Miten kehittää työyhteisen resilienssiä – käytännön harjoitus.

Resilienssi on selviytymiskyvykkyyttä ja sitä koetellaan muutoksissa: sekä hyvissä että pahoissa. Resilienssiä voi kehittää ja minä olen erikoistunut kehittämään Lyytin porukan resilienssiä. Annan tässä muutaman käytännön esimerkin ja vinkin, mutta kehotan kuitenkin harkitsemaan, kannattaisiko kuitenkin toimia toisin…

Olemme tehneet muuttoa uusiin toimitiloihin kohta vuoden. Ajatuksemme on muuttaa kävelykadun varrella olevaan Kivikukkaroon, johon pitäisi valmistua meille uudet toimitilat. Valitettavasti projekti meni väliaikaisesti jäihin viime metreillä naapurin tekemän valituksen perusteella. Onhan se sietämätöntä, että ydinkeskustassa sijaitsevaan taloon tehtäisiin ikkunat kerrokseen, jossa sellaisia ei aiemmin ole ollut. Nyt valitus on hallinto-oikeudessa ja sen kestosta ei tiedä ketään. No, tämä on ehkä vähän eri tarina, mutta vaikuttaa kuitenkin yritykseemme aivan suoraan. Porukka on ollut epätietoisia muutosta, rakennusluvan tilanteesta ja koko hankkeesta. Olen viestinyt sen, minkä olen voinut, eli käytännössä vain epävarmuutta.

Viikko sitten tein kuitenkin päätöksen, että emme haikaile väistötilojen perään, vaan jäämme nykyisiin tiloihimme odottamaan oikeusprosessin päättymistä ja uusien tilojen valmistumista. Tämä päätös aiheutti sen, että halusin järjestellä uudelleen nykyiset tilamme.

Tein päätöksen aiheesta sunnuntaina 15.10.2017. Ajattelin tuoda ajatuksen maanantaina johtoryhmään, joka alkaa kello 13.00. En malttanut, vaan maanantaina aamulla kerroin idean porukalle ja sitten roudasimmekin jo huonekaluja. Selvennyksen vuoksi kerron, että toimimme kahdessa kerroksessa (7. Ja 6. kerros), neljän eri ulko-oven takana – aika epäoptimaalisissa tiloissa 34 hengelle siis. Osa porukasta muutti tämän päätökseni takia ylös, toiset alas ja neukkareiden paikkoja vaihdeltiin.

Maanantai kului siis kalusteita roudatessa. Tiistaina palattiin päivärytmiin ja luonnollisesti nopeasti tehty muutos aiheutti joillekin enemmän ja toisille vähemmän stressiä. Resilienssiä siis koeteltiin. No, ehkä torstaiseen mennessä kaikki olivat jo tottuneet uuteen järjestykseen ja seuraavan maanantain yhteiset palaverit sujuivat jo rutiinilla uusissa tiloissa.

Luodakseni varmuutta ja helpottaakseni muutokseen sopeutumista, painotin maanantain 23.10. aamubrunssillamme pysyvyyttä: näissä tiloissa nyt olemme jonnekin ensi vuoden syksyyn, joten tehdään niistä yhdessä parhaat mahdolliset. Sitten olin työmatkalla kolme päivää.

Tänään, perjantaina 27.10. saavuin toimistolle kahdeksan jälkeen. Tiloissa oli remonttimies asentamassa ovea, jonka olin tilannut uuden järjestyksen aiheuttaman tarpeen johdosta. Se tuli uuden neukkarimme ja työpisteidemme väliseen kulkuaukkoon.

Kaveri kysäisi minulta, että olenko käynyt kolmoskerroksen neukkareita ihastelemassa. Että siellä on todella komeat tilat.

En ollut käynyt ja kysyin, että kenen tilat nykyään ovat.

”Tyhjänä ne ovat.” vastasi oven asentaja.

Hän lupasi hakea avaimet ja niin marssimme tiloja katsomaan. Tämä tapahtui kello 8.50 aamulla.

Kello 14.00 mennessä oli kutoskerroksen vuokrasopimus siirretty koskemaan kolmosen uutta tilaa, valokuituasennus tilattu, lukkojen sarjoittaminen aikataulutettu ja muuttosuunnitelma tehty. Johan me kaksi viikkoa olimme paikoillamme. On taas aika muuttaa!!

Saamme kolmosesta todella hyvät tilat ja voimme luopua kolmesta yksittäisestä huoneistosta ja muuttaa ainakin puolet porukasta isoon, yhteiseen toimistotilaan. En nähnyt syytä miettiä tai aikailla, kun sopiva tila samasta rapusta tuli vastaan. Seiskakerroksen edelleen pidämme – sinne muuttaa myyntimme ja markkinointimme.

En tiedä, kumpi olisi parempi malli: yrittää vähentää stressiä viestimällä mahdollisesta uudesta tilasta pari viikkoa, sitten osallistaa kaikki yhteisesti suunnittelemaan muutosta ja vihdoin toteuttaa muutos vai tehdä se kuten nyt. Tällä kertaa päätös – toiminta –ketju kesti pari minuuttia ja koko muuttoprojekti menee parissa päivässä maaliin päätöksestä. Tämä malli, jos ei muuta, ainakin kehittää kykyä sietää muutosta.

Aivan kaikki eivät yrityksessämme pärjäisi, mutta uskon, että tällaisilla ns. turvallisilla muutoksilla kyky sietää kaikkia muutoksia ympärillämme kasvaa. Resilienssi kehittyy!

Jos siis haluat oppia, miten muutoksen keskellä tehdään töitä, niin hae meille… Taatusti ei tule tylsää!

Tosin tällä kertaa lupasin, että näissä tiloissa olemme nyt vähintään sen vuoden. Tein nimittäin heti 12 kuukauden sopimuksen. Ei ainakaan spontaanisti tule muutettua vähään aikaan…

Petri

IMG_0401

Kahdeksan tuntia siitä, kun kuulin tiloista, nautimme jo yhteiset after work-kuoharit uuden tilamme tulevassa neukkarissa. Nimettäköön ne resilienssiskumpiksi.

Sakkoja työnteosta ja muita aivopieruja

Lähdimme vaimoni kanssa vallan mainioista syntymäpäiväjuhlista lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahden maissa. Ystäväni ympärillä jonottelivat taksikeskukseen puhelimilla tai katselivat kännyköitään, kun Valopilkku-sovelluksessa ”Etsitään autoa” –palkki eteni etanan tahtia. Päätin kokeilla, kuinka Uber toimii tähän aikaan yöstä.

Siisti Passat kurvasi tilaamaani osoitteeseen minuutissa ja kuljettajana toiminut Abdulhamied (nimi muutettu tarkoituksella) toivotti minut ja vaimoni ystävällisesti tervetulleeksi.

Matkamme tulisi kestämään parikymmentä minuuttia, joten kysyin Abdulhamiedilta, että saanko keskustella hänen kanssaan. Hän ilahtui ja pahoitteli heikkoa kielitaitoaan. Aloimme siis jutella.

Kyselin, mistä hän oli kotoisin. Hän kertoi olevansa jostain päin Kiinaa. Tai oikeastaan alueelta, joka olisi halunnut olla itsenäinen, mutta oli Kiinan sortovallan alla. Hän oli tullut Suomeen seitsemän vuotta sitten, koska elämä hänen kotimaassaan oli tukahduttavaa. Uber-kuskina hän oli toiminut nyt reilun vuoden.

Ennen Uber-kuskina toimimista hän oli ollut työttömänä. Töitä hän ei ollut saanut miltään alalta, ei päiväksikään. Kaikki kaatui aina kielitaitoon. Niinpä hän oli opiskellut ahkerasti suomea, mutta hän valitteli, että kieli on niin kamalan vaikea. Niinpä. Totesin olevani samaa mieltä.

Hän kertoi, että Uber-kuskina hän ei rikastu, mutta hän tienaa sillä nykyään elantonsa. Hän ei ole enää niin vahvasti tukien varassa kuin aikaisemmin. Ja mikä oli parasta, hän sai nyt tehdä töitä ja tuntea olevansa hyödyllinen tälle yhteiskunnalle. Ei hän halunnut lähteä kotimaastaan toisten elätettäväksi. Muutaman kerran poliisi oli hänet pysäyttänyt ja kuulustellut sekä asiakkaan että kuskin. Sakkoja Uber-työskentelystä hänelle oli kirjoitettu jo kahdesti, mutta hän oli valmiina kantamaan sen riskin. Työnteko oli hänelle tärkeää, jopa rangaistuksen uhalla

Matkamme sujui liiankin nopeasti, sillä keskustelu oli äärimmäisen kiinnostava. Istuin auton kyydissä, joka vei minua kohti uudenlaista yhteiskuntaa. Tämä yhteiskunta ei vain tahdo sitä hyväksyä.

Twitter loi kulttuuriinsa ”Bias to yes” –mallin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ”Suositaan kyllää” – ei siis kategorisesti ensiksi kielletä ja sitten mahdollisesti joskus harkita ideaa uudelleen. Sen sijaan uutta, mullistavaakin ideaa testataan ja vasta sen jälkeen päätellään, voiko se toimia suuremmassa mittakaavassa. Käytännössä toimimattomat ideat hylätään vasta testin jälkeen.

Suomessa on ”Bias to NO!”

Ensiksi kielletään ja taistellaan vastaan, vaikka muutosvoima on niin valtava, että taistelu tiedetään hävityksi jo alkumetreillä. Muutosvoiman lähtökohtainen tarkoitus ei ole Abdulhamiedin tapauksessa tuhota säänneltyä taksitoimintaa. Se nyt vain tulee tapahtumaan siinä sivussa. Se muutosvoima on ylipäätään liikkumisen konseptin murros. Yksityisautoilu, auton omistaminen ja ”valtio päättää, kuka saa toimia kuljettajanani” –tyylinen liikkuminen on vuosikymmenen päästä menneen talven lumia. Siirrymme pois omistamisesta Mobility As A Service-kulttuuriin. Maksan liikkumispalvelusta, en raudasta ja pääomasta, joka makaa autotallissani 96% päivästä käyttämättömänä. MAAS-maailma mullistaa monta muutakin ihmisten liikuttamisella elävää alaa. Halusivat lainsäätäjät sitä tai eivät.

Ja vaikka haluaisikin tapella jotain muutosta vastaan, niin palataanpa Abdulhamiedin lauseeseen:

 

”Haluan tehdä töitä sakonkin uhalla.”

 

Onko meillä todella varaa sakottaa ihmisiä siitä, että he tekevät moraalisesti oikeutettua työtä?

Minä haluaisin, että yhteiskunta sakottaa ihmisiä, jotka mieluummin elävät toisten kustannuksella kuin suostuvat töihin.

Petri Hollmén

 

Työsuojelutarkastus vol. 2.0

Työsuojelutarkastus vol. 2.0 on nyt ohi. Kuten kaverini asian tiivisti:

Kaikki meni OK, ei aihetta huumoriin. Tylsää.

Tarkastaja oli siis sama kuin viimeksi. Tällä kertaa oli asenne aika paljon muuttunut. Vaikka Tarkastaja ei kuulemma ole some-ihmisiä, oli hänkin kuullut kevään keskustelusta. Niinpä saimme ensimmäiseksi ohjeet, keneen olla yhteydessä, jos on tarkastuksesta kommentoitavaa. Lopunviimein kannattaa kuulemma soittaa omalle kansanedustajalle ja miettiä äänestyskäyttäytymistä, jos lakeihin haluaa puuttua.

No, näinhän se on. Lait määräävät mitä tehdään, mutta kyllä virkamies pystyy aika paljon vaikuttamaan. Oli Tarkastaja kuulemma itsekin hionut raporttejaan hieman vähemmän kulmikkaiksi sitten viime käynnin.

Kulunut viikko päättyi siis virkamiehen vierailuun. Vaikka saimmekin tällä kertaa puhtaat paperit, niin en silti malttanut olla kyseenalaistamatta esimerkiksi työlainsäädännön sopimattomuutta tietotyöhön. Esitin kysymyksen:

”Miten työntekijä kirjaa tuntinsa, jos hän matkustaa kaksi tuntia junassa Turusta Helsinkiin, kouluttaa siellä neljä tuntia ja palaa takaisin junalla kaksi tuntia?”

”No, lähtökohtaisesti matka-aika ei ole työaikaa.”

”Mutta eihän se olisi reilua, että lähdetään kahdeksalta ja palataan neljältä ja miinusta tulisi päivästä neljä tuntia? Varsinkin, jos junassa on naputeltu työasioissa läppäriä mennen tullen.”

”No, jos töitä junassa tehdään, niin silloin se on työaikaa.”

”Hyvä. Mutta kun joskus töitä tehdään vartti, kun verkko toimii. Sitten mietitään niitä näitä ja soitetaan äidille. Kun verkko taas toimii, hengataan facebookissa vartti, sitten jaetaan työnantajan some-sisältöä kymmenen minuuttia samassa palvelussa, sitten luetaan Iltalehdestä töihin liittyvää artikkelia vähän aikaa ja sitten Iltalehden viihdeuutisia. Sitten tulee työpuhelu, johon puhutaan viisi minuuttia, kunnes se katkeaa, kun ajetaan tunneliin. Illallakin saattaa tulla mieleen työasioita. Miten tämä kirjataan?”

Tästä pääsimmekin yhteisymmärrykseen, että rajanveto on todella hankalaa. Ja niinpä vuodelta 1996 oleva työaikalaki vaatii todella paljon nykyaikaistamista. Työ ei enää monessa työpaikassa ole aika-, vaan tulosperusteista. Jos joku tekee tavoitetuloksensa neljässä tunnissa, saa hän puolestani vaikka nyplätä pitsiä loppupäivän ja maksan mielelläni kuukausipalkan täysimittaisena.

Miksi joudun vahtimaan tunteja? Mielestäni tärkein tehtäväni on pitää huolta henkilöstön hyvinvoinnista. En tarvitse siihen tuntikirjanpitoa. Toki se meillä nyt on. Kuten myös Päihdeohjelma, Sairaanhoitovakuutuksen toimintaohje, Turvallisuusohjeet, Työterveyshuollon tekemä työpaikkaselvitys, Työterveyshuollon toimintasuunnitelma, Työn vaarojen selvittäminen ja arviointi-dokumentti sekä Työsuojelun toimintaohjelma. Lisäksi olemme perustaneet Työsuojelukomitean (vaimikäseoli?), valinneet siihen työsuojeluvaltuutetun sekä kaksi varavaltuutettua ja kouluttaneet heidät toimimaan tässä tehtävässään ja taanneet lain vaatimat resurssit toiminnan toteuttamiseen. Ennen työ meillä oli vaarallista ja kamalaa, mutta nyt – kiitos lakien ja määräysten – meillä voidaan suojellusti ja hyvin!

Korostan vielä Tarkastajalle, jonka nimeä en tarkoituksella julkaise: tapaaminen oli miellyttävä ja asiallinen.

Silti olisin keksinyt sillekin tunnille tähdellisempää tekemistä. Näkisin erittäin mielelläni alla kommenteissa tulevien kansanedustajaehdokkaiden linjanvetoja: mitä sinä aiot eduskunnassa tehdä tälle asialle?

Kun katson ensi viikkoon, näen kalenterissani toisaalta hyvin toisensuuntaisia virkamiesten aikaansaannoksia. Ulkoministeriö on nimittäin ottanut todella upean roolin vienninedistäjänä.

Matkustan keskiviikkona Tukholmaan Suomen suurlähetystöön esittelemään Lyytiä ja jatkan saman homman parissa torstaina Bernissä, sielläkin Suomen suurlähetystön tiloissa. Molempiin tilaisuuksiin osallistuu suurlähetystöjen kutsumana paikallisia yrityksiä – prospekteja meille. Tukholmassa järjestelyissä on mukana myös suomalais-ruotsalainen kauppakamari.

Kummassakin tapauksessa suurlähetystöt ovat tehneet proaktiivista työtä auttaakseen suomalaisia yrityksiä viemään osaamistaan maailmalle. Käsittääkseni näissäkin kohteissa on töissä niitä paljon parjattuja virkamiehiä. He eivät yritä hankaloittaa yrittämistä, vaan tarjoavat konkreettista apua menestymiseen. Lieneekö sillä tekemistä, että ne Suomen epäkohdat, joita täällä poteroissaan päivystävä virkamies- ja lainsäätäjäkunta yrittää kaikin voimin torjua, näyttävät vähän erilaisilta maailmalta katsottuna? Vähän merkityksettömämmiltä?

Ehkä, ehkä ei. Yhtäkaikki, nostan hattua Tukholman ja Bernin suurlähetystöjen väelle! Teette hyvää työtä maanne eteen ulkomailta käsin.

Virkamiehet: kyllä me yrittäjät juosta jaksamme ja papereita tuottaa, kunhan se työ vie meitä ja maatamme eteenpäin!

Petri Hollmén

Yrittäjä