Työsuojelutarkastus vol. 2.0

Työsuojelutarkastus vol. 2.0 on nyt ohi. Kuten kaverini asian tiivisti:

Kaikki meni OK, ei aihetta huumoriin. Tylsää.

Tarkastaja oli siis sama kuin viimeksi. Tällä kertaa oli asenne aika paljon muuttunut. Vaikka Tarkastaja ei kuulemma ole some-ihmisiä, oli hänkin kuullut kevään keskustelusta. Niinpä saimme ensimmäiseksi ohjeet, keneen olla yhteydessä, jos on tarkastuksesta kommentoitavaa. Lopunviimein kannattaa kuulemma soittaa omalle kansanedustajalle ja miettiä äänestyskäyttäytymistä, jos lakeihin haluaa puuttua.

No, näinhän se on. Lait määräävät mitä tehdään, mutta kyllä virkamies pystyy aika paljon vaikuttamaan. Oli Tarkastaja kuulemma itsekin hionut raporttejaan hieman vähemmän kulmikkaiksi sitten viime käynnin.

Kulunut viikko päättyi siis virkamiehen vierailuun. Vaikka saimmekin tällä kertaa puhtaat paperit, niin en silti malttanut olla kyseenalaistamatta esimerkiksi työlainsäädännön sopimattomuutta tietotyöhön. Esitin kysymyksen:

”Miten työntekijä kirjaa tuntinsa, jos hän matkustaa kaksi tuntia junassa Turusta Helsinkiin, kouluttaa siellä neljä tuntia ja palaa takaisin junalla kaksi tuntia?”

”No, lähtökohtaisesti matka-aika ei ole työaikaa.”

”Mutta eihän se olisi reilua, että lähdetään kahdeksalta ja palataan neljältä ja miinusta tulisi päivästä neljä tuntia? Varsinkin, jos junassa on naputeltu työasioissa läppäriä mennen tullen.”

”No, jos töitä junassa tehdään, niin silloin se on työaikaa.”

”Hyvä. Mutta kun joskus töitä tehdään vartti, kun verkko toimii. Sitten mietitään niitä näitä ja soitetaan äidille. Kun verkko taas toimii, hengataan facebookissa vartti, sitten jaetaan työnantajan some-sisältöä kymmenen minuuttia samassa palvelussa, sitten luetaan Iltalehdestä töihin liittyvää artikkelia vähän aikaa ja sitten Iltalehden viihdeuutisia. Sitten tulee työpuhelu, johon puhutaan viisi minuuttia, kunnes se katkeaa, kun ajetaan tunneliin. Illallakin saattaa tulla mieleen työasioita. Miten tämä kirjataan?”

Tästä pääsimmekin yhteisymmärrykseen, että rajanveto on todella hankalaa. Ja niinpä vuodelta 1996 oleva työaikalaki vaatii todella paljon nykyaikaistamista. Työ ei enää monessa työpaikassa ole aika-, vaan tulosperusteista. Jos joku tekee tavoitetuloksensa neljässä tunnissa, saa hän puolestani vaikka nyplätä pitsiä loppupäivän ja maksan mielelläni kuukausipalkan täysimittaisena.

Miksi joudun vahtimaan tunteja? Mielestäni tärkein tehtäväni on pitää huolta henkilöstön hyvinvoinnista. En tarvitse siihen tuntikirjanpitoa. Toki se meillä nyt on. Kuten myös Päihdeohjelma, Sairaanhoitovakuutuksen toimintaohje, Turvallisuusohjeet, Työterveyshuollon tekemä työpaikkaselvitys, Työterveyshuollon toimintasuunnitelma, Työn vaarojen selvittäminen ja arviointi-dokumentti sekä Työsuojelun toimintaohjelma. Lisäksi olemme perustaneet Työsuojelukomitean (vaimikäseoli?), valinneet siihen työsuojeluvaltuutetun sekä kaksi varavaltuutettua ja kouluttaneet heidät toimimaan tässä tehtävässään ja taanneet lain vaatimat resurssit toiminnan toteuttamiseen. Ennen työ meillä oli vaarallista ja kamalaa, mutta nyt – kiitos lakien ja määräysten – meillä voidaan suojellusti ja hyvin!

Korostan vielä Tarkastajalle, jonka nimeä en tarkoituksella julkaise: tapaaminen oli miellyttävä ja asiallinen.

Silti olisin keksinyt sillekin tunnille tähdellisempää tekemistä. Näkisin erittäin mielelläni alla kommenteissa tulevien kansanedustajaehdokkaiden linjanvetoja: mitä sinä aiot eduskunnassa tehdä tälle asialle?

Kun katson ensi viikkoon, näen kalenterissani toisaalta hyvin toisensuuntaisia virkamiesten aikaansaannoksia. Ulkoministeriö on nimittäin ottanut todella upean roolin vienninedistäjänä.

Matkustan keskiviikkona Tukholmaan Suomen suurlähetystöön esittelemään Lyytiä ja jatkan saman homman parissa torstaina Bernissä, sielläkin Suomen suurlähetystön tiloissa. Molempiin tilaisuuksiin osallistuu suurlähetystöjen kutsumana paikallisia yrityksiä – prospekteja meille. Tukholmassa järjestelyissä on mukana myös suomalais-ruotsalainen kauppakamari.

Kummassakin tapauksessa suurlähetystöt ovat tehneet proaktiivista työtä auttaakseen suomalaisia yrityksiä viemään osaamistaan maailmalle. Käsittääkseni näissäkin kohteissa on töissä niitä paljon parjattuja virkamiehiä. He eivät yritä hankaloittaa yrittämistä, vaan tarjoavat konkreettista apua menestymiseen. Lieneekö sillä tekemistä, että ne Suomen epäkohdat, joita täällä poteroissaan päivystävä virkamies- ja lainsäätäjäkunta yrittää kaikin voimin torjua, näyttävät vähän erilaisilta maailmalta katsottuna? Vähän merkityksettömämmiltä?

Ehkä, ehkä ei. Yhtäkaikki, nostan hattua Tukholman ja Bernin suurlähetystöjen väelle! Teette hyvää työtä maanne eteen ulkomailta käsin.

Virkamiehet: kyllä me yrittäjät juosta jaksamme ja papereita tuottaa, kunhan se työ vie meitä ja maatamme eteenpäin!

Petri Hollmén

Yrittäjä

Haute Route Dolomites – seitsemän päivää satulassa

(Kuvat reissusta alempana. Video vielä ”työn alla” – tunnen aiheesta ison piston sydämessäni…)

Haute Route on brändi, jonka suojissa järjestetään kolme maantiepyöräkilpailua Keski-Euroopassa. Mainoslauseen mukaan kyseessä on korkein ja haastavin pyöräkilpailu, johon amatööri voi osallistua. Enpä ole muita vastaavia kokeillut, joten vertailukohtaa minulla ei ole, mutta voin silti allekirjoittaa korkeuden ja haastavuuden.

900 km, 20 km nousua

Otimme osaa tiimillämme Dolomites & Swiss Alps –kisaan, joka ajettiin elokuun kolmannella viikolla Venetsiasta Geneveen. Luvassa oli seitsemän päivää satulassa, noin 900 kilometriä matkaa ja viikon aikana fillarilla kiivettäisiin kahdesti merenpinnan tasosta Mount Everestin huipulle – ainakin nousumetreiksi muutettuna. Oman mittarini mukaan siirtymisineen matkaa tuli tosin yli 1000 kilometriä!

Kisan idea on tarjoilla parikymmentä legendaarista nousua, siis ”passia” sekä ammattilaiskilpailun tunnelma ja organisaatio amatööreille. Kisaan osallistui nelisensataa kuskia ympäri maailmaa. Ikähaitari venyi paristakympistä kahdeksaankymppiin ja tunnetuin Haute Route –kuski lienee yksijalkainen ja yksikätinen Christian. Suomesta meitä oli kuusi fillaristia ja muodostimme Team OK #5 –nimisen tiimin. Tiimin nimi muodostuu kapteenimme nimikirjaimista sekä Velominati.com –sivuston säännöstä numero viisi. Vapaasti käännettynä sääntö tarkoittaa ”Älä kitise”. Tätä mottoa piti itselleenkin muutaman kerran viikon aikana hokea.

Harden the F***k Up!

Valmistautuminen Haute Routeen

En ole kovinkaan järjestelmällinen tai ammattimainen harjoittelija. Mikäli viisi kertaa viikossa en liiku, tulee huono omatunto. Sen kummempaa sääntöä ei treeneissäni ollut. Kesällä 2014 minulla oli kaksi päätavoitetta: Ironman 70.3 (eli ns. ”puolikas”) Rapperswillissa alle 5:30 ja Haute Route. Treenasin siis aktiivisesti pyöräilyn lisäksi uintia ja juoksua.

Ironman oli kesäkuun ensimmäisellä viikolla (ja meni mainiosti!), joten sen jälkeen treeni oli oikeastaan pelkästään pyöräilyä. Etua treeniin antoi se, että asuin silloin vielä Sveitsissä ja keskityin lähinnä hakemaan nousumetrejä pitkien lenkkien sijaan. Nyt, kun asuinpaikka on taas Suomi, onkin mietityttänyt miten ensi kesänä selviää nousuista ilman nousutreeniä…

400 kilpailijan joukossa näkyi monenlaista taiteilijaa. Joillain oli aktiiviurheilutausta ja he kisasivatkin sijoista 1 – 50. Joillakin toisilla suurin voitto oli selvitä päivä toisensa jälkeen maaliin. Itse en laittanut muuta tavoitetta kuin maaliin pääsyn, sillä en ollut koskaan aiemmin ajanut näin pitkää etappikisaa. Tai jos totta puhutaan, en mitään pyöräkisaa, ellei triathloneja lasketa. Tiesin kuitenkin olevani kohtalaisessa kunnossa (no, jos totta puhutaan, en ole koskaan ollut paremmassakaan kunnossa), mutta silti sijoitus oli täysin toisarvoinen asia – ainakin ennen kisaa mietittynä.

Venetsia – pyöräilijän paratiisi

Jostain kumman syystä sadat fillaristit haluttiin raahata pyöränkuljetuslaukkuineen Venetsiaan. Kaupunkiin, jossa pyöräily on kiellettyä ja isojen matkatavaroiden liikuttaminen erittäin hankalaa. Ensimmäisen kerran jouduimme turvautumaan ”älä kitise” –sääntöön jo raahatessamme valtavaa tavaramääräämme kapeilla, turistien täyttämillä mukulakivikaduilla helteessä. Toisaalta, jos emme tästä siirtymästä suoriutuisi, miten voisimme edes harkita starttia parin päivän päästä? Iso saavutus oli jo saada kaikkien fillarit Finnairin koneeseen, vaikka ne oli sinne jo kuukausia aikaisemmin varattu ja henkilökohtaisesti varmistettu.

Emme aluksi tienneet edes, että Venetsiassa ei saa polkea. Menimme hotelliimme, joka sijaitsi aivan keskellä historiallista keskustaa, kasasimme pyörät, puimme tiimivaatteet päälle ja olimme lähdössä lämmittely- ja valokuvauslenkille. Kurvasimme ensimmäiselle piazzalle, kun meille alettiin taputtaa ja vislailla. ”Mahtava asenne näillä italiaanoilla!” – ajattelimme.

Sitten yksi täti tuli sanomaan, että pojat, pojat – ei täällä kuulkaa saa lainkaan polkupyöräillä. No, fillarit kahvilan viereen parkkiin ja post ride oluet pöytään. Poljettiinhan sitä jo melkein 100 metriä. Varsin ansaitut bisset!

Ammattilaisten organisaatio

Kisaorganisaatio oli kaikessa toiminnassaan erittäin ammattimainen. Kokemus isoista tapahtumista huokui.

Venetsiassa jokainen kuski sai oman repun sekä kassin, johon merkattiin oma numero sekä kiinnitettiin tulostettu hotellilista. Kisaorganisaatio hoiti valtavan tavaralogistiikan koko viikon ajan. Kaikki kassit haettiin hotellista ja vietiin odottamaan seuraavaan kylään, valmiiksi hotelliisi. Maalissa oli reppusi odottamassa, jotta voit käydä suihkussa, hieronnassa ja vaihtaa vaatteet heti saavuttuasi. Kisakylä purettiin aamulla lähdön jälkeen ja rakennettiin seuraavaan kylään ennen ensimmäisten kuskien saapumista. Samoin lähtö- ja maalialueet.

Organisaatio muodostui 173 työntekijästä, eli keskimäärin yhtä työntekijää kohden oli reilut kaksi polkupyöräilijää. Oli kymmeniä hierojia, osteopaatteja, moottoripyöräkuskeja, mediatiimiä, ensiapuväkeä, lääkäreitä ja yleismiehiä.

Mavicin huoltomiehet ajoivat varafillarit katolla pelotonin kanssa ja huolsivat fillareita kisakylässä.

Moottoripyörät saattoivat ryhmiä ja turvasivat kisan sujuvuuden. Lisäksi sadat paikalliset vapaaehtoiset, palokunnat, poliisit ja Sveitsissä ”Verkehrskadetit” valvoivat risteyksiä ja pysäyttivät liikenteen polkijaryhmän lähestyessä. Sekä kannustivat meitä polkijoita.

Vaativa reitti ja paikoitellen erittäin vaativa keli

En lähde tässä käymään läpi päiväkohtaista reittiä, sillä kuvauksen siitä voi lukea vaikka Saulin blogista. Mutta kerron sen sijaan hieman päiväohjelmasta ja suurimmista haasteista matkan varrella.

Päivässä ajettiin 130 – 180 kilometriä ja nousua kertyi kolmisen tonnia per päivä. Poikkeuksena oli neljäs päivä, eli ”lepopäivä”, jolloin ajettiin henkilökohtainen Time Trial –Bormiosta ylös Stelviolle kelloa vastaan. Parikymmentä kilometriä, mutta 1500 metriä nousua pitkin reittiä, jonka mm. Top Gear on nimennyt ”Probably the best driving road in the world” –tittelillä.

Päiväohjelma oli suunnilleen tällainen:

  • 5.00 herätys
  • 5.15 aamiainen, eli niin paljon energiaa sisään kuin vain olotila antoi myöden.
  • kamat kasaan, tavaroiden roudaus hotellin aulaan, viimeiset säädöt pyörään
  • 6.30 fillarilla lähtöalueelle
  • 7.00 startti! Tästä eteenpäin n. 5-9 tuntia kampien pyörittämistä, energian tankkaamista (kuivakakkuja, suolakeksejä, suolakinkkua, banaania, cokista, urheilujuomaa ja energiageelejä) ”Refreshment pointeilla”
  • klo 13 – 16 saapuminen maaliin
  • välitön lounas kisakylässä. Energiaa taas sisään.
  • Suihku, lounas, siirtyminen hotelliin
  • Fillarin säätöä, nyrkkipyykkäystä, varusteet valmiiksi seuraavaan päivään
  • 19.00 illallinen ravintolassa. Innokkaimmille jopa pari lasia punaviiniä!
  • 21.00 nukkumaan

Viisi päivää kun oli takana, odotti jo onnellisena kisan loppumista ja sitä, että syöminen ei ole vain energian maksimaalista tankkaamista eikä kello soi viideltä.

Reitti oli tietenkin vaativa. Olihan siinä nousua joka päivä kolmisen kilometriä. Mutta moottoripyörien ja liikennevahtien ansiosta oli todella mahtavaa ajaa Keski-Euroopan halki. Tosin alkupätkä Italiassa painettiin paikoitellen todella ruuhkaisia teitä pitkin, sillä olihan vilkkain lomaviikonloppu käynnissä. Ja tunnetusti italiaanot suuntaavat lomalle vuorille. Sveitsin puolelle saavuttaessa liikenne väheni ja tiet olivatkin huippukunnossa.

Liikenne ei kuitenkaan ollut se suurin haaste. Ison haasteen kaikille toi todella kylmä keli. Myös meille suomalaisille. Ongelmana kun on, että iltapäivällä lämpöä saattaa olla +25 astetta, mutta aamulla oli vuorilla pakkasta. En ole koskaan aikaisemmin ajanut maantiepyörää lämpötilan ollessa nollan alapuolella. Tiukin hetki koettiin St. Moritzista lähtiessä, Julierpassin päällä, kun ylhäällä näkyvyys oli 15 metriä, lämpöä kaksi astetta ja satoi vettä.

Vedin letkaa alamäkeen. Vauhtia oli viitisenkymppiä. Kun näin mutkan, huusin joko ”Right turn!” tai ”Left turn” tai ”Sharp right!” jne. Tämä huuto sitten eteni letkassa taaksepäin, jotta kaikki tiesivät, mihin suuntaan pian käännyttäisiin.

Palelin aivan horkassa. Sormet ja varpaat tunnottomina, leuka täristen, tykitettiin melkein tunti alamäkeen. Koskaan ennen en ole odottanut nousun alkamista niin innolla. Parin päivän päästä Andermattista lähtiessä oli vielä hirveämpää. Furkapassin päällä oli -1 astetta. Keli oli kaunis, mutta lasku todella pitkä, varmaan tunnin. Välillä oli pakko pysähtyä ja lämmitellä, sillä kädet tärisivät niin, että etupyörä vatkasi holtittomasti. Jarruja ei sormilla tuntenut ja ainoa merkki lihasten toimivuudesta oli se, että pyörä todella hidastui, kun aivot käskivät sormien puristaa kahvoja. Villi tunne, varsinkin kun vauhtia on 60 – 70 km/h. Mutkat piti ottaa todella varovasti, sillä ns. ”musta jää” tuntui olevan konsepti, josta vain suomalaiset olivat kuulleet. Muut kansalaisuudet vetivät mutkissakin suorastaan järjetöntä vauhtia pakkasella.

Näinä päivinä näytimme iltapäivällä kameleilta, kun paidan selkätaskuihin ja paidan alle ”niskakyttyräksi” oli pakattu irtohihat ja –lahkeet, talvihanskat, takki, lakki ja muut aamun tavarat. Mutta ilman niitä ei olisi päivästä selvinnyt. Tästä kertoo mm. se, että Julierpassin päällä yli 20 ihmistä keskeytti koko kisan, sillä he eivät uskoneet selviävänsä kylmästä, sateisesta ja sumuisesta laskusta.

Toki isoon porukkaan mahtuu kaikenlaista polkijaa. Mieleemme jäi erityisesti Arabian niemimaalta kisaan lennähtänyt Zak, jolle oli todella yllätys, että vuorilla voi olla kylmä. Eräänä aamuna hän polkikin vuorta ylös kashmirneule päällään. ”This is the warmest thing I own!” oli hänen selitys epätyypilliseen pyöräilyasuun. Hänelle tosin lähes kaikki oli yllätystä.

Hotellit

Kaikki tiimissämme olivat tilanneet ”kahden tähden hotellipaketin”, joka takasi majoitukset + tavaralogistiikan vähintään kahden tähden hotelleissa. Meillä kävi erittäin hyvä tuuri, sillä jokaisessa kylässä hotellimme oli lähellä kisakylää ja esimerkiksi Cortina d’Ampezzossa majoituimme viiden tähden hotellissa ja St. Moritzissa neljän tähden hotellissa. Hotelleista ilmoitettiin etukäteen kuvailut ja positiiviset seikat. Sen opimme, että jos ainoa positiivinen asia listassa on ”friendly staff”, niin huoneelta ei kannata ihmeitä odottaa. Näitä yllätyksiä oli tosin vain Venetsiassa.

Joillakin kävi huonompi tuuri ja hotelli saattoi olla vaikka tunnin bussimatkan päässä startista. Tämä tarkoitti tällöin herätystä jo ennen aamuneljää. Varsinkin ”lattiamajoituspaketin” tilanneet joutuivat usein hyppäämään bussiin aamulla jo viideltä, jotta ehtisivät seiskan lähtöön. Muutama ylimääräinen satanen osoittautui todella hyväksi investoinniksi!

Jaksaminen

Jotta seitsemänpäiväisestä, vaativasta kisasta selviää läpi, oli energiansaannista ja levosta pidettävä huolta. Ruokailut hoituivat hotellissa (aamiainen), ajaessa (tankkauspaikat), lounaalla maalissa (organisaation järjestämä) ja illallisella (itse hoidettu). Silti lähes koko ajan oli nälkä. Tiimimme legendaarisin jäsen oli tässä Antti, joka saattoi olla kävelemässä illallisravintolaan, mutta haki matkalla (matkaa noin kilometri) evääksi huoltoasemalta kylmän pasta-annoksen…

Buukkasimme myös kaikki illalliset useampi kuukausi etukäteen, sillä halusimme myös syödä hyvin. Kun kuskit ja kisaorganisaatio tupsahtaa pieneen alppikylään vuorokaudeksi, voipi käydä niin, että valinnanvaraa ei enää ruokapaikoista ole.

Yllättäen nukuin mainiosti joka yö. Ajattelin, että kisan tapahtumat pyörisivät illalla päässä, mutta aika usein sammuin kuin kynttilä.

Hierontaa, joka kuului kisakylän päivittäisiin palveluihin, hyödynsin kolmena päivänä, mutta en jalkoihini. Niissä ei ollut mitään vikaa, vaan yläselkäni meni täysin jumiin jo toisena päivänä. Lisäksi kävin kerran osteopaatilla, joka naksautti kaksi jumissa ollutta kylkiluutani auki ja pystyin taas hengittämään normaalisti.

Suurin ongelma oli itse asiassa hartiaseudussa ja yläkropassa, joka meni aivan jumiin jo toisena päivänä. Loppuviikosta pieninkin ajoasennon muutos teki kipeää ja iski ”kipinöitä” aina sormen päihin saakka. Tosin näin aika monen pyörittelevän käsiään ja hierovan omatoimisesti niskan seutua jopa fillaroidessa. En ollut ongelmani kanssa yksin.

Vasta viimeisenä päivänä jalkani alkoivat aiheuttaa ongelmia. Oikean jalan polven yläpuoli alkoi vihloa ja tehdä kipeää. Seisaaltaan ajaminen auttoi, mutta sitä ei jaksa ihan koko päivää harrastaa. Haute Routen jälkeen pidin noin kuukauden tauon pyöräilyssä (poislukien lyhyttä 7 kilometrin työmatkasiirtymistä), sillä polvi ei todellakaan tuntunut nauttivan pyörittämisestä.

Kivun- ja tylsyydensietokyky

Oleellista tällaisessa harrastuksessa on kyky sietää kipua sekä tylsyyttä. Tai paremminkin sanottuna monotonista liikettä, eli kampien pyörittämistä. Ryhmässä ajaessa tarjolla oli aina juttuseuraa ja usein oli oikein hauskaakin. Mutta silti pitkään päivään mahtuu monta tuntia, varsinkin nousuissa, jolloin vain pyörität ja olet yksin ajatustesi kanssa. Maisemia voi aina ihailla, mutta heikkoina hetkinä pää roikkuu velttona hartioiden välissä ja silmät tuijottavat vain liian hitaasti pyörivää eturengasta. Aivotoiminta ja ajatustenjuoksu vastannee näinä hetkinä jäätyneen järven pohjaan jumittuneen lahnan luokkaa.

Kivun paras puoli on, että se vaihtaa paikkaa. Aamuisin lähtiessä reidet sattuivat. Loppuviikkoa kohden aamuisin eniten kipuili oikea polvi. Kun lihakset lämpenivät, alkoi yläselkä ja olkapää vaivaamaan. Jokainen asennon muutos lähetti niskasta sähköiskun kaltaisen tunteen koko oikeaan käteen ja sormenpäihin, varsinkin laskuissa, kun koko yläkroppa oli jäykkänä. Loppupäivästä takapuoli oli huomion keskipisteenä ja oli ajettava putkelta, sillä armas hanuri ei vain sallinut enää tunnin mittaisia istumasessioita.

Selvisin kuitenkin varsin vähin vaurioin ja vasta viimeisen päivän viimeiset kymmenen kilometriä olivat tuskallisia oikean polveni vuoksi. Se ei suostunut enää polkiessa ottamaan painoa vastaan, joten pyörittelin vasemmalla jalalla välillä oikeaa vieressä roikotellen. Onneksi siinä kohtaa ryhmämme päätti vielä kisata kunnolla ja vauhtia oli reilusti yli 40 km/h tasaisella. Sai siinä vasuri tehdä töitä.

Tankkaamisessa onnistuin varsin mainiosti. Taktiikkani oli ”aina kun mahdollista överit”. Suolakeksit ja suolakinkku tuli loppuviikosta ulos jo korvista. Ainoan ”bonkkauksen”, eli totaalihyytymisen koin toiseksi viimeisen päivän viimeisessä nousussa kohti Crans Montanaa. Sveitsissä vain nousut oli kellotettuja, joten pysähdyimme TJ1-fiiliksissä espressolle ennen viimeistä nousua. Jostain ihmeen syystä en syönyt siinä samalla, vaikka mieli teki. Sitten lähdimme nousemaan. Muutaman poljetun kilometrin jälkeen hävisi kaikki voima. Ja mikä pahinta, mieliala laski miinukselle ja pahasti. Kaverit, joita olin nousuissa jättänyt, juttelivat, naureskelivat ja polkivat muina miehinä minulta karkuun. En pysynyt perässä, vaikka mikä oli. Kaivelin paitani taskuja ja totesin, että energiageelit ovat loppu. Katsoin runkotarraa, johon oli merkattu kaikki nousut ja tankkauspaikat ja totesin, että viimeinen tankkauspaikka oli takanapäin. Tähänkö se kisa jäisi? Hyytymiseen vain päivää ennen maalia?

Olli huomasi onneksi tilani, himmaili ja antoi minulle neljä-viisi geeliä, joista kolme imaisin välittömästi. Energioiden kesti palautua puolisen tuntia, mutta lopussa poljin vielä Riston kiinni ja yhdessä spurttasimme maaliviivan yli.

Fiilis oli aurinkoisen Crans Montanan kävelykadulla niin mahtava, että innostuimme Ollin kanssa jopa hieman juopottelemaan. Siis taisimme ottaa jopa kolme olutta. Olihan enää päivä jäljellä!

Loppufiilis

Reissu oli mahtava ja iso julkinen kiitos vaimolleni, että voin tähän osallistua. Hänellä oli oma Haute Routensa samalla viikolla, kun remonttiprojektimme oli juuri alkanut, vettä tuli Suomessa kuin aisaa ja lapsista kaksi oli juuri aloittanut uudessa koulussa.

Järjestävälle organisaatiolle nostan hattua, sillä ennen kaikkea operaatio on valtava logistinen ponnistus. Kaikki hoitui mainiosti ja porukalla oli hyvä henki päällä koko ajan.

Myös oma tiimimme ansaitsee kiitoksen. Huumori pysyi loistavana ja vitsit laadukkaina koko viikon. Yksin olisi kokemus ollut vain haamu tästä. Ja tiimin sisällä kehkeytyi myös pientä kisaa sijoituksista. Antti oli tiimissämme ehkä eniten liikkeellä pro-mentaliteetilla ja sijoittuikin päivittäin mainiosti TOP 50 joukkoon. Antti ei suostunut edes wattejaan tai kynnystehojaan (mitä ne lienevätkään!) paljastamaan ennen Stelvion time trialia. Siitä hän saikin kyllä kuulla koko loppureissun. Antti ja Hattiwatit. Loppusijoitus oli Antilla todella mainio 44. Seuraava oli Sauli sijalla 79. Itse löydyn sijalta 127, Olli sijalta 136 ja ”Gruppo Musicamme” Juha ja Risto sijoilta 163 ja 170. Kaikki siis hoitivat homman kotiin paremmin kuin hyvin!

Etukäteen ajattelin parhaan päiväni olevan Stelviolle, yli 2700 metrin korkeuteen nousevan Time Trialin. Aamun valjetessa päätinkin antaa kaikkeni ja löysin itseni lopulta sijalta 69 tuossa 21 kilometrin ja 1500 nousumetrin ylämäkirutistuksessa. Tätähän minä olin Sveitsissä treenannut: ylös sängystä kuudelta, fillarin selkään ja 45 minuuttia täysillä ylämäkeen.

Ensi vuodeksi on jo ilmoittautuminen laitettu sisään. Tällä kertaa suuntana on Haute Route Pyrenees. Jos mukaan mielit tulla, niin tiimissämme on tilaa (vain) hyville tyypeille! Meitä on tällä hetkellä lähdössä kolme viime kesän tiimiläistä ja kaimani Lyytistä ensikertalaisena.

Petri

Tulokset löytyvät täältä: http://www.timing4you.com/direct/www/officiel_hauteroutedolomites_2014.php

”Jour Solo Men” on päiväkohtaiset tulokset ja ”Global Solo Men” tarkoittaa kokonaistilannetta ko. etapin jälkeen.

REISSU KUVINA

WP_20140820_18_37_47_Raw

Teiden varsilla oli varmasti satoja järjestäjien asettamia varoitus- ja ohjekylttejä. Käsittääkseni vain muutama kuski tarvitsi ambulanssikyytiä viikon aikana. Aika hyvin suhteutettuna matkaan, ajajien määrään ja liikenteeseen.

WP_20140820_18_37_54_Raw

Mavicin kaverit eivät puhuneet juuri englantia. He puhuivat polkupyöriä.

WP_20140820_20_36_24_Raw

Kaloreissa ei jälkkäreissä(kään) pihdattu.

WP_20140821_06_41_08_Raw

Pyöräily ja espressot kuuluvat yhteen. Allpressin auto ajoi kanssamme koko matkan!

WP_20140821_06_42_43_Raw

Hieman paremmin varusteltu tiimiauto sekä harvinainen bamburunkoinen pyörä.

WP_20140821_17_06_14_Raw

Polkemisesta ei voi saada kyllikseen. Crans Montanassa jatkettiin iltapäivää polkuveneellä Ollin kanssa.

InstagramCapture_f0a66fb4-604a-47d1-afa1-cbb11a3a5eaa

Hetkiä, jotka pitäisi jakaa vaimon kanssa eikä viiden muun miehen.

10552556_10152223616776933_3694439121133213789_n

Minä jossain nousussa. Järjestäjillä oli valokuvaajia, videokuvaajia ja vaikka mitä reitin varrella. Tunnistus tapahtuu tuon kypärässä olevan QR-koodin avulla automaattisesti. Päivän jälkeen nettiin ilmestyivät kuvasi. Sinusta tehtiin myös henkilökohtainen video.

10342010_10152227377871933_4501920770991772407_n

Kylmää vai lämmintä?

10543605_10152225243031933_611745579211710660_n

Maalissa jossakin.

10599308_10152229321026933_6002637685024368114_n

Ilmekin sen kertoo: on tää hienoa hommaa!

1907416_10152234463126933_5221921420563464214_n

Tiimimme maalissa – kaikilla mitalit kaulassa.

InstagramCapture_e41b5c83-ee25-4ed8-b0b7-d6bd35672f19

My dear friend Limoncello. Aivan liian harvinainen tuttavuus tällaisilla vakavammilla pyöräreissuilla.

WP_20140820_14_57_56_Raw

Jussi, Risto ja minä ennen Andermattiin saapumista.

WP_20140819_12_41_42_Raw

Näkymä alas Stelviolta.

WP_20140819_11_50_02_Raw

Stelvion Time Trialin jälkeen Ollin kanssa.

WP_20140817_20_33_53_Raw

Romanttinen illallinen poikaporukassa.

WP_20140817_13_20_04_Raw

Fillareita miljoonalla.

WP_20140816_21_03_07_Raw

Pyykkihuoltoa hotellissa. Kuvassa köyhän miehen kuivauskaappi. Fööni ja vaaterekki.

WP_20140816_19_11_41_Raw

Iltaisin syötiin kevyesti. Tässä kuuden hengen illallinen. Jälkkärit tulivat erikseen.

WP_20140814_14_08_18_Pro

Logistiikan yksinkertaisuutta Venetsiassa.

WP_20140814_18_07_06_Pro

Tiimikuva ennen lähtöä Venetsiassa. Antti ja Risto olivat lataamassa akkuja. Me menimme oluelle.

WP_20140814_18_29_43_Pro

Ensimmäiset post ride beerit. 100 metriä ajoa ja taluttaen terassille.

WP_20140816_08_56_46_Raw

Koko kisan ensimmäinen lähtö.

WP_20140816_19_10_58_Raw

Illallista. Sauli, Olli, minä, Jussi, Antti ja Risto alias Sil Lisotto Bonk Malkovich.

InstagramCapture_d4656f1e-cb09-4155-9c4c-803d7515e5cd

Helpoiten fillarilla liikkuu Venetsiassa veneellä.

 

Uuno rautakaupassa vai virkamies valtakunnassaan?

Maassamme on valtavan kokoinen julkinen sektori. Kun sen tehostamisesta puhutaan, on vastaus usein, että jo nyt mennään niukkuutta jakaen kaikkialla. No ei mennä, ainakaan kaikkialla. Kerron kokemukseni Suomen Tullista.

Tausta:

Asuimme perheemme kanssa kolme vuotta Sveitsissä. Sinne muuttaessa vein Suomesta uutena ostetun auton ns. ”muuttoautona” sinne. Nyt toin sen takaisin. Periaatteessa Suomen valtion näkökulmasta homman pitäisi olla yksinkertainen: todetaan, että auto tosiaan on ollut vähintään vuoden ulkomailla ja muuttaja myös. Sen jälkeen autolle myönnetään maksimissaan n. 13 500€ arvoinen alennus autoverosta (ainakin vielä toistaiseksi, poliitikoilla on työn alla tämän veroedun poistaminen). Tämän jälkeen auto rekisteröidään suomalaiseksi autoksi ja siitä aletaan maksamaan käyttövoimaveroa ja muita Suomeen kuuluvia maksuja.

Koska oletusarvoisesti tavallisesta perheautosta ei Suomen valtiolle heru euroakaan verotuloja, voisi kuvitella, että tällaisen tullausprosessi on vedetty niin suoraviivaiseksi kuin mahdollista.

Mitä vielä.

Soitin vielä Sveitsissä ollessani Tulliin ja kysyin, mikä on toimintamalli, kun auton tuon. Sain Helsingin tullista erittäin asiallista palvelua sekä mielestäni selkeät ohjeet. Kysyin lisäksi SoMessa sveitsinsuomalaisten ryhmästä neuvoa, sillä joku oli varmaankin tehnyt saman operaation ennen minua. Sieltä sain vielä parempaa palvelua ja näiden perusteella kirjoitin itselleni muistintueksi sekä muille tarvitseville seikkaperäiset ohjeet Muuttoauton tuonti Sveitsistä Suomeen.

Tulostin kaikki neljä lomaketta valmiiksi ja täytin ne ennen kuin lähdin ajamaan Suomeen. Sain tullilta 10.7.2014 tiedon, että:

– laivalta minun tulee ajaa suoraan tulliin, jossa suoritetaan tuontitullaus
– minulla tulee olla kaikki dokumentit originaaleina mukana
– tulli on Turussa auki aina kun laivat tulevat

Näillä ohjeilla ja mielestäni hyvin valmistautuneena suuntasin muuttomatkalle. Alla raporttini siitä, miten asia sitten oikeasti hoitui. Pahoittelen raportin pituutta – koko Suomen kansalle.

Luku 1: ensimmäinen käynti

Kilttinä suomalaisena tein tismalleen ohjeen mukaan. Saavuin 17.7.2014 Silja Linellä klo 7.00 Turun satamaan. 7.15 olin autoni kanssa Turun tullin edessä. Lappu kertoi, että se aukeaa klo 8.00. Siis ei se olekaan auki silloin kun laivat tulevat. Sattuuhan sitä.

Kävin aamiaisella ja tulin takaisin 7.55. Piha oli autio ja kanssani oven aukeamista odotti yksi, viinalta lemuava venäläinen rekkakuski.

Tasan 8.00 oven sähkölukko napsahti ja marssin kaikkien papereideni kanssa suoraan tyhjään odotusaulaan. Humalainen venäläinen avasi minulle oven ja viittoi, että mene vain ensiksi.

Yksi kuudesta palvelupisteestä oli auki. Siellä istui nelikymppinen tullimies konettaan näpytellen, rintamasuunta sivuttain asiakkaisiin. Koska olin ensimmäinen, kävelin tälle ainoalle auki olevalle luukulle.

 

”Huomenta! Muutin juuri Sveitsistä ja minulla on pihalla muuttoauto tuontitullausta varten.”

”Ota vuoronumero.” totesi asiakaspalvelun ammattilainen nostamatta katsettaan tasaisen kaksisormitekniikan uhriksi joutuneesta näppäimistöstään.

Sinänsä selkeästi ymmärrettävä komento pysäytti minut kannoilleni, sillä jokin (ehkä maalaisjärki?) sanoi minulle, että tämähän on outoa. Olen ensimmäinen juuri avatussa toimipisteessä eikä muita palvelupisteitä ole auki. Mihin tarvitaan vuoronumeroa?

Koska tullimies ei edelleenkään vilkaissutkaan minuun, marssin vuoronumeroautomaatille. Humalainen venäläinen arpoi siellä edelleen, mitä nappia pitäisi painaa. Sitten arvoimme yhdessä. Olisiko tämä nyt siirtokilpiasia, käteistullaus, ajoneuvoveroasia tai tuontitullaus?

Päätin ottaa vuoronumerot sekä ajoneuvoverotukseen että tuontitullaukseen. Venäläinen painoi sokkona jotain ja nappasi oman lappunsa. Sitten istuimme molemmat odottamaan tyhjään aulaan.

Vajaan kymmenen minuutin kuluttua tullimies oli saanut molemmat etusormensa sen verran vetreiksi, että toinen eksyi niistä ilmeisen vahingossa ”seuraava jonossa” –napille. Taululle tuli venäläisen rekkakuskin vuoronumero. Hänen marssiessaan tiskille toivoin, että tullimiehellä on hajuaisti tallella ja kaveri ei tuossa kunnossa lähde liikenteeseen täysperävaununsa kanssa.

Hajuaisti ei ilmeisesti toiminut, leimojen hakija olikin vain apukuski tai tiukasti asiakkaasta poispäin pysyvä rintamasuunta esti vanhan viinan hajun joutumisen tullimiehen sieraimiin ja niinpä rekkakuski sai leimansa ja poistui. Itse jatkoin odottamista, edelleen yksin.

Odotellessa huomasin, että toisessa jonotuslapussa numeroni oli 402 ja toinen, ajoneuvoverojonolappu, oli tyhjä. Käytin aikaani seinällä olevia tiedotteita lukien ja huomasin, että tulli on lopettanut henkilökohtaisen asiakaspalvelun ajoneuvoveroasioissa. Siksipä vuoronumeroni oli tyhjä. Vuoronumerokoneesta ei kuitenkaan vielä oltu ehditty teipata ko. vaihtoehtoa piiloon. Näin myös ohjeen, että ajoneuvoveropäätöstä varten seinällä olevaan postilaatikkoon tulee toimittaa tullin vaatimat lomakkeet. Ei muuta. Ja ehdottomasti kopioina, ei originaaleina. No, minulla on mukana originaalit, eiköhän näistä täällä kopiot saa, ajattelin.

Postilaatikkoon vaadittavista dokumenteista puuttui kuitenkin kaikki tullin minulle puhelimessa ohjeistamat todistukset, kuten kopiot passista, todistukset maassa, eli Sveitsissä oleskelusta ja laivalipuista.

Jonkun minuutin kuluttua vuoronumerotaulu taas välkähti ja toisen lappuni numeroa kutsuttiin. Marssin samaiselle herralle, jonka rintamasuunta tai katse ei edelleenkään kääntynyt lähestyvää asiakasta kohti. Todella huonosti suunnitellut työpisteet, ajattelin, kun ne estävät rintamasuunnan kääntymisen.

Kerroin taas asiani: muuttoauto Sveitsistä, haluaisin suorittaa tuontitullauksen.

”Ei sellaista tarvita. Tuossa on postilaatikko, johon jätät lomakkeet. Oliko muuta?”

”Ahaa… no, minulle neuvottiin puhelimessa ajamaan suoraan laivalta tänne tuontitullausta varten… Mutta jos ei tuontitullausta tarvita, niin eihän se mitään. Minulla onkin nämä kaikki ajoneuvoveropaperit tässä mukana, mutta sain teiltä eri listan kuin tuossa postilaatikossa mainitaan. Että minkä mukaan minun pitäisi näitä papereita jättää?”

”Jätät sen, mitä tuossa postilaatikossa sanotaan.”

”Mites nämä todistukset ulkomailla oleskelusta, laivaliput jne.”

”Kyllä suhun sitten otetaan yhteyttä, jos jotain muuta tarvitaan.”

”Selkeä homma. Jätän mitä laatikossa lukee, mutta minulla on nyt vain originaalit mukana, koska näin minua ohjeistettiin ja postilaatikossa lukee, että pitää jättää ehdottomasti kopiot. Että onnistuisiko näistä ottaa kopiot täällä?”

”Kopiot? Mitä sulla ois niinku kopioitavaksi?”

”No, ne tullin lomakkeet, jotka tuossa postilaatikossa mainitaan.”

Vihdoin katse kääntyi kohti minua, eli asiakasta!

”Kopiointi on kyllä aika kallista täällä…” sanoi tullimies, jonka oikean käden ulottuvilla on kopiokone.

”Okei… no mitäs se maksaisi, kun haluaisin nyt jättää nämä paperit tänne?”

”Ei… Kyllä sun nyt kannattaa mennä jonnekin muualle kopioimaan.”

Ymmärsin yskän. Virkamiehen työpäivää oli jo liikaakin häiritty. Sääliksi kävi, kun kellokin oli vasta puoli yhdeksän. Heinäkuu ja kaikki. Pitkä päivä vielä edessä. Kuin Uunolla rautakaupassa.

Poistuessani huomasin, että aulaan oli saapunut lisää häiritsijöitä. Heitä ei tosin toviin palveltaisi, sillä molemmilla oli kourassaan tyhjät numerolaput ajoneuvoveropuolelle. En ollut tyhmä yksin.

Ajoin tullista uuteen kotiini ja tyhjensin autoni muuttotavaroista. Sitten ajoin katsastuskonttorille suorittamaan rekisteröintikatsastusta. Se sujui näppärästi ja maksoi pari sataa euroa. Katsastus tuotti tosin hylätyn leiman, koska ajoneuvoveropäätös puuttuu. Ajoneuvoveropäätökseen taas tarvitaan dokumentti rekisteröintikatsastuksesta. Loogista, mutta kansalaiselle kallista.

Iltapäivällä ajoin yritykseni toimistolle kopioimaan lomakkeita. Vaikka postilaatikossa ei mainittukaan kaikkia papereitani, päätin ottaa kopiot kaikesta mahdollisesta: vaimon työtodistuksesta, Sveitsin kuntamme todistuksista oleskelustamme, Sveitsin oleskeluluvista, laivalipuista jne. Strategiani oli minimoida käynnit tullissa. En haluaisi enää turhaan rasittaa siellä työskenteleviä ihmisiä.

Pistin paperit kuoreen, ajoin takaisin tulliin ja jätin kuoren postilaatikkoon.

Muutaman päivän päästä sain tullin ajoneuvoverokäsittelijältä lisätietopyynnön: autostani puuttui tullauspäätös. Siis se tuontitullauksesta saatava dokumentti, jota ensimmäisellä kerralla koitin tullissa heikolla menestyksellä suorittaa. Sattuuhan näitä virheitä ensi kertaa muuttoautoa maahantuovalle, ajattelin. Olisi pitänyt yrittää enemmän!

Soitin kuitenkin ajoneuvoverokäsittelijälle ja kysyin, miksi tällainen päätös tarvitaan, kun ajoin laivalta suoraan (aamupalalla poiketen) tulliin ja yritin autoa tullata ja silloin sanottiin, että ei autoa tarvitse tullata.

”Jaa, no ne olivat siellä neuvoneet virheellisesti.”

Sattuuhan tuota. Eihän Suomeen muuttoautoja varmaan edes joka vuosi tuoda.

Lisäksi dokumenttini eivät riittävän kattavasti todistaneet, että myös minä olin oleskellut Sveitsissä. Dokumenteissa oli kopiot oleskeluluvistani, kunnan antamat todistukset ja vaimon työtodistus. Tulli olisi halunnut jotain lisää ja kysyin, mitä se voisi olla. No, esim. sellainen työtodistus, jossa sinutkin mainitaan.

Kerroin olevani yrittäjä ja tein siellä töitä yritykseni eteen, että voinko kirjoittaa sellaisen itse? No, luonnollisesti itse kirjoitetut todistukset eivät kelpaa. Vaimoni soitti sittemmin työnantajalleen ja pyysi lisäämään työtodistukseensa lauseen, että myös perhe oleskeli maassa tämän ajan. Työnantajaa en koskaan tavannut henkilökohtaisesti, mutta tämä lisälause riitti tullille.

 

Luku 2: Toinen käynti

 

Ajoin taas, noin viikko Suomeen saapumisestani, tulliin ja marssin suoraan vuoronumeroautomaatille. Otin lapun tuontitullaukseen. Odottelin ja jonkun ajan kuluttua vuoroni tuli. Tällä kertaa minua palveli ystävällinen rouva. Kohtaamisemme oli toki lyhyt:

”Päivää. Minulla on muuttoauto, josta puuttuu tullauspäätös. Eli sellaisen tarvitsen.”

”Aha. Tuota, otit väärän vuoronumeron. Sinun pitäisi ottaa se kakkonen, eli käteistullaus.”

”Käteistullaus? Eikö tämä olekaan auton tuontitullausasia?”

”No, onhan se, mutta täällä meillä sitä kutsutaan käteistullaukseksi.”

”Okei, loogista. No, kaipa minä menen tästä ottamaan vuoronumeron käteistullaukseen.”

Palvelutiskejä oli tällä kertaa auki kaksi, joten jännityksellä odotin, että päädynkö uuden numeroni kanssa takaisin samaiselle rouvalle, joka olisi varsin koomista. Odotukseni kuitenkin katkaisi minua palvellut rouva, joka osoitti ensimmäistä kertaa tullaushistoriassani proaktiivista asiakaspalvelua. Hän toi minulle vielä yhden uuden lomakkeen täytettäväksi. Lomake oli tullauslomake, kun tuodaan jotain Suomeen EU:n ulkopuolelta. Neljä tullin lomaketta jo täyttäneenä en kuitenkaan tästä lomakkeesta tajunnut yhtään mitään. Termistö oli täysin eri kuin missään muussa lomakkeessa. Kuka on viejä? Entä tuoja? Mikä on alkuperämaan ja lähtömaan ero?

Tuijottelin sitä hetken ja yhtäkkiä takaoikealta ilmestyi pöydälle avattu mappi, jossa oli ohje lomakkeen täyttämiseen. Sen toi toinen tullimies, joka oli kuullut keskustelumme.

”Tässä ois ohjetta. Muistelin, että joskus on tällainen tehty, kun toi lomake on vähän haastava…”

Kiitin ja täytin lomakkeen. Aidosti ystävällinen herra. Omat ja autoni tiedot kirjoittelin nyt siis ehkä seitsemänteen paperilomakkeeseen. Aina välillä kävi mielessä, että enkö voisi kertaalleen vaikka näpytellä näitä netissä jonnekin tullin tietokantaan ja sieltä ne olisivat sitten kaikkien käytettävissä.

Vihdoin tuli minun vuoroni ja siirryin kolmannen henkilön palveltavaksi. Hän oli oikein asiallinen ja katsoi jopa silmiin. Palvelu tarkoitti sitä, että hän alkoi kaksisormitekniikalla siirtämään paperilta harakanvarpaitani tullin järjestelmään. Itse täytin lomaketta kynällä vartin. Sitten katsoin toisen mokoman, kun sitä siirrettiin suomalaisen virkamiehen toimin ns. manuaalisiirtona tietokantaan. Yhdessä tavasimme ääneen, miten Keimlerweg (Sveitsin osoitteeni) kirjoitetaan. Tietokantaan kyläni Urdorf tallentui Urdoffina. R-kirjaimessani on siis skarppaamista.

Minulla oli mukana auton kauppakirja, koska se piti olla. Tosin se ei nyt kelvannutkaan, sillä siitä ei käynyt ilmi auton autoverotonta alkuperäistä ostohintaa. Arvoimme sitä yhdessä hetken ja tietokantaan oli siihen joku luku saatava. Muistelin nähneeni sellaisen luvun kolme vuotta sitten autoa ostaessani autoliikkeen tekemässä tarjouksessa, mutta en ajatellut sen olevan virallinen asiakirja.

”En voi laittaa tätä asiaa eteenpäin, ellen saa sitä verotonta hintaa tietooni.

”Eikös sitä voisi laskea tuosta verollisesta hinnasta? Eikö teillä ole suomalaisen autoveron määrä tiedossa?

”Tarvitsen siitä dokumentin.”

”No, jos toimitan jälkikäteen ja laitetaan siihen nyt vaikka 24 500€. Sen verran muistaakseni autosta maksoin.”

”Tehdään sitten niin. Laita se tarjousdokumentti minulle postilla”

”Käy hyvin. Mihin osoitteeseen?”

”Tänne Turun tulliin. Tällä on joku postiosoitekin, mutta en sitä nyt muista…”

”Onko se tämä, joka lukee näissä lomakkeidenne alaosissa?

”Joo! Just se! Laita sinne.”

”Käviskö, jos skannaan sen lomakkeen ja laitan sinulle sähköpostina?”

Tullimies selkeästi innostui!

”Joo! Hei, se on vielä näppärämpi! Laita sähköpostilla!”

Näin pääsimme yhteisymmärrykseen, saimme luvun tietokantaan ja asian eteenpäin. Sain tullattua autoni! Sain siitä myös dokumentin ja tullimies ehdotti jopa, että hän ottaa minulle siitä pari kopiota (hinnasta ei puhuttu), jos tarvitsen johonkin.

Laitoin tullauspäätöksen kirjekuoreen vaimon työnantajan toimittaman uuden työtodistuksen kera (se, jossa myös minut mainitaan) ja tipautin kuoren ajoneuvoveron postilaatikkoon.

Pakko myöntää, mutta unohdin toimittaa tarjouspaperin, sillä en sitä muuttotavaroiden joukosta löytänyt. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä viikon päästä sain ajoneuvoveropäätöksen.

Maksettavaa veroa Suomen valtiolle tuli 0 euroa.

Joku viitseliäämpi voi laskea, kuinka kauan seitsemän eri lomakkeeni naputtelu tietokantaan on työaikaa vienyt ja kuinka kauan minä omalla tietämättömyydelläni tullimiesten ja –naisten aikaa Turun tullissa kulutin ja mitä se maksoi. Joka tapauksessa se maksoi paljon enemmän kuin valtion tästä saama hyöty. Ja kuinka monta kertaa vuodessa tämä prosessi toistuu?

Joko prosessia on tehostettava, meitä muuttoauton tuovia koulutettava paremmin tai johtamista ko. tullin toimipisteessä parannettava. Yhtä kaikki, väitän, että julkisessa taloudessamme on satoja vastaavia esimerkkejä, joissa räjäyttämällä nykyinen prosessi osiin ja kyseenalaistamalla vanhat käytännöt, voitaisiin saavuttaa huomattavia säästöjä ja samalla parantaa asiakkaan kokemusta.

Petri Hollmén

 

 

 

 

 

Muuttaminen Sveitsissä tai Sveitsistä

WP_20140708_001

Elämme nyt muuttolaatikoiden keskellä. Muuttaminen on aina mukavaa. Saa käytyä läpi valtavan määrän tavaraa ja arvioitua omia hankintojaan jälkikäteen kriittisesti. Muuttaessa oppii paljon itsestään. Jos oppia osaa oikein hyödyntää, säästää elämässä valtavan määrän rahaa ja luontoa, kun osaa arvioida jo kaupassa todellista tarvetta. Usein muuttavalle kehittyy ns. muuttajan katse. Muuton lähestyessä kynnys hankkia mitään uutta kasvaa valtavan suureksi. Silmä ei kaupassa edes osu sellaisiin tavaroihin, jotka eivät ole täysin välttämättömiä. Jos saman asenteen pitää läpi elämän, ei turhaa tavaraa kerry nurkkiin. (Toim. Huom. Urheilutavarat eivät koskaan ole turhia.)

Sveitsissä muuttaminen on periaatteessa ihan samanlaista kuin missä tahansa muuallakin, kunhan ottaa huomioon kaksi perustavanlaatuista eroa esimerkiksi Suomeen.

1)   Vuokralainen on velvollinen jättämään asunnon täysin samassa kunnossa kuin sen sai.
2)   Sveitsissä on ”viralliset muuttopäivät”, jotka ovat 31.3. ja 30.6. sekä 30.9.

Ensimmäinen kohta todellakin tarkoittaa sitä mitä siinä sanotaan. Esimerkiksi me olimme onnekkaita ja muutimme täysin uuteen asuntoon kolme vuotta sitten. Viimeiset kaksi – kolme viikkoa olemme käyttäneet asunnon alkuperäiskuntoon palauttamiseen. Kaikki seinät tulee pestä. Jos ne eivät lähde puhtaaksi, tulee ne maalata tai maalauttaa alkuperäisiksi. Kaikki ruuvien reiät täytetään, hiotaan tasaiseksi ja paikkamaalataan. Kaikki kiinteästi jälkikäteen asennetut huonekalut tulee joko poistaa tai sopia seuraavan vuokralaisen kanssa etukäteen niiden jättämisestä. Tämä koskee myös meillä esim. varastotiloja, joka oli tullessamme tyhjä ja johon asensin hyllyt. Onneksi seuraavakin vuokralainen haluaa mieluummin säilyttää tavaransa hyllyillä kuin lattialla, niin en joudu niitä sieltä purkamaan.

Loppusiivous tarkoittaa todella perusteellista siivousta lattiasta kattoon. Usein loppusiivouksen tekee yritys, joka sitten vastaa lopputuloksesta. Tällaisen hinta olisi asunnossamme ollut kuitenkin useamman tuhat frangia, joten päätimme tehdä itse. Saa nähdä meneekö läpi. Jääkaappiin olen tilaillut uuden saranan ja pullotelineen, kun ne ovat menneet käytössämme huonoon kuntoon. Seiniä on hinkattu ”ihmesienellä” jo useamman päivän ja tänään rouva siisti nurmikon.

Niin, siis nurmikon. Sattui nimittäin niin, että lapset pelasivat jalkapalloa takapihallamme aika aktiivisesti. Kuuma kesä ja jatkuva kulutus teki nurmikon laikukkaaksi ja eräänä aamuna, lukiessani meilejä takapihan sohvalla, marssi puutarhaamme täti, joka tuijotti nurmikkoa. Hän ei huomannut minua ja kysyinkin, että voinko auttaa häntä. Täti säpsähti ja totesi tarkistavansa nurmikkoa. Yllään hänellä oli jonkun puutarhuriliikkeen uniformu. Viikon kuluttua vuokranantajamme ilmoitti, että ”Rasenkontrollin” (siis nurmikkotarkastuksen) tuloksena hän sai kustannusarvion 600 frangia. Minä kysyin, että mistä. No, nurmikon palauttamisesta uuden veroiseksi.

Oletin toki uudenveroisena palauttamisen koskevan asuntoa, mutta että nurmikkokin… Ajoin Bauhausiin, ostin satasella multaa ja siemeniä sekä kuvan mukaiset nurmikonilmauskengät (okei, tässä kohtaa muuttajan katse petti – ilmankin olisi pärjännyt) ja kylvin nurmikon uusiksi. Kaksi viikkoa myöhemmin on takapihamme taas kuin uusi ja kelvannee uudellekin vuokralaiselle.

WP_20140709_001

Kelvannee?

Mitä enemmän tätä systeemiä ajattelee, sen hienompi se on. Omista jäljistään joutuu kantamaan vastuun ja uuteen asuntoon muuttava pääsee suoraan siistiin asuntoon.

Viralliset muuttopäivät Sveitsissä

Onneksemme meillä ja vuokranantajalla on aina synkannut, joten emme ole aina menneet kaikkien standardien mukaisesti. Mutta jos siis olisimme menneet, niin olisimme voineet muuttaa vain virallisina muuttopäivinä (lisätietoa mm. täällä: http://www.auswandern-schweiz.net/wohnungssuche), joita on kolme vuodessa. Suuri osa sopimuksista on päivätty päättymään näinä päivinä ja sehän tietää kolmea joulua vuodessa muuttofirmoille, pakettiautovuokraamoille ja muuttosiivousyrittäjille. Muuttajille se tietää yhtä hyvin kiireistä päivää, kun vanha asunto tulee jättää aamupäivällä ja uusi vastaanottaa iltapäivällä. Muuttomatkan pituudesta huolimatta…

Meille rekka ajaa pihaan ensi viikon tiistaina, 15.7., eli emme mene syklissä tässäkään. Tosin silloin kun muutat näiden päivien ulkopuolella, olet käytännössä velvoitettu hankkimaan seuraavan vuokralaisen. Ellet toisin vuokranantajan kanssa neuvottele, kuten me teimme.

Takaisin Suomeen

Ulkosuomalaisena eläminen päättyy osaltamme siis ensi viikolla ja meistä tulee kaarinalaisia. Fiilikset on hieman sekalaiset. Aikansa kutakin ja nyt on seuraavan elämänvaiheen aika. Blogi voinee muuttaa muotoaan remonttiblogiksi, sillä seuraavat kuukaudet elämme remonttielämää.

Olin luvannut itselleni, että koskaan en remonttia lähde tekemään ja tässä sitä ollaan. Rakkaus siirtää vaikka vuoria – tai ainakin kivitaloja. Toisaalta, kun olen ihaillut Suunnittelutoimisto Neliömetrin Jennin meille piirtämiä havainnekuvia tulevasta talostamme, olen jopa hieman innostunut hommasta. Vuorimaisema, se on jonnekin pakko saada. Vaikkapa kylpyammeen taustaseinäksi. Kiipeilyseinä puolestaan sopisi autotalliin. Jotenkin tämä mäkien puuttuminen on kompensoitava… 🙂

screenshot_964

Tältä tulevan keittiömme pitäisi näyttää.

screenshot_965

Tuleva olohuoneemme

Tuleva kylppäri. Vuoristokuva sopisi kylpyammeen taakse, eikö? Sauna tehdään pihalle, vanhaan viinikellariin.

Tuleva kylppäri. Vuoristokuva sopisi kylpyammeen taakse, eikö? Sauna tehdään pihalle, vanhaan viinikellariin.

 

Switzerland is over and out. Tosin kyllä me tänne vielä palataan!

Petri

#satasyytäollaonnellinen #95 #hyvä palvelu



Se on niin hienoa, kun on hotellissa tai ravintolassa ja näkee, että henkilökunta nauttii työstään. Ja että konsepti on pieniäkin yksityiskohtia myöten mietitty ja sorvattu toimivaksi. Hotellimme Valbella Inn napsii kyllä täydet pisteet. Lapsiperheen paras juttu oli valvottu, valtava leikkihuone, jonne lapset suuntasivat mielellään, kun aikuisilla oli vielä kolme ruokalajia neljästä jäljellä.

Tänne tullaan uudelleen!

#satasyytäollaonnellinen #92 #ryhmäliikunta



Liikunnassa olen aika yksinäinen susi. Tykkään mennä yksin. Paitsi silloin, kun on hyvää seuraa tarjolla!

Tänään poljin ensimmäistä kertaa vaimoni kanssa Üetlibergille ja lisäksi mukana porukassa oli vaimon veli vaimoineen. Yllättävän hyvin nuo tasamaan asukit jaksoivat koko lenkin ja toki seura tuo mukavaa vaihtelua. Ja seurassa ei tule ajettua aina verenmaku suussa. Välillä lienee hyvä liikkua ihan rennostikin.

Kai…