vuonna… Toisin kävi, kuten voit halutessasi täältä lukea.

Jos jotain positiivista haluaa hakea vähemmästä treenaamisesta, niin elopainoa on viime vuoteen verrattuna 3-4 kiloa enemmän. Siis jos tämän ruhoni mäen päälle saan, on minuun varastoitunut valtavasti enemmän potentiaalienergiaa alamäessä hyödynnettäväksi!

IMG_4348

Nizza lähikukkuloilta

Terrori-isku muutti Haute Routeakin

Perinteisesti päivää ennen starttia on ollut pyöräilijöiden paraati. Tänä vuonna se on peruttu heinäkuisen Nizzan terrori-iskun vuoksi. Myös turvatoimet ovat tulleet mukaan tähänkin tapahtumaan. Koskaan aikaisemmin ei kisakylään ole joutunut kulkemaan metallinpaljastimien läpi. Kaduilla näkyy myös todella raskaassa aseistuksessa liikkuvia sotilaita partioimassa. Mutta mistään muusta kuin sotilaista ja rantabulevardilla olevasta ”muistolehdosta” ei terrori-iskun vaikutuksia enää huomaa. Ihmiset ovat kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Halutaan palata normaaliin niin nopeasti kuin mahdollista.

IMG_4344

Rannassa on edelleen satoja muistoja iskusta.

 

Huomenna se siis alkaa. Luvassa on todella kova päivä, eli neljä kilometriä nousua ja 136 kilometriä yhteensä satulassa. Lämpöä on Nizzassa tällä hetkellä 30 asteen verran, joten huomenna saa olla todella tarkkana nesteytyksen, suolan ja magnesiumin saannin sekä energian kanssa. Itse lupaan nyt julkisesti olla höntyilemättä ja polkea hiljempaa kuin mieleni tekisi.

Ja alamäissä pätee aina yksi sääntö:

”Only ride as fast as your guardian angel can fly.”

Stay tuned, reissuraporttia tulossa päivittäin, jos vain pelotonin matkassa pysyn ja kirjoittaa iltaisin jaksan!

Pete

IMG_4379

Vasemmalta oikealle: Petri, Sauli, Minä, Henri, Christian, Sebastian ja Berndt. Kuvasta puuttuvat kamojaan vielä säätävät Maija, Olli, Toni ja Johan. Yhteensä Suomesta lienee 15-20 kuskia mukana tänä vuonna. 

 

 

Puhetaitoa oppimassa ja omaa visiota vahvistamassa

Olen pohtinut usein viime aikoina työni merkitystä. Mikä on siis tärkein syy, että Lyyti on olemassa? Olen alkanut ymmärtää, että se on kohtaamisten mahdollistaminen. Ihmiset kokoontuvat yhteen muuttuakseen tai saadakseen aikaiseksi muutosta – siis muuttaakseen maailmaa. Meidän tehtävämme on Lyytissä mahdollistaa tämä. Tehdä maailman muuttaminen tapahtumilla mahdollisimman mukavaksi, helpoksi, tuottavaksi ja tehokkaaksi.

Mitä enemmän käyn asiakkaidemme tapahtumissa, sitä paremmin ymmärrän työmme merkityksen. Tapahtuman tekijän tulee saada keskittyä muutoksen tekemiseen, siis sisältöön, ja kaikki muu tulisi hoitua ilman liiallista vaivaa.

Retoriikan kesäkoulun oppilaana

Osallistuin retoriikan kesäkouluun (www.retoriikankesakoulu.fi) Hämeenlinnan Verkatehtaalla perjantaina 10.6.2016. Kyseessä on jo viidettä vuotta järjestettävä puhetaidon ja viestinnän erikoistapahtuma, retoriikan päivän mittainen tehosetti. Itse olin osallistujana ensimmäistä kertaa ja odotin innolla päivän antia.

Tapahtumana Retoriikan kesäkoulu ei pröystäile tekniikalla, himmeleillä tai pyrotekniikalla. Eikä ole tarvekaan. Sisältö on retoriikassakin pääroolissa, joten tapahtuma noudattakoon samaa linjaa.

Sisältökattaus on monipuolinen läpileikkaus retoriikan eri osa-alueisiin. Päivän aloitti mainio ja monessa liemessä keitetty näyttelijä Armi Toivanen. Toivanen laittoi itsensä täysillä likoon opettaessaan kuulijoille keinoja kääntää esiintymisjännitys voimavaraksi. Itse poimin omaan työkalupakkiini vinkit hengityksen merkityksestä sekä siitä, että kehon avulla voi vaikuttaa omaan mieleensä ja siten jännitykseen todella paljon.

Vaikuttava esitys oli myös Hans Kristian Amundsenin ”behind the scenes” –kertomus Norjan ja Utöyan terrori-iskujen jälkeisestä muutamasta päivästä, jolloin puheenkirjoittajan taidot kansakunnan johtamisessa todellakin punnittiin. Opin, että missä tahansa kriisiviestintätilanteessa tulee ensinnäkin kaikki viestit pohjautua yhteisiin arvoihin ja viestintätiimistä vähintään yksi tulee ”eristää” kaaoksesta, jotta hänellä on aikaa miettiä ja kirjoittaa. Hans Kristian toimi tuolloin Norjan pääministerin (ainoana) puheenkirjoittajana, joten hän todellakin tiesi, mistä puhui.

 

UK Body Talk-yrityksen perustaja ja palkittu puheenkirjoittaja Richard Newman puolestaan sai suomalaisetkin elehtimään ja kokeilemaan eri kehonkielen vaikutuksia sanomansa perillemenoon. Mikäli sanallinen viestisi on ristiriidassa kehosi kanssa, teet vääränlaisen vaikutuksen. Loistavana yhtenä käytännönkikkana poimin Richardin vinkin luontaisen puheasennon löytämiseksi: hyppää ilmaan ja laskeudu niin luontaiseen asentoon kuin pystyt. Näin kehosi on luonnostaan oikeassa asennossa rentoon ja aitoon puheviestintään.

Rhetoric Society of Europe –yhdistyksen johtajana toimiva Jens E. Kjeldsen puolestaan loi kuulijoidensa mieliin vahvoja kuvia. Niin vahvoja, että muistamme ne vuosien päästä ja sitä myötä hänen puheensa tärkeimmän sanoman: maalaa kuulijasi sielun silmien eteen kuvia, niin sanomasi muistetaan. Päivän päätti paneeli maahanmuuttoon liittyvästä retoriikasta sekä Olli-Pekka Vainion mainio esitys siitä, miten mediassa tarkoituksella luodaan ristiriitaista viestiä esim. yhdistämällä otsikko ja tilanteesta otettu, mutta täysin ristiriidassa viestin kanssa oleva, kuva. Tehokeinoja ja vaikuttamista, joka vähemmän valistuneelta lukijalta menee täysin ohi.

 

Retoriikan kesäkoulu toimi juuri siksi, että retoriikka tapahtumassa toimi. Koulun rehtori Antti Mustakallio ja varareksi Katleena Kortesuo ottivat vieraansa vastaan jo ulko-ovella, kuten kunnon tapahtumaan kuuluukin ja kuljettivat sujuvilla välijuonnoillaan ohjelmaa tismalleen aikataulussa eteenpäin. Rento, mutta ammattimainen ote oikeuttaa tämänkin tapahtuman paikan Suomen tapahtumakentässä tulevaisuudessakin. Ensi vuonna tapahtuma järjestetään jälleen Hämeenlinnan Verkatehtaalla 9.6.2017 ja suosittelen varaamaan päivän kalenteriin jo nyt! Jaamme osaltamme infoa, kun ilmoittautuminen ensi vuoteen aukeaa.

Suosittelen!

Petri Hollmén

Näin Stockan myyjä myy!

Jatkoksi kertomukselleni ”Miksi Stockan myyjä ei myy?” haluan kertoa seuraavan tarinan. Tässä kohdalle sattui aivan mahtava palvelukokemus, joka tuotti yritykselle n. 500€ enemmän liikevaihtoa, kuin olin ajatellut itse jättäväni.

Huippumyyjä luo ostotranssin, jossa voi ihan vakavasti harkita jopa kukkapaidan ostamista.

Ensinnäkin haluan heti aluksi sanoa, että ei, en kuvittele, että n=1 otanta kertoo koko tilaa yrityksestä – suuntaan tai toiseen. Nämä spekulaatiot voi siis kommenteista jättää. Tämä hyvä palvelukokemus oli ihan yhtä yksittäinen, yhden ihmisen kokemus, kuin oli edellinenkin kokemus. Kirjoittelen blogiani kokemusperusteisesti, en tutkimuksellisena faktana. Ja toivon antavani vinkkejä parempaan liiketoimintaan asiakkaan näkökulman kautta.

Sitten asiaan. Käyn vaateostoksilla ehkä tunnin vuodessa. Aika ja into ei riitä aktiivisempaan toimintaan tässä harrastuksessa. Niinpä se liike, johon tuon ostostuntini aikana tupsahdan, saattaa saada ihan mukavan kaupan aikaiseksi. Jos siellä osataan myydä.

Eilen oli harvinainen hetki, sillä kaksi lapsistamme lähti partioleirille ja nuorimmainen kaverin synttäreille. Olimme siis vaimon kanssa kahdestaan liikkeellä, autolla ja vieläpä Turussa. Meillä olisi noin puolitoista tuntia kalenteroimatonta aikaa. Yllätin rouvan ehdottamalla, että lähdetään shoppailemaan. Siis shoppailemaan minulle.

Olen oppinut, että tehotuntini vaatii mukaan ehdottomasti rouvani. Muuten vaatekaappiin saattaa kertyä tavaraa, joka ei käyttölupaa perheemme naisten arvioinnin jälkeen lunasta. Siksi kaikki taivaan tähdet olivat nyt otollisessa asennossa siihen, että voisin vihdoin luopua osasta 10 vuotta sitten ostetuista farkuistani ja korvata ne uusilla. Rouvani ehdotti suunnaksi Zaraa, sillä yritän pahasti vielä nuoruuden ihannointiin jumiutuneena välttää setämiestyyliä. Siispä suunta sinne!

Edellisessä Stocka-blogissani Turun tavarataloa kehuttiin kommenteissa usein ja ajattelin, että kävelläänpä sen miestenosaston läpi matkalla Zaraan. Se on vähän pakkokin, kun auton jättää Stockan parkkiin.

Väkeä ei hirveästi liikkeellä torstai-iltana ollut ja saimme purjehtia aika rauhassa lähes koko osaston läpi. Muutaman myyjän ohitimme kuin vahingossa. Lensimme ilmeisesti tutkan alapuolella, sillä meihin ei reagoitu. Pysähdyin vilkaisemaan joitain tuotteita, mutta en lähtenyt sovittamaan. Ajattelin, että nyt testataan, osaako täällä oikeasti joku myydä.

Pelko valtasi mieleni, kun Zaran ovi lähestyi vääjäämättä, eikä meihin oltu vielä reagoitu. Miettikää nyt! Mies pyörii miestenosastolla seuranaan nainen selvästi makutuomarina. Tämän selvempää ”myykää mulle” –leimaa ei voi prospektilla olla. Sitten, viimeisessä mutkassa vastaan kävelee nuori miesmyyjä, Visa (nimi kirjoitettu tarkoituksella oikein) ja heittää ilmaan maagisen lauseen:

”Ei teitä vois mitenkään palvella?”

Tunnelma sähköistyy ja aika pysähtyy. Ollaan totuuden äärellä: olenko oikeasti ostamassa vai autonrenkaita potkimassa. Ja älkää nyt ymmärtäkö väärin. Olemme Varsinais-Suomessa, suorastaan sen ytimessä: keskellä Turkua. Myyjä ei lähestynyt negatiivisesti negaation kautta vaan positiivisesti. Me turkulaiset kysymme toisiltamme aina näin: ”Ei sul mikkä kaffe maistusis?” , emmekä tietenkään tarkoita, ettenkö ilolla tarjoaisi kahvia sinulle. Tämä on vain tapamme avata keskustelu.

”No itse asiassa, kun kerran kysyt, niin voi kyllä palvella. Etsin kevyempää, rentoa neuletta…”

Ja siitä lähti supermyyjä käyntiin!

Ai että nautin siitä showsta, jonka pientä osaa näyttelin sovituskopin esiripun takana seuraavan tunnin ajan. Visa oli hauska, sanoi mielipiteensä suoraan, bongasi minulle sopivia vaatteita ennen kuin ehdin itse sellaista ehdottaa ja kertoi omia kokemuksiaan eri merkeistä ja laaduista ihan rehellisesti. Haukkuipa jonkun paitamerkin kauluspaidat huonoksikin eikä minulle sellaista myynyt. Toisaalta saman merkin neule on hänen käytössään ollut hyvä, joten sellaisen ostin. Luotin häneen.

Visa sai minut jopa hetkeksi harkitsemaan kukkapaidan hankkimista. Sellaiseen ostotranssiin hän luontevalla, aidolla ja auttamishaluisella käytöksellään minut sai. Huomasin pukukopissa vaatteita vaihtaessani, että hän palveli simultaanisti kolmea muuta asiakasta samalla pieteetillä. Pukukoppiin kantautui myös hänen keskustelut vaimoni kanssa. Yhdessä he spekuloivat värejä ja kuoseja, jotka minulle saattaisivat sopia.

”Tykkään miehesi toimintamallista, että kauppaan tullaan kerran vuodessa ja sitten ostetaan kaikki…”

totesi myyjä vaimolleni ja lähti taas etsimään paremmin vaaleisiin Lee-farkkuihin räväkkyyttä tuovaa Hawaiji-paitaa. Visa, niin pidän minäkin tästä toimintamallista. Varsinkin silloin, kun minua palvellaan näin mahtavasti.

Toivon, että Turun Stockan johto vie Visalle kiitokset, pitää hänestä hyvää huolta, saa hänen innon sekä saa palvelukyvyn tartutettua laajasti muihinkin. Tällaista kokemusta en nettikaupasta saa!

Visa vinkui (anteeksi, oli pakko käyttää tätä vitsiä, oikeasti maksoin toisella kortilla) pelkästään Stockan puolella. Sain tehotuntini hoidettua, vilkaisimme Zaran valikoimiin ja totesimme, että eipä ollut enää tarvetta täydennyksille. Visa nappasi kaupat viimeisessä mutkassa. Kahteen kassiin kertyi kolmet housut, yksi Makian kauluspaita, pari neuletta ja neljä T-paitaa. Ja vasta kassalla Visa totesi, että hei, tehän saatte kantiksina näistä suurimmasta osasta -20%.

Myyntiä ei tehdä alennuksilla. Se tehdään palvelulla.

Kiitos Visa.

Petri Hollmén

Mitkä ovat tärkeimmät liikesalaisuutemme?

Elämä on ihmeellinen matka ja meillä on töissä Lyytissä ihmeellisiä ihmisiä. Esimerkkinä käy kaimani Petri Karvinen. Hän totesi jokin aika sitten tarvitsevansa apua työssään ja haki sitä oma-aloitteisesti. Kuinka moni johtaja-tittelillä oleva ihminen ensinnäkään myöntää olevansa jossakin asiassa heikko ja sen jälkeen hakee siihen vielä apua?

Tämä Petrin uskomaton ammatillinen nöyryys ja inhimillinen vahvuus johti tapahtumasarjaan, joka on saanut koko yrityksemme taas hehkumaan uutta. Vuoden verran vaivannut pattitilanne aukesi, asiat loksahtivat kohdalleen ja se kuuluisa draivi suorastaan räjähti lentoon.

Osana tätä tapahtumasarjaa löysimme myyntijohtomme kanssa itsemme istumassa Sarasvuon Jarin olohuoneesta miettimässä sitä, mikä me oikein olemme ja mitä me tahdomme olla. Kuuntelin jo ennen tapaamistamme Jarin lähetyksiä Yle Puheella ja allekirjoitin monet ajatukset. Mutta maanantainen ”Kun maailma täyttyy kohinasta, vain kohtaaminen jää.” –lähetys (ja varsinkin viimeinen 30 minuuttia) alleviivasi omia ajatuksiani palvelusta niin vahvalla korostuskynällä, että päätin avata ne paperillekin. Paljastan seuraavaksi tärkeimmät liikesalaisuutemme, eli mallin, miten haluamme palvella. Osaan on otsikko bongattu maanantain lähetyksestä, mutta sisältö meillä on ollut aina vastaava.

Reklamaation merkitys

On tavallaan hämmentävää, että luetuimmat blogini ovat kaikki koskeneet epäonnistuneita palvelukokemuksia. Myyntihän on juurikin palvelua parhaimmillaan. Se kertonee siitä, että niin moni meistä on tuskastunut yritysten lyhytnäköisyyteen palvelukulttuurinsa rakentamisessa. Reklamaation sattuessa palveluhymy vaihtuu liian usein irvistykseen, jonka voi kuvitella vain taisteluun valmistuvan mongolisoturin naamalla.

Reklamaation tehnyt ihminen ei halua vahingoittaa sinua. Päinvastoin. Hän välittää sinusta ja haluaa auttaa sinua parantamaan. Mikäli palvelusi liitää jatkuvasti ”ei voisi vähempää kiinnostaa” –viivan alapuolella, et koskaan kuule reklamaatioita. Olet yhdentekevä ja tuskin kuulet kehujakaan. Olet matkalla menetettyjen egojen hautuumaalle.

Työskennellessäni ravintolassa, alaiseni kysyivät aina linjaa siihen, kuinka paljon heillä on valtuuksia päättää mahdollisesta korvauksesta asiakkaalle. Mottoni oli (ja on yhä edelleen), että kärsinyttä ei voi ylihyvittää. Ei siksi, ettäkö jokainen pieni moka olisi mittaamattoman arvokas asiakkaalle, vaan siksi, että inhimilliset olennot ovat toisilleen kohtuullisia, kun heitä arvostetaan. Palaneen pihvin saanut pettynyt asiakas ei hyväksyisi korvaukseksi tuliterää Ferraria, vaikka kuinka tyrkyttäisit, jos olet ensiksi ymmärtänyt hänen tunteensa ja arvostanut häntä. Loukattu ja arvostusta saamaton asiakas sen sijaan ottaa Ferrarin. Ei siksi, että kokee palaneen pihvin sen arvoiseksi, vaan kostaakseen kokemansa vääryyden. Siis sen vääryyden, että hänen mielipidettään väheksyttiin.

Rakasta reklamaation tekijää.

Palkitse hänet ja hyvitä hänen kokema vääryys! Hyppää hänen saappaisiin ja mieti, miltä sinusta tuntuisi. Jaa tunne, niin olet jo pitkällä. Äläkä koskaan vetoa sopimuspykäliin, sillä ne eivät saa määrittää asiakassuhteen pituutta. Mieluummin pidämme asiakkaat asiakkaina molemminpuolisen positiivisen tunteen ansiosta kuin sopimuspykälien määräyksestä.

Ylläpidä palvelutaso kuin itsellesi tekisit

Paras keino ylläpitää palvelutaso, on käyttää palveluitaan itse. Me ihmiset kun olemme äärimmäisen sallivia omille virheillemme, paitsi jos joudumme niiden uhriksi itse. Siksi minäkin soitan aina välillä Lyytimme asiakaspalveluun apua kysyäkseni. En ole koskaan saanut sieltä huonoa palvelua, mutta bongannut kyllä idiotismeja, joille olimme asiakkaamme altistaneet. Esimerkiksi kun vaihdoimme puhelinjärjestelmää, jouduin soittaessani johonkin ”default-asetusten” aiheuttamaan jonopompottelurumbaan. Toivoin, että vain firman sisäiset puhelut menevät siihen, mutta ei. Jopa asiakkaamme joutuivat kokemaan vastaavan. Voitte uskoa, että muutosta lähettiin tekemään välittömästi. Jos et itse nauti kokemuksesta, niin miksi asiakkaaksi siitä nauttisivat?

Tulikin mieleeni, että mahtavatkohan teleoperaattorien johtoryhmä selvittää koskaan omia liittymäongelmiaan oman call centerinsä kautta? Ehkä kannattaisi.

Tästä samasta syystä järjestämme itse aktiivisesti tilaisuuksia tai olemme niissä osatoteuttajina. Käytän siis itse palveluamme muussakin kuin demokäytössä. Voi pojat miten reaalimaailman ongelmat hyppäävät silmille ja kehitysideoita kertyy!

Käytä omia palveluitasi äläkä anna itsellesi anteeksi sitä, mitä et muillekaan sallisi.

Palkkaa kaltaisiasi

Monimuotoisuus kunniaan, mutta tietyllä varauksella. Jos olet iloinen, ulospäin suuntautunut ja mainetta hyvänä palvelijana niittänyt ihminen, niin etsi tiimiisi samankaltaisuuksia. Jokaisen tiiminjäsenen tulee tuoda mukanaan enemmän iloa kuin viedä sitä. Etsi asiakaspalvelijoiksi keltaisia ja vihreitä ihmisiä, tai heidän kombinaatioitaan (jos et tiedä, mitä tarkoitan, niin lue lisää vaikka täältä). Keltaiset ihmiset ovat iloisia, ulospäin suuntautuneita ja saavat muut viihtymään. Vihreille taas on tärkeää, että muut voivat hyvin. Asiakaspalveluun siis täydellisiä, vaikka poikkeuksiakin suuntaan jos toiseenkin luonnollisesti löytyy.

Tärkeintä on antaa enemmän kuin vaatia.

Älä motivoi

Onneton ihminen ei voi tehdä muita onnelliseksi. Tämän bongasin Sarasvuolta Marriot-hotellin esimerkistä. Itse olen käyttänyt lausetta, että ”Älä motivoi. Etsi motivoituneita.” Motivointi on nimittäin vain tekohengitystä, jos sisäinen palo puuttuu. Sisäinen palo voi välillä hiipua ja se on herätettävissä uuteen liekkiin, mutta ”vain täällä töissä olevan” henkilön motivaatiota ei herätellä edes kiviporalla. Hänen motivaationsa löytyy ehkä jossain toisessa roolissa tai toisessa työpaikassa.

Tehtävänämme on pitää ilo yllä, ei luoda sitä tyhjästä.

 

Yliresurssoi pullonkaulat

 

Lyytissä arvomme on aina ollut, että kahdeksan tuntia pitää riittää. Enemmänkin saa halutessaan tehdä, jos oma into sitä vaatii, mutta perusbisnes pitää pyöriä ja kehittyä järjellisellä työmäärällä. Ja rekryt tulee suorittaa mieluummin liian aikaisin kuin liian myöhään. Lisäksi tärkein osa-alueemme, eli asiakaspalvelu, tulee olla mieluummin yliresursoitu kuin ylityöllistetty.

 

Tätä lukiessa supportimme väki tukehtuu aamukahviinsa, sillä tällä hetkellä tilanne ei näin ole, mutta rekry on jo suoritettu ja akuutit korjaavat toimenpiteet tehty. Firman kasvaessa oikea resursointi on todellista tasapainoilua, jossa mekin olemme hetkeksi astuneet harhaan. Mutta taas olemme oikealla polulla ja matkalla vieläpä oikeaan suuntaan.

 

Asiakkaan odotuksia ei ylitetä, jos päivittäinen työ on taistelua selviämisestä.

 

(EDIT: Ja tämän kirjoitettuani tajusin, että jo tehty rekrymme (joka aloittaa syyskuussa) ei tule riittämään tämän lupauksen täyttämiseen. Meillä on siis rekry taas auki asiakaspalveluumme! Jos tiedät ihmisen, joka olisi onnellinen kanssamme, niin vinkkaa hänelle vapaamuotoisesta hakemuksesta täällä.)

 

Lopuksi

 

On jännä juttu, kuinka yksinkertaisilta yllämainitut asiat tuntuvat, kun ne kirjoittaa auki. Ja kuinka hankala niitä on todellisuudessa toteuttaa. Ja se johtuu pitkälti siitä, että me suomalaiset emme ole tottuneet johtamaan asiakaskokemuksen kautta, vaan talouden tai tehokkuuden numeroilla. On aivan totta, että kaikki lisäarvoa tuottamaton työ tulisi karsia pois (se johtaa vain turhiin kustannuksiin, jotka maksatetaan asiakkaalla), mutta hyvä palvelu ei koskaan saa olla leikkauslistalla.

 Kuka paljastaa seuraavaksi liikesalaisuutensa?

Petri Hollmén

Miksi Stockan myyjä ei myy?

 

Kävin tänään aamulla Salesforcen tilaisuudessa, jossa Stockmannin edustaja kertoi, miten laiva kääntyy. Tavarataloissa on kuulemma jo todella kova pöhinä ja ovipumput laulaa.

Sen jälkeen kävin Helsingin keskustan Stockalla. Kollegani hoiti ostoksiaan ja minä kysyin myyjältä, että mitäs ravintolaa hän suosittelisi lounaalle. Myyjän takana 20 metrin päässä oli stockan pikalounaspaikka ja tiesin, että yläkerrassa on myös ravintola.

“Ai meillä täällä talon sisällä vai?” vastasi myyjä.

“Niin, vaikka. Jokin sellainen, mistä saa hyvää ruokaa ja kohtuu nopeasti.” Ajattelin, että hän ohjaa meidät expreslinjastolle.

“Niin. On meillä tuolla ylhäällä joku ravintola, mutta en tiedä minkälainen se on. Me kun emme saa siellä käydä. Paitsi tietenkin vapaa-ajalla, mutta en ole koskaan käynyt. Suosittelen, että kävelette tuosta ovesta ulos…”

…sanoi myyjä, ja osoitti ovea, joka johti Aleksanterinkadulle. Siis ulos tavaratalosta. Sitten hän jatkoi:

“Siitä jokunen sata metriä on sellainen joku Cantina Vest vai mikä se oli. Sellainen texmex. Siellä minä käyn. Se on ainakin hyvä.”

Harvoin tippuu meikäläisen leuka lattiaan. En voinut uskoa, että meidät ohjattiin ulos tavaratalosta ruokailemaan jonnekin muualle, koska myyjällä ei ollut mitään käsitystä, minkälainen heidän yrityksensä ravintola on.

Aikoinaan ravintola-alalla jokaisen työntekijämme velvollisuus oli syödä koko lista läpi, jotta tietäisivät mitä myyvät. Lisäksi kaikille lyötiin lahjakortti kouraan, jolla pääsi kolmen kaverinsa kanssa kokemaan risteilytuotteemme. Tämä oli velvollisuus, joka piti suorittaa sesongin parin ensimmäisen viikon aikana. Minulle ei olisi tullut mieleenkään kieltää oman tuotteen kokeilua keneltäkään.

Ovipumppu tosiaan laulaa, mutta väärään suuntaan. Tässä minun ohjeeni tämän hienon institution pelastamiseksi: ovipumppu saa laulaa vain sisäänpäin. Tavaratalon myyjän tulee tuntea talon kaikki palvelut ja suosittelu tulee tulla selkärangasta. Tavaratalo, jos mikä, on mahdollisuus myydä lisää lähes rajattomasti. Me ihmiset kun olemme sellaisia eläimiä, että kun on nälkä, niin ostamme ruokaa. Kun joku suosittelee vaatetta väittäen, että se tekee minusta komean, niin minä ostan. Jos siihen vielä kehutaan kenkiä kylkeen, niin tuskin voin vastustaa. Minua voi pallotella osastolta toiselle vaikka kuinka, kunhan minusta pidetään hyvää huolta. Jos myyjä olisi kysynyt, että onko herroilla muuta tarvetta, olisin voinut mainita, että tarvitsen itseasiassa uudet housut ja vartti olisi aikaakin nyt.

Tällä kertaa minulle näytettiin ovea ja suositeltiin poistumaan lounaalle toisaalle. En usko, että Stockan isoin ongelma on verkossa, vaan kyllä se on myymälän lattiatasolla. Jos siellä tarjoaa ylivertaista palvelua, voi myydä vaikka kuinka!

Ps. Hämmästyksen jälkeen minusta tuli surullinen. Eihän tätä näin voi tehdä. Nyt tuhotaan instituutiota ihan liian halvalla. Teettehän tälle jotain?