Mitä sä et tajuu kohtaamisista?

Tiedätkö, että:

”Kun maailma täyttyy kohinasta, vain kohtaaminen jää.”

Tähän lauseeseen tiivistyy maailmanmeno. Ajattelin tätä enemmän kuin koskaan juuri päättyneessä Nordic Business Forumissa. Siellä toisensa kohtasi noin 5500 bisnesihmistä. Mutta miksi?

 

Niin miksi? Väitän: tätä ei teillä tajuta. Siis sitä, että miksi kohtaaminen on ylivertainen media tietyissä tilanteissa ja mikä on yhden kohtaamisen arvo.

 

Tai jos teillä tämä asia tajutaan ja toimitte oppienne mukaisesti, niin onnittelen ja haluan tavata teidät. Haluan aina oppia edelläkävijältä. Kuulutte harvinaiseen prosenttiin.

 

Kohina.

Se on tykkäyksiä, klikkauksia, jakoja, meilejä, mobiilia, meilejä, huutoa ja hälinää. Se on bannereita, snapchattia, somea, instaa, facea, hesaria, ulkonäyttöjä, radiota ja telkkaria. Maailma on täynnä sitä. Sinun maailmasi ja minun maailmani.

 

Hienoa?

Paljon mahdollisuuksia. Uusia kanavia ja keinoja huutaa kovempaa. Hienoa, mutta arvaa mitä? Ihminen ei ole muuttunut samassa tahdissa kuin media. Me olemme edelleen luolassa, iltanuotiolla tai savannin puun varjossa keskustelemassa ja kohtaamassa.

 

Kohtaaminen on ylivertainen media, mutta mihin? Tämän harva tietää ja pidän teitä jännityksessä. Palaan tähän myöhemmin.

 

Kaikkein surullisinta on, että kohtaamisten mahdollistamiseen (kansankielellä vanhahtavalla sanalla toisin ilmaisten ”tapahtumiin”) laitetaan vuodessa rahaa hillittömiä summia miettimättä lainkaan miksi. Puhumattakaan siitä, mitä se raha tuottaa. Siis mikä on yhden yksittäisen kohtaamisen arvo.

 

Tämän lisäksi hyvin harva tietää sitäkään missä kaikissa tilanteissa yrityksen tarinaa kerrotaan – eli kohdataan ihmisiä. Joka ikinen tunti hukataan hillitön mahdollisuus kertoa yrityksen tarinaa ja selvittää tämän vaikutus. Ja tehdä sillä rahaa.

 

Kysyin kahden päivän aikana kolmeltakymmeneltä bisnesvaikuttajalta, tiedetäänkö heidän organisaatiossa yksittäisen kohtaamisen arvo. 0/30 tiesi. En tiedä minäkään tarkalleen, mutta lupaan, että tulevaisuudessa teemme kaikkemme mahdollistaaksemme mahdollisimman suuren määrän kohtaamisia. Mitattavasti. Haluatko olla edelläkävijä?

Hyvä! Lue lisää ja ilmoittaudu.

 

Miksi kohtaaminen on ylivertainen media? Milloin niitä kannattaa järjestää? Miten ihmisen ajatteluun vaikutetaan?

Paljastan nämä ja paljon muuta webinaarissa 18.10.2016 klo 15.00.

Se organisaatio, joka ymmärtää miksi ja mikä on kohtaamisen arvo, hiihtää kilpailijoistaan ohi valonnopeudella. Pieksee kilpailijansa törkeän epäreilusti.

 

Ilmoittaudu mukaan webinaariin tästä: https://www.lyyti.in/webinaari181016

 

Webinaari on ilmainen, mutta otamme mukaan rajoitetun määrän osallistujia.

 

Hymyillään, kun kohdataan!

 

Petri Hollmén

 

Lapsuuden talvi – Uuninieriää

Muistan lapsuudesta kuumat kesät ja kylmät, runsaslumiset talvet. Nyt ovat ajat muuttuneet, väitetään. Talvi 2010 on ollut täydellinen poikkeus. Lumi tuli ennen joulua, eikä ole täysin vieläkään poistunut. Olemme saaneet nauttia lumen suomista iloista koko upean pitkän talven ajan etelässäkin.

Olen silloin tällöin kirjoitellut sosiaalisesta mediasta. Toisin kuin moni luulee, niin sen tärkein mahdollisuus on kuunnella – ei kertoa. Tai varsinkaan huutaa. Eri kanavien kautta voi aistia yleistä mielipidettä milloin mistäkin päivänpolttavasta asiasta. Luonnollisesti talvi 2010 herätti myös keskustelua ja mielipiteitä esimerkiksi Facebookissa. Koitin huomioida ja kuunnella yleistä tunnelmaa ja verrata sitä empiiriseen analyysiin omista lapsistani. Lyhykäisyydessään ajatukset talvesta menivät jotenkin näin:

  • joulukuu 2009: satoi ensilumi, joka pysyi. Suoranainen ihme! Kaikki ovat innoissaan ja ihmeissään. Pulkkailukuvia ja lasten iloa jaetaan innoissaan.
  • tammikuu 2010: lisää lunta, joka pysyy. Suurin osa on vielä innoissaan, kun lunta sataa. Osa, varsinkin omakotitalolliset ja autoaan kadulle parkkeeraavat, esittävät oireilun merkkejä. Lapset ovat edelleen innoissaan.
  • helmikuu 2010: Lähes kaikki omakotiasujat ovat kyllästyneitä lumeen ja autoilijoiden mielestä lumentulo saisi jo tosiaan loppua. Pakkasetkin harmittavat – ennen kaikkea junamatkustajia. Kukaan ei kuitenkaan tunnusta kaipaavansa loskatalvia. Lapset edelleen iloitsevat lumisateesta, hiihdosta, jääkiekosta ja pulkkailusta.
  • maaliskuu 2010: jokainen lumisade tuntuu jo ilkkumiselta. Eikö kevät koskaan tule? Iloa löytyy ainoastaan ensimmäisistä suojakeleistä pitkään aikaan. Tosin loska alkaa ärsyttämään ihmisiä. Lapset iloitsevat lumiukkokelien paluusta.
  • huhtikuu 2010: aikuiset huokailevat onnesta, kun talvi on taittumassa. Lapset kasaavat jäljellä olevasta lumesta vielä mäkiä ja hyppyreitä ja nauttivat talven rippeistä. Jääkiekko täytyy jään puutteen vuoksi siirtää olohuoneen lattialle.

Mistäköhän ne lapsuuden upeat talvet johtuivat? Ilmastosta vai asenteesta?

Voi meitä aikuisia…

Perjantaikokki

Uuninieriää

Kunnia tästä reseptistä lankeaa vaimolle. Ostin kaksi nieriää testatakseni uutta fileointiveistäni. Työpäivä venähti ja palatessani kotiin, olivat kalat jo uunissa. Ei harmittanut, vaikka veitsen testi jäi tulevaisuuteen.

AINEKSET 


–    2 kpl noin 700g nieriää
–    20 salvianlehteä
–    1 sitruuna
–    2 keltasipulia
–    merisuolaa ja mustapippuria
–    2 dl kermaa
–    1 dl proseccoa, kuivaa kuohuviiniä tai valkoviiniä
–    4 dl ruusukaaleja

VALMISTUS
Poista kaloista sisälmykset ja huuhtele vatsat. Pilko sipulit ja sitruunat siivuiksi. Laita kalojen sisään sipulit, muutama sitruunasiivu ja neljä – viisi lehteä salviaa per kala. Mausta kalat suolalla ja pippurilla. Nosta kalat uunivuokaan ja laita kalojen pinnalle koristeeksi 3-4 sitruunansiivua. Kaada kalojen päälle kerma ja prosecco. Nosta vuoka uuniin n. 20-30 minuutiksi 200 asteeseen.

Poista ruusukaaleista mahdollinen kova kanta ja keitä kypsiksi. Lisää ne vielä kalan kypsennyksen loppuvaiheessa vuokaan kerman joukkoon. Tarjoa sellaisenaan tai perunamuusin kera.

Kuka pelkää sosiaalisuutta? – Sillisilakat

”Pienet yritykset karsastavat sosiaalista mediaa.”

Näin oli präntätty Kauppalehteen eilen torstaina. Pienet yritykset eivät kuulemma halua lähtee sosiaalisuuteen mukaan, kun pelkäävät sen hallitsemattomuutta.

Mitä tuo sosiaalisuus oikein tarkoittaa?

Otetaan esimerkki. Pekka käy parturissa. Parturi on innoissaan uudesta ”Super Barber” -koneestaan ja ajelee millin terällä Pekan niskavilloja oikein elämänsä kyllyydestä. Niskan tiukassa kurvissa ei vauhti kuitenkaan pysähdy ja terä leikkaa koomisen loven hiusrajaan. Pekka ei ole tyytyväinen, menee seuraavana päivänä työpaikalleen ja jää pikaisesti kiinni avotoimistonsa kanssaeläjille oudosta tukkatyylistä. Pekka kertoo syyn, parturiliikkeen nimen ja vannoo, että ei toiste astu sinne jalallaan. Ja vannottaa myös kollegansa toimimaan samoin.

Toinen esimerkki. Raija käy kampaajalla. Raijan tukan kampaa uusi ja innokas parturi-kampaaja, joka ehdottaa uutta tyyliä. Raija ihastuu uuteen tyyliinsä ja saa vielä kokeilupussukan uutta hoitoainetta mukaansa. Kotona illalla Raija pesee tukkansa, viimeistelee iltansa hoitoaineella ja kertoo kavereilleen Facebookissa uudesta frisyyristään kuvan kera. Hän törmää myös Marttojen keskustelupalstalla galluppiin kotikaupungin parhaista kampaajista. Raija äänestää siellä omaansa ja hehkuttaa vielä kommenttien kera päivän tapahtumia.

Molemmissa esimerkeissä sosiaalinen media on kuvassa mukana. Ensimmäisessä se media, eli viestinnän väline, on Pekan tylysti tykittävä turpavärkki ja vaikutuspiirinä parikymmentä työkaveria. Osaa kiinnostaa, suurinta osaa ei. Informaatio tulee pakotettuna korvasta sisään.

Toisessa se on Raijan ihastuksesta näppäimistöä hivelevät sormet ja vaikutuspiirinä tuhannet samaa internetsivustoa seuraavat kanssakeskustelijat. Lähes kaikkia kiinnostaa, sillä lukea ei ole pakko.

Mikä tässä sitten pelottaa ja miksi juuri pienet ovat jääneet pois sähköisestä sosiaalisesta mediasta? Eikö kaikkien tavoitteena ole viidakkorummun rummuttaminen omaan tahtiin?

Tässäpä se vika varmaan lieneekin. Yritykset kuvittelevat, että omaa mainettaan voi hallita mediassa. Kymmenen vuotta sitten yrityksen maine oli sama asia kuin etusivun mainos paikkakunnan ykköslehdessä. Pulju oli laadukas, jos mainoksessa niin luki. Tyytymättömät saivat valitusvirtensä vain muutaman kymmenen kuuluviin, jos oikein jaksoivat töissä ja vapaa-ajalla räksyttää. Tyytyväiset puolestaan haluavat varsin harvoin omaa onnellisuuttaan kailottaa kylillä. Mainoksen sanaa ei siis ollut kyseenalaistaminen.

Pienten yritysten asiaa ei ratkaise ”mepäs jäämme sosiaalisesta mediasta kokonaan pois!” –asenne. Se kun on käytännössä mahdotonta. Yritys ei voi itse ratkaista, onko se siellä vai ei. Se nimittäin on. Asiakkaat – tyytyväiset ja tyytymättömät – pitävät siitä huolen. Sinne ei pääse rahalla eikä sieltä olla pois rahalla.

Mitä yritysten sitten pitäisi tehdä?

Vastaus on simppeli. Yritysten tulee pitää asiakkaistaan niin hyvää huolta, että nimi näkyy pääsääntöisesti hymiöiden ja ylöspäin osoittavien peukkujen vieressä. Uskon, että näin ne pienet yritykset pyrkivätkin tekemään, vaikka eivät aktiivisesti sosiaalista mediaa hyödynnäkään.

Mutta jos haluaa saada kunnon tehot irti, niin pitää ryhtyä avoimeksi. Jos mokaa ja asiakas siitä räksyttää sosiaalisessa mediassa, niin ei muuta kuin keskusteluun mukaan, myöntämään virhe ja kertomaan mitä aikoo tehdä ensi kerralla paremmin. Ajatelkaa mikä mahdollisuus! Harva pääsi Pekan avotoimistoon pahoittelemaan mokaa ja lupaamaan ensi kerralla hillitympää hiuslookia.

Jos näin uskaltaa toimia, niin suosio sosiaalisessa mediassa(kin) on saletti. Se näkynee myös siinä, että ovipumppua pitää rasvata entistä tiuhempaan ja yhä useammin matkalla pankkiin vain hymyilyttää.

Ps. jos haluat auttaa taivaltani sosiaalisessa mediassa, niin sen sijaan, että painat ”reply” ja kommentoit tekstiä minulle, tee se sosiaalisessa mediassa klikkaamalla tuota linkkiä alempaa

Ole sosiaalinen, pliis.

Oskarin sillisilakat ja purjo-perunamuusi

Tässä Herrankukkaron reseptiä on tuunattu valkosipulisuolakurkuilla ja savustetuilla silakoilla.

AINEKSET
– 500g silakkafileitä
– 1 matjessillifilee
– 3 dl kermaa
– 2 valkosipulisuolakurkkua
– 3 savustettua silakkaa
– 6 isoa jauhoista perunaa
– ½ purjo
– suolaa perunoiden keitinveteen
Kastike
– 2 dl kermaviiliä
– ½ nippua tilliä

VALMISTUS
Poista silakkafileistä selkäevä vetämällä sitä vastakarvaan. Leikkaa kurkut ja sillifilee muutaman tulitikun paksuisiksi siivuiksi. Rullaa puoleen silakkafileistä sillinpala ja puoleen kurkkutikku sisään. Lado silakkarullat uunivuokaan vieri viereen. Perkaa savusilakat ja ripottele liha silakkarullien väleihin. Kaada lopuksi päälle kermaa siten, että silakkafileet lähes peittyvät. Paista 200 asteisessa uunissa, kunnes kerma rusehtaa pinnalta.
Kuori ja lohko perunat. Pilko purjo. Keitä suolalla maustetussa vedessä kypsiksi. Kaada vesi pois. Soseuta ja lisää tarvittaessa tilkka kermaa ja vähän voita, jos vaimo suo.

Pilko tilli ja sekoita se kermaviilin kanssa. Tarjoa silakat ja perunamuusi tilli-kermaviilikastikkeen kera.

Sosiaalista viikonloppua!

Perjantaikokki