Täytin viime maanantaina kolmekymmentä. Kinkereitä vietettiin edeltävänä viikonloppuna. Kutsuin karkeloihin lähimmät ystävät ja perheenjäsenet. Koska myös vaimo saavutti tuon 30-vuoden rajapyykin kesällä, päätimme järjestää oikein todelliset merkkipäivät. Kuusikymppiset.

Mietin, mitä kunnon kuusikymppisillä tehdään. Muistelin omaa lapsuuttani ja paikallisen maamiesseuran merkkimiesten suuria juhlapäiviä. Kuusikymppisillä kuuluu jakaa viirejä – sen muistin. Mitä useamman viirin (tai pöytästandardin, kuten juhlassamme opimme) juhlakalu saa, sitä merkittävämpi persoona hän on. Ja toisaalta, puheita pitää olla. Pitkiä, kuivahkoja ja juhlakalua vain etäisesti koskettavia. Laitoimme siis tilaukseen sekä viirejä että puheita. Myös kuorolaulu oli sallittu.

Saimme, mitä tilasimme: pitkiä puheita luettuna suoraan Vanhasen toisen hallituksen hallitusohjelmasta. Jo kuopattujen kuntien kunniaviirejä, anteeksi stanfaareja, tuli toistakymmentä. Haitarilla säestettyä tunteikasta kuorolauluakin kuultiin. Kolmikymmenvuotiaiden hittikamaa. Eniten lämmitti kuitenkin ystäviemme täydellinen heittäytyminen teemaan. Oli kansallispukua, kiilltäväksi persauksista kulahtanutta seitsemänkymmentäluvun rippipukua ja mauttomia kravaatteja. Tunnelma oli kuin pahimmissa kahdeksankymmentäluvun pönötysjuhlissa, joissa tunnelmaa piristi vain tahallaan nuotin vierestä viulua vinguttanut sukulaispoika.

Juhlamme teema oli tietenkin sarkastishumoristinen ja kaikki vieraamme olivat sen ymmärtäneet. Ajauduimme illan aikana keskustelemaan suomalaisesta juhlaperinteestä ja muutamat minua vanhemmat muistivat omasta lapsuudestaan nyt replikoimamme teeman täytenä totena.

Vertasin juhlakulttuuria juuri kokemaani italiakulttuuriin. Siellä häissä kaikki (sulhanen mukaan lukien) parveilivat kirkon käytävillä iloisesti toisiaan tervehtien ja kuulumisia vaihtaen aina siihen saakka, kunnes ovet aukesivat ja morsian yskäisi vienosti pyytääkseen käytävää vapaaksi. Suomessa kirkkoon kävellään nöyränä, sivuille vilkuilematta ja vaikka se kaikkein paras kaveri istuisi penkin päässä, niin häntä tervehditään korkeintaan miedolla nyökkäyksellä sekä ymmärtävällä katseella. Kätellä ei, keskustelusta puhumattakaan.

Arvelimme kuitenkin tämänkin kulttuurin jo muuttuneen ja kuuluneen aikaan mauttomien kravaattien ja eliniän kestävien pukujen. Elin uskossa kolmisen päivää, kunnes näin kauppalehdessä syntymäpäiväilmoituksen . Eräs oikeasti 60-vuotta täyttävä toimitusjohtaja oli printannut kuvansa ja syntymäpäiväilmoituksensa lehteen. Kuvassa herra on kuin tuomiota odottava ja tekstikin kehoittaa riehakkaasti iloitsemaan: ”Avoimet ovet klo 14 – 17. Ei lahjoja. Ei puheita.”

Kuullostavat kivoilta juhlilta. Standaareja varmaan tulee pöytäkaupalla. Ilman puheita, korkeintaan murahduksen kera. Oi jospa oisin saanut olla muuukaaanaaaa…

Currysilakat uunista
Mukailtu Tinan tapaan –kirjasta

AINEKSET
– 600 g silakkafileitä
– 2 dl majoneesia
– 1/2 limen kuori
– ½ dl maitoa
– ½ rkl kapriksia
– 1 dl purjosipulia
– 1 dl persiljaa
– suolaa ja valkopippuria
– dijon-sinappia
– currya 1 tl
– 8 porkkanaa
– kanalientä
– tilkka kermaa

VALMISTUS
Poista fileistä selkäevät vetämällä ”vastakarvaan”. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Kääri rullalle ja asettele uunivuokaan. Sekoita keskenään majoneesi, kapris, curry ja limen kuori.

Leikkaa purjosipuli ohuiksi renkaiksi ja lisää se seokseen. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Kaada seos kaloille. Paista uunissa puolisen tuntia 180 asteessa. Koristele persiljalla.
Valmista porkkanapyree.

Kuori ja pilko porkkanat. Keitä kanaliemessä kypsiksi. Kaada ylimääräinen liemi pois ja soseuta. Mausta kermalla, suolalla ja pippurilla. Tarjoa kuumana silakoiden kera.

Erinomaista viikonloppua!

Perjantaikokki