Kävelyä inhoavasta kävelyaddiktiksi

Ensimmäiset 40 vuotta elämästäni vältin kävelyä. Aivan liian hidasta ja tehotonta. Piti fillaroida tai juosta.

Sitten ymmärsin, että ei kävely ole näiden korvike, vaan lisuke.

En ole koskaan myöskään rakastanut neukkareissa istumista, mutta joutunut sitä tekemään työn puolesta enemmän kuin riittävästi.

Ihmeitä tapahtuu, kun yhdistää nämä kaksi: eli kävelyn ja palaverit.

Olen joskus pitänyt palavereja hiihtoladulla ja lenkkipolulla, mutta en juurikaan kävellen. 5.11.2019 lähdin ensimmäistä kertaa ovesta ulos tarkoituksella palaveerata.

Jäin heti koukkuun. Poissa oli neukkarin aiheuttama pakkotuijottelu, läppärin tuomat lisävirikkeet ja lounaan jälkeinen raukeus sekä tahattomat haukotukset. Niiden tilalla oli kevyt liikunta, aivoja virkistävä maisemien vaihtuminen sekä luontaisesti eteenpäin soljuva keskustelu.

Olen hoitanut 1to1-keskustelut lähes poikkeuksetta kävellen (liikuttanut siis myös muita). Lisäksi puhelinpalaverit ja myös kolmen hengen keskustelut sujuvat mainiosti Aurajokirantaa talsiessa. Olen myös vienyt kokonaisia tiimejä kävelyworkshopiin. Ruotsin tiimimme kiersi Paavo Nurmi -stadionin rataa ja teki samalla tiimitehtäviä. Toimi!

Päivän aikana olen energisempi ja niinä päivinä kun varsinainen treenaaminen on jäänyt väliin, menee silti hyvällä fiiliksellä nukkumaan. Parin tunnin kävely on erinomainen määrä arkiliikuntaa.

Olen ulko-ovella laittanut Stravan aina päälle mittaamaan matkaa, sillä tykkään seurata liikunnan määrää. Tänään kaimani Petri kysäisi Stravassa, että kuinka paljon on palaverikilsoja kertynyt.

Yllätyin itsekin!

100 kilometriä meni tänään rikki – alle kuukaudessa!

Kaloreita on palanut 13 000 ja aikaa ulkona kulunut 20 tuntia enemmän kuin tavallisena neukkarikuukautena.

Olen tulossa vanhaksi, mutta väliäkö sillä 😉 Aurajoen maisemissa kelpaa kävellä. Huomenna kävelen tosin (toivottavasti) Ranskan tiimimme kanssa Eiffel-tornin maisemissa.

Pete

Swimming in the snow

swimming

Aloitin päiväni pukeutumalla speedoihin, uimalakkiin ja -laseihin. Jalkoihin laitoin släbärit, eli tohvelit. Ja sitten menin lumitöihin. Onneksi naapurit nukkuvat vielä klo 5.50. Saattaisivat ihmetellä puolialastonta lumenluojaa. Sen verran oli lumi raskasta, että harjasta katkesi varsi. Lyhyemmällä on voimatreeni parempi, ajattelin itsekseni.

Lumitöitä tai ei, pari kilsaa vapaalla tyylillä herättää kivasti. Ja ai että, kerrankin vesi tuntui ihanan lämpimältä, kun sinne pääsi.

Uinnin jälkeen pukeuduin vähän formaalimmin, söin pikaisen aamupalan ja siirryin ulos odottamaan eilen illalla tilaamaani taksia. Sen piti tulla 7.15 ja maksan mielelläni 7,10€ ennakkomaksun siitä varmuudesta, että ehdin tällaisena ”talvi yllätti autoilijat”-aamuna ajoissa 7.36 lähtevään junaan.

7.17 Valopilkkuaplikaatio ilmoittaa, että auto on matkalla luokseni. Kiva. Odottelen jalat loskassa. 7.22 auto saapuu. Huomautan, että hän on myöhässä ja nyt tulee vähän pirun kiire junaan.

”Siihen ehditään, jos ehditään. Minkäs voi, kun ei näitä autoja vain ole.”

Selitin varanneeni auton yli yhdeksän tuntia sitten.

”Jaa. Mulle tämä tilaus tuli hetki sitten.”

Toteamme yhdessä, että heidän systeemissään on vikaa. Minä tarkoitin taksimonopolia, hän teknistä tilausjärjestelmää. Sovimme yhteisesti, että ajetaan mahdollisimman kovaa.

Edessämme ajava volvokuski, tuo teiden turvallisuussankari, päättää alkaa opettamaan kuskilleni tapoja. Ilmeisesti ajoimme liian lähellä, joten hän vetää pari kertaa suoralla, tyhjällä tiellä jarrua oikein huolella. Vältämme peräänajon parilla sentillä. Hyvä, että opetti. Muutenhan tällainen liian lähellä ajaminen saattaisi joskus aiheuttaa kolarin. Varsinkin, kun edellä ajava vetää lossit pohjaan ihan yllättäen.

Sovimme kuskin kanssa yhteisesti, että koska Biocityn valot ovat punaisella, on minun parasta jatkaa aamutreeniäni juosten. Onneksi jalassani on bisnespukeutumisen monitaiturit, Makian mustat nilkkurit kumipohjilla. Niillä teen oman sohjosatasen ennätykseni. Valitettavan pitkä takkini häiritsee sohjon vapaata roiskumista ympäriinsä, mutta suojaa toki ohitettavia.

”Älä kaadu!” huikkaa kuskini perääni.

Saavun laiturille samaan aikaan kuin juna. Juuri kuten suunnittelinkin. Toki kaulahuivini jätin kuskilleni. Olkoon se kiitos siitä, että hän unohti laittaa taksamittarin päälle ja jätti veloittamatta ennakkotilausmaksun. Vai halusiko vain välttää reklamaationi toimimatonta systeemiä kohtaan?

Tiedä häntä. Tänään on luvassa asiakaskokemuksen teemapäivä Helsingissä. Omani alkoi hyvin.

 

Petri, sohjosatasen hallitseva Turun mestari

Lyhyt ajankuva hiihtoladulta

Joko kunto tai luisto paranee loppukautta kohti. Uusi tunnin ennätykseni luisteluhiihtoa: 20,08km: https://www.strava.com/activities/889622058/shareable_images/map_based?hl=en-US&v=1488829649

Vauhdista huolimatta ehdin pohtimaan nykyaikaa. 

Aamulla hiihdin kasi- ja ysiluokkalaisia ladulla pujotellen. Olivat siellä liikuntatunnilla. Sääliksi käy, kun raha on riittänyt Canada Goose-untsikkaan, muttei pipoon – tai pahimmillaan edes hanskoihin. Saatikka takin vetoketjuun. Tai sitten vetskari oli kaikilla viallinen. 

Miltä muuten lauma turkulaisia yläkoululaisia näyttää hiihtoladulla? Veikkaan, että samalta kuin Etiopian juoksujoukkue, joka näkee ensimmäistä kertaa sukset ja lunta. Siis siltä, kuin kaikilla olisi nousussa neljät sukset, kolme paria sauvoja ja jokaiselta olisi tasapainoelimet poistettu. 

Toisaalta: hyvä että edes koulu tarjoaa mahdollisuuden kokeilla hiihtoa. Ehkä joku heistä innostuu!

Pari viikkoa sitten pakkasta oli -13 astetta ja nousussa makasi yläkoululainen poika ladulla liikkumatta. Jalassa hänellä oli ohuet pillifarkut, takkina joku trendikäs verskatakki ja pää paljaana. Kysyin, mikä hänellä on. Että onko kaikki OK? 

”On. Mä oon vaan niin jäässä, etten pysty liikkumaan.”

Poika näytti ihan aidosti kärsivältä. Käskin hänet ylös ja hiihtämään nyt edes kilometrin, jotta pääsee parkkipaikan kopille lämmittelemään. Hän sanoi selviävänsä. 

Katsoin pojan käsiä. Hänellä ei ollut hanskoja, vaan käsiä peitti harvaankudotut villasukat. Ilmeisesti opettaja oli yrittänyt vaatettaa joukkonsa edes auttavasti pakkasta vastaan koulun löytötavaroilla. 

No, en ota kantaa puoleen tai toiseen, sillä mekin taistelemme 11-vuotiaamme kanssa siitä, kuuluuko luistelemaan laittaa henkkamaukan pitkikset ja nilkkasukat vai ihan talvivaatteet.

Odottelen silti jo lööppejä, jossa kerrotaan kuinka kolme yläkoululaista pelastettiin Super-Pumalla Impivaaran hiihtoladulta hypotermisinä. Ei-turkulaisille tiedoksi, että latu ei missään kohtaa ole yli 150 metrin päässä sivistyksestä. 

Tällainen ajankuva tällä kertaa. Taidan olla pahasti keski-ikäistymässä. Pitäisiköhän seuraavaksi kirjoittaa paheksuvasti nykynuorison musiikkimausta?

Petri

Minkä tunnin sinä omistat?


Mä oon niin kiireinen, etten ehdi liikkua.

Höpö höpö ja seli seli. Huippuvalmentaja Jarmo Riskin mukaan tärkeintä on päättää milloin liikut. Ja vasta sitten miten. Se, mikä ei ole kalenterissa, ei toteudu. Tämä pätee muuten myös tapahtumissa…

Itse olen päättänyt, että omistan vuorokaudessa tasan yhden tunnin. Silloin ei kukaan minua tarvitse tai häiritse. Se on aamulla kello 6-7. Silloin saan tehdä sitä, mikä on minulle tärkeää. Kaikki muut tunnit ovat vain osaomistuksessa. 

Tällä päätöksellä sain tammikuun saldoksi yhteensä 22 treeniä:

  • Juoksulenkkejä 6 (43,6km)
  • Hiihtolenkkejä 9 (145,4km)
  • Retkiluistelua kerran (30,4km)
  • Randoilua kerran (5km)
  • Uintikertoja 4 (7,75km)
  • Maastopyöräilyä kerran (13,5km)

Tammikuun kruunasi aamuinen juoksulenkki harvinaisen seuralaisen kanssa. Koiramme Miisa, joka normaalisti ei liikahdakaan peiton alta ennen kahdeksaa, suorastaan kiehnasi mukaan aamulenkille. Juoksuaika tekee ihmeitä.
Koska on sinun juoksuaikasi?

Kannatko itse vastuun hyväntuulisuudestasi?

Iloisen ihmisen kanssa on mukavampi olla. Hyväntuulinen henkilö antaa aina enemmän kuin ottaa. Positiivinen vire tarttuu. Suu hymyssä kulkeva kerää ympärilleen ystäviä, jotka auttavat häntä ylämäessä vauhdittaen ja alamäessä vauhtia jarruttaen. Tämähän on meille kaikille selvää pässinlihaa, eikö?

Aina kun kohtaan ihmisen, jonka asennekukkaruukku on täytetty mullista mustimmalla, tekee mieleni sanoa, että kasva aikuiseksi. Niin, kasva ja aikuistu. Ota vastuu itsestäsi ja hyväntuulisuudestasi. Se, että naamasi on väärinpäin, ei ole maailman vika. Sinä et ole uhri, vaan syyllinen. Ajatuksesi eivät ole totta, vaan mielikuvitusta. Jos tunnet olevasi väärinymmärretty, et ole. Jos luulet olevasi tuomittu epäonnistumaan, et ole. Luuseri olet vain omasta mielestäsi ja mielesi tekee sinulle tepposet.

Naamasi kertoo sen, mitä aivosi ajattelevat. Tiedätkö mitä? Ainoa ihminen, joka voi ajatuksiisi vaikuttaa, kurkkaa sinua surkealla yrmynaamallaan peilistäsi joka aamu. Kiukuttele sille. Syytä sitä. Tai kokeile mieluummin hymyilyä. Katso mitä tapahtuu!

Minulla on sinulle vinkki: ota vastuu omasta hyväntuulisuudestasi. Päätä olla hyvällä tuulella, niin tapahtuu ihmeitä. Saat ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Syntyy aivan uskomattoman tehokas ylöspäin nostava kierre. Huomaat, että sinulle tapahtuukin lähinnä hyviä asioita.

”Helppo sun on sanoa, koska olet tuollainen!”

Eikä ole. Jos en kantaisi vastuuta omasta hyväntuulisuudestani, niin vaipuisin pessimismin tummiin vesiin hyvinkin helposti. Minun tärkein työkaluni on aamuliikunta ja se toimii sinullakin. Voin lyödä siitä kanssasi satasen vetoa!

Miksi? Koska kun heti aamulla rasitat kehoasi puolen tunnin urheilulla, saa kehosi endorfiiniruiskun, joka kestää pitkälle iltapäivään. Ensimmäinen omaa uhriuttaan surkutteleva kollegasi ei saakaan sinun mittariasi painumaan miinukselle, vaan kehosi hormonikilpi suojelee aivojasi. Ja koska itse olet hyvällä tuulella, tartutat hyvää tuulta muihinkin eikä iltapäivästä edes ole enää riskiä, että joku ”droppaisi tunnelmaa” pakkaselle. Hehän ovat ansiostasi hyvällä tuulella.

Siis liiku! Jos kaapissasi on tennarit ja talossasi ulko-ovi, ei sinulla ole tekosyitä. Onnistut ja olet ylpeä itsestäsi. Kannat vastuun omasta hyväntuulisuudestasi, kuin kunnon aikuinen konsanaan.

Kiukuttelu on sallittua päiväkoti-ikäiselle sekä muistisairaalle vanhukselle. Meillä muilla on etuoikeus päättää, millä tuulella kohtaamme maailman. Joka ikinen päivä.

Pete

Ps. Seuraavassa blogissa kerron apuvälineen vastuunkantoon. Sinun kannattaa hankkia elämääsi toinen nainen, kuten minä olen tehnyt. Ehkä tosin hieman erilaisen, mitä nyt ajattelet. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Pps. Tuosta vedonlyönnistä: jos lupaudut kokeilemaan reipasta aamuliikuntaa kaksi viikkoa (erikoistarjous, vain sinulle ilmaiseksi!) ja toteat, että olet jatkuvasti huonommalla tuulella kuin aiemmin, niin maksan sinulle satasen. Tosin sitä ennen haluan nähdä todisteet liikunnasta ja vertaisarvioinnin kollegoiltasi sinun hyväntuulisuudestasi.

Haute Route Alpit 2016 – päivä 7.  Megeve – Geneve

Day7

Viimein aamu koitti vihdoin. Jalat tuntuivat ihmeen hyviltä. Ajattelin silti ajaa ihan rauhassa ja maisemista nauttien. Aamiaisella Johan nosti kilpailuhenkeä, sillä hän oli minua kokonaistuloksessa vain seitsemän sekuntia perässä. Ajatteli kuulemma voittaa minut.

Päivä oli Haute Route-mitta-asteikolla ”helppo”, sillä nousua ei olisi edes kolmea tonnia, vaikka matkaa olisi yhteensä 140 kilometriä. Yksi kunnon nousu, noin 700 metrin korkeuserolla ja muut mäet olisivat pieniä ”hidastustöyssyjä”.

Ensimmäiseen mäkeen kun pääsimme, oli strategiani muuttunut: päätin repiä kahdessa ensimmäisessä nousussa niin ison eron Johaniin, että voisin loppupäivän rullailla rauhassa. Jalat tuntuivat vahvoilta ja hyviltä. Annoin mennä! Poljin kaksi nousua todella vahvasti ja toisen nousun päällä ajanotto loppui hetkeksi. Totesin siellä olevani Johania jo useamman minuutin edellä. Homma oli siis selvä.

Vauhtia hidasti tällä kertaa laskut, sillä ensimmäisessä laskussa oli etujarruni todella tunnoton ja alkoi vinkua, kun vähänkään sillä kovempaa jarrutin. Ja vinkuna muuttui oudoksi pärinäksi samalla kun jarruteho katosi kokonaan. Ei ole todellakaan mikään kiva tunne yrittää laskea vain takajarrullisella pyörällä. Otin siis vauhtia reilusti pois ja laahasin etujarrua myös suorilla pitääkseni vauhdin aisoissa.

Toisen mäen päällä Mavicin mekaanikko tsekkasi jarrua kaksi sekuntia ja sanoi, että kunnossa se on. Otin paperia ja pesin vanteen vedellä. Ja näinhän se alkoi toimia! Ilmeisesti vanteelle oli mennyt urheilujuomaa tai vastaavaa, joka aiheutti ulinan ja pidonmenetyksen.

Loppupäivän ajoimme SKB:n porukassa, kauniissa auringonpaisteessa. Maali oli Yvoiressa, Genevejärven rannalla. Tunne sinne saapuessa oli mahtava! En olisi ensimmäisen päivän jälkeen uskonut näinkin vahvavointisena viikkoa lopettavani. Yvoiressa söimme, joimme muutamat Post Ride oluet ja jatkoimme Geneveen 400-päisenä pyöräilysaattueena.

hauteroute_maali.jpg

Tähän hetkeen, näihin ilmeisiin, tähän porukkaan ja kuvan fiilikseen tiivistyy koko viikko.

Koko viikko oli todella upea kokemus jälleen kerran. Parempia säitä ei olisi voinut toivoa ja FoxCompin Samun juuri ennen lähtöä huoltama pyörä toimi täysin moitteetta, viimeisen päivän jarruepisodia lukuun ottamatta. Ja siitäkin selvisi vanteen pyyhkäisyllä.

En sano, ettenkö enää koskaan menisi Haute Routelle, mutta toistaiseksi osaltani nämä karkelot on nähty. Olen polkenut sarjan kaikki episodit: Dolomiitit, Pyreneet ja nyt viimeisenä Alpit. On mahtavaa saada keskittyä vain polkemiseen (ja syömiseen sekä nukkumiseen) viikon ajan, nauttia maisemista ja uskomattoman hyvin toimivasta järjestelyistä. Väitän myös, että tämä on turvallisin tapa polkea vuoristossa. Jokainen vaarallinen mutka on merkattu, jokaisessa risteyksessä on ”sheriffi” pysäyttämässä liikennettä sinulle, kanssasi ajaa safety-moottoripyöriä ja käytössäsi on tarvittaessa huoltoauto sekä lääkintähenkilöstö. Jos siis haluaa itselleen todellisen haasteen, mutta turvallisissa puitteissa, niin suosittelen Haute Routea. Ensi vuodeksi on silti keksittävä uudet haasteet.

Iso kiitos viikon onnistumisesta menee jälleen porukallemme: Maija, Sauli, Olli, Bänä, Johan, Sebastian, Henri, Karvinen, Christer, Dani, Toni, Jamie ja monet muut matkan varrella tavatut ihmiset tekivät viikosta myös hauskan. Aamuisin oli vatsalihakset kipeät illan nauruista.

Tämä blogi tuli kirjoitettua vasta kotona Kaarinassa. Pakko myöntää, että mikään ei kuitenkaan voita kotiinpaluuta ja perheen näkemistä. Pitää käydä aina vähän kauempana, että osaa arvostaa sitä, mikä on lähellä.

Pete

 

 

 

 

Haute Route Alpit – päivä 6. Curchevel – Megeve

Day6

Päivä Stravassa: https://www.strava.com/activities/697866553

”Enää yksi aamuherätys!”

Tämä oli ajatukseni aamulla. Vaikka eilen oli ns. Marathon stage, ei tämä päivä paljoa jäänyt jälkeen. 134 kilometriä ja 3400 metriä nousua. Ja aurinkoa oli taas luvassa!

Pakko myöntää, että mieluummin hikoilen kuin jäädyn. Kaksi vuotta sitten Andermatista noustessa Furkapassin päälle, näytti lämpömittari -1 astetta, kun lähdimme 20 kilometrin laskuun. Viiden kilometrin jälkeen kroppa tärisi horkassa ja ohjaustanko vatkasi hallitsemattomasti. Nämä +13 asteen aamut ovat huomattavasti parempia.

HauteRoute 2016-09-02 kello 16.59.15

Startti oli 10 kilometriä hotellilta alamäkeen, suomalaisille tuttujen hyppyrimäkien juurelta. Näissä mäissä Toni Nieminen voitti aikoinaan olympiakultaa Albertvillen kisoista.

HauteRoute 2016-09-02 kello 16.59.37

Sauli johtaa ylivoimaisesti SKB:n sisäistä rankingia. Eikä pelkää myöntää sitä.

Parinkymmenen kilometrin laskun jälkeen olin kylmissäni, vaikka lämpöä oli se 13 astetta. Ensimmäinen ylämäki tuli siis kuin tilauksesta.

Mutta tänään ei oikein kulkenut. Vasen jalkani, varsinkin sen reisilihas, oli kuin puusta veistetty. Voimaa se ei tuottanut, mutta ilmoitti olemassaolostaan jokaisella pyöräytyksellä. Tästä tulisi pitkä päivä.

Poljin ensimmäiset 70 kilometriä todella hitaasti. Koitin lämmitellä reisiä polkemalla putkelta (seisten) pitkiä matkoja, mutta reisi pysyi jumissa. Pyörittäminen oli neliskanttista ja putkelta ajo näytti kuin Notredamen kellonsoittaja yrittäisi opetella polkemaan.

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.00.26

70 kilometrin jälkeen olimme päivän puolivälissä. Tonilta tyhjeni takarengas juomapisteellä ja vaihdoimme sitä, kun “Fine de course” –auto kurvasi paikalle. Se siis tarkoittaa sitä, että olet joukon viimeinen ja cut off-aika on lähellä. Oli aika alkaa polkemaan tosissaan.

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.01.21

 

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.02.22.png

 

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.03.31

Näissä maisemissa kelpaa fillaroida.

Söin magnesiumia ja suolaa sekä poljin huomattavasti kovemmilla sykkeillä. Se selkeästi auttoi ja jalat alkoivat toimia. Itseasiassa loppupuolikkaan poljin jo aika mallikkaasti. Maaliin saavuin 6h 46 minuutin jälkeen.

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.04.20

Parasta päivässä oli jälleen kerran maisemat ja maaliintulo. Enää yksi päivä ja sunnuntaina pääsee kotiin!

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.04.01

Col de Saisies. Tämä maa elää ja hengittää pyöräilyä. 

HauteRoute 2016-09-02 kello 17.06.29

Hotellilotossa meillä on käynyt tuuri ja tälläkin kertaa meitä siunattiin uima-altaalla sekä upeilla maisemilla. Majoitumme samassa hotellissa, jossa Giant-Alpecine –ammattilaistalli nukkui, kun Tour de Francen vierailu Megevessä heinäkuussa. Heidän kuskeilleen ei kuulemma saanut antaa comfort-huoneita, vaan astetta askeettisimmilla piti pärjätä. No, onneksi meillä on comfort-taso. Tuntuu, että juuri nyt olen ansainnut sen.

Toistaiseksi yksikään hotelli ei ole pystynyt vastaamaan siihen kysyntään, jonka monikymmenpäinen pyöräilijälauma aiheuttaa viidessä minuutissa aamiaispöydässä. Joka ikinen tarjolle tuotu tarjotin tyhjenee ennen kuin ranskalaiset ehtivät ”Viva la france”-sanoa. Tämän hotellin respa kehuskeli jo ennakkoon, että tässä hotellissa he tietävät, miten pyöräilijät syövät. Tourin kisakuskit kuulemma latoivat aamiaiseksi 4000 kaloria naamaan.

Saas nähdä aamulla, miten pystyvät vastaamaan meidän energiantarpeeseen.

Pete