Perjantaikokin haaste – Chevre-tomaattilohta ja pastaa

Erinomaista vuotta 2011 sinulle lukijani! Pitkä hiljaiseloni päättyy ja bloggaaminen jatkuu. Syksyn työputki oli sen verran vauhdikas, että päätin lomailla oikein kunnolla. Kolme viikkoa erittäin lumisessa ja kauniissa saaristossa hiihdellen, lasten kanssa leikkien, saunoen, paljuillen, avantouiden ja rentoutuen oli parasta hermolepoa, mitä kuvitella saatoin. Vuosi 2010 oli jotain hyvin erityistä. Vuoteen mahtui niin haastetta ja hankaluuksia kuin myös loistavia onnistumisia. Näistä lisää yritysblogissani.

Mutta nyt: uusi vuosi ja uusi energia.

On jännä lähteä uuteen vuoteen tietäen sen jo kalkkiviivoilla ainakin yhtä kiinnostavaksi, haastavaksi ja muutosrikkaaksi kuin edeltäjänsä. Takaan, että jos mukana pysytte, niin kuljetan teitä vuoden aikana uusiin, mielenkiintoisiin ja ehkä herkullisiinkin seikkailuihin. Olkoon tämä uudenvuodenlupaukseni: Perjantaikokki kirjoittaa taas.

Aloitan blogivuoteni pohtimalla haastetta, jonka sain. Sitä ei tuonut haastemies, vaan sähköposti. Lähettäjä oli Marja Innanen, Suomalaisen ruokakulttuurin edistämisohjelman pääsihteeri. Viesti kuului näin:

Hyvä Sre palkittu kuukauden bloggaaja

Palkitsimme Sre:ssä kaksi vuotta kuukausittain blogeja, jotka erityisellä tavalla ovat vieneet suomalaista ruokakulttuuria eteenpäin.

Onneksi olkoon vielä kerran, olet yksi valituista!  Suuren osan teistä olemme tavanneetkin blogimiiteissä, niistä jäi kivat muistot.

Kalevalanpäivänä ma 28.2.2011 vietämme Sre:n päätösjuhlaa. Koska ruokabloggarit ovat olleet tärkeitä koko ohjelman ajan, haluaisimme nostaa asianne  esiin myös päätöstilaisuudessamme. Meillä olisi teille tehtävä: haluaisimme haastaa teidät bloggaamaan aiheesta:  ”Minkä asian (raaka-aine, tapa, piirre ) suomalaisesta ruokakulttuurista tahtoisit siirtyvän/vahvistuvan jälkipolville ja mikä on oma keinosi sitä vahvistaa/siirtää?”

Mietimme eilen vaimon kanssa aihetta illallispöydässä. Mitä me haluaisimme ja voisimme tehdä tämän eteen?

Ensinnäkin täytyy tunnistaa tila, jossa elämme. Ruokakulttuurimme einestyi parissa kymmenessä vuodessa ja pahasti. Oma luurankoni kaapissa on mikroruokamainos, joka pyöri 80-luvun lopulla K-kaupoissa ja taisi olla televisiossakin. Esitimme siinä kaksoisveljeni kanssa kaksoisveljiä (luonnerooli, eikö!), joiden äiti laittoi pikapikaa aivan taivaallista mikroruokaa. Mainoksen äidillä oli ”oikea mikropeukalo!” Enää en ehkä moiseen lähtisi. Onneksi muutosta on ilmassa!

Toiseksi palvelukulttuuri vahvistuu vuosi vuodelta. Näen tämän lähinnä hyvänä asiana, sillä kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Palvelut työllistävät, niitä ei voi helposti ulkoistaa meren taakse ja palveluilla voi elämänlaatua pitää korkeana myös vanhempana. Toisaalta on luontaista, että kun joku tekee asioita säännöllisesti puolestani, ei oma osaaminen olekaan enää niin laajaa.

Vastaukseni haasteeseen on yksinkertainen:

Toivon, että ihmiset pilkkoisivat raaka-aineensa itse.

Miksi? Väitän, että pilkkomisella ja veitsenkäyttötaidolla on valtava merkitys siinä, mitä me syömme. Kun raaka-aineen saa itse pilkkoa valmistettaessa, ei ole koskaan kyse eineestä. Ei HeMaPa-pussin sisällölle, mikroaterialle tai pakasteesta napattulle peruna-sipuli –sekoitukselle  tarvitse näyttää veistä missään vaiheessa sen kuluttajaelinkaarta.

Jos lautasellasi on jotain itse pilkottua, tiedät, miltä raaka-aine näytti ennen valmistusta. Oliko se laadukas, puhdas ja hyväntuoksuinen? Ehkä kiinnostuksen kasvaessa tiedät jopa missä raaka-aineesi kasvoi tai eli.

Mitä enemmän pilkot, sen enemmän tiedät.  Pilkkominen on myös laatukontrollin tärkein vaihe. Tässä vaiheessa epäkelvot yksilöt, pilantuneet osat ja palat, hylätään. Lautaselle päätyy vain priimaa. Tehtaassa näin ei välttämättä käy.

Tiedon ja tietoisuuden kasvaessa, myös mielenkiinto kasvaa. Pilkkojaa kiinnostaa alkuperän lisäksi tietää, että miten ja missä näitä kasvaa. Joku alkaa jopa keräämään raaka-aineita itse merestä, pelloilta tai metsistä. Varsinkin jälkimmäinen on täynnä ilmaisia, huippulaadukkaita raaka-aineita meille kaikille.

Pilkkoja ei myöskään jaksa päivästä toiseen pilkkoa samoja asioita ja valmistaa samoja ruokia. Mielenkiinto ruokakulttuuriin herää ja kehittyy pikkuhiljaa. Pian käyttöön tulee netin tietopankit, keittokirjat ja muu lähdemateriaali. Myös muut maat ja kulttuurit kiinnostavat. Näin sen pitääkin olla. Uskon, että arvostus ja into perinneruokiin tulee aina pienen etsikkoajan jälkeen. Näin on käynyt minullekin.

Kaikkihan sen tietävät, että kokin tärkein työväline on veitsi. Sen aktiivisella käyttämisellä aukeaa etsivälle herkullisempi, terveellisempi ja varmasti myös ekologisesti kestävämpi tulevaisuus. Mutta harva miettii, kuinka suuressa roolissa sen aktiivinen käyttäminen onkaan.

Mitä minä aion tehdä asian eteen?

Aion pitää puukot terävinä kotona, opettaa lapset elämään keittiössä, kirjoitan aiheesta tässä blogissa ja hankin voita leivän päälle myymällä pienen pienelle osalle Suomen kansasta varsin hyviä veitsiä. Eiköhän siinä ole riittävästi hommaa yhdelle bloggarille?

Tämä oli minun vastaukseni haasteeseen. Jään innolla odottamaan muiden bloggarien mietteitä! (ps. listatkaa blogipostauksenne linkit vaikka tämän tekstin kommentteihin tuolla alla.)

Lukijat! Miten sinä vastaat haasteeseen? Kommentoi sinäkin!

Terävänä kohti viikonloppua,

Perjantaikokki

Chevre-tomaattilohta ja pastaa

AINEKSET

VALMISTUS

Nypi lohesta ruodot. Poista nahka ja leikkaa se neljään yhtä suureen osaan. Puolita kirsikkatomaatit ja pilko sipuli pieneksi.

Laita pannulle 2 rkl oliiviöljyä ja kuumenna pannu. Paista suolalla maustettuja lohipalasia kuumalla pannulla jokaiselta puolelta hetki, jotta saat kauniin pinnan. Jätä puolikypsäksi. Nosta kalat syrjään lautaselle. Anna pannun jäähtyä hetki ja laita sitten pannulle katkaravut, tomaatit, chevre ja kerma. Mausta suolalla ja pippurilla. Anna hautua hetki.

Laita pasta kiehumaan. Lisää lopuksi sipulit ja nosta lohipalat varovasti kastikkeeseen. Hauduta miedolla lämmöllä muutama minuutti, kunnes lohien kypsyys on sopiva (sisältä aavistuksen rosé).

Tarjoa al dente-pastan kera. Hyvää ruokahalua!