Itseluottamusta kuin pienessä kylässä – Itämaista haukea ja rapukastiketta

Pienen ihmisen oppimiskyky ja –kapasiteetti on käsittämätön. Joka ikinen päivä lapsen aivoihin tulee uutta tietoa määrä, jonka käsittelystä aikuiselle tulisi infoähky alta aikayksikön. Olen ymmärtänyt, että nukkuessa pienellä mielellä on hyvää aikaa työskennellä ja jäsentää opitut asiat omiin lokeroihinsa. Silti tiedonkäsittelykapasiteetti hämmästyttää meidät aikuiset päivästä toiseen.

Oppiminen ei liity vain tietoon, vaan myös taitoihin: fyysiseen tekemiseen. Opetimme viime viikolla lapsiamme hiihtämään ja laskettelemaan. Ikää tytöllä on hieman yli neljä ja pojalla reilu kaksi ja puoli. Itse aloitin laskettelun kolmivuotiaana, joten uskoin, että nyt on hyvä aika alkaa harjoittelu.

Olin varautunut päiviä kestävään reisirääkkiin, kun lapsia viedään hissillä ylös selkä kyyryssä, polvet koukussa ja alas taas lasketaan lapsi jalkojen välissä. Näin minut aikoinaan opetettiin laskemaan. Vielä mitä! Tyttö hyppäsi alusta saakka itse sompahissiin ja suhaili sekä ylös että alas suvereenisti.

Poika puolestaan osoitti itseluottamuksensa rajattomuuden todetessaan yhden avustetun hissinousun jälkeen, että nyt apu riittää ja itse mennään. Se yritys päättyi kuitenkin lyhyeen, mutta ei tahtia haitannut. Alas haluttiin kuitenkin ilman apua. Minikokoinen laskijanalku käänsi sukset suoraan alarinteeseen ja antoi mennä. Näky muistutti lähinnä suksille nostettua puutarhatonttua, sillä poika tönötti suksien päällä vauhdin kiihtyessä selkä suorana ja kädet sivuilla hievahtamatta.
Päätin kuitenkin hiihtää pojan kiinni ja jarrutin menoa sauvoillani hieman. Seurauksena oli kaamea kirkuna ja huuto: ”EI TARTTE AUTTAA!”

Voit muuten katsoa videon itseluottavaisen laskijan harjoituksista tästä.

Mistä me aikuiset saisimme takaisin saman innon oppia, itseluottamuksen kokeilla ja myös epäonnistua. Olisi se jännää, kun töissäkin kaikki tappelisivat oikeudesta ensiksi kokeilla uutta tietokoneohjelmistoa ja klikkailisi pelkäämättä pätkääkään epäonnistumista. Kun kouluttaja tulisi kurkkimaan olan takaa, huutaisivat aikuisetkin loukkaantuneena, että ei tartte auttaa – kyllä mä tämän jo kohta osaan!

Siinä ei taida olla mitään pahaa, että kasvaa aikuiseksi, mutta säilyttää lapsenmielisyyden…

Ensi viikolla kaikki mäkeen ja ladulle! Osaatte tai ette. Hyvää hiihtolomaa!

Perjantaikokki

Itämaista haukea ja rapukastiketta

AINEKSET
Haukitempurat

– 600 g ruodotonta haukifileetä
– merisuolaa myllystä
– 2 rkl inkiväärimurskaa
– 1 kpl keltuaisia
– 1-1½ dl vehnäjauhoja
– 1-1½ dl kivennäisvettä tai vettä
– 1 kpl valkuaisia
– 2 rkl hienonnettua tuoretta basilikaa
– paistamiseen 5 dl rypsiöljyä.

Kastike

– 20 kuorimatonta katkarapua
– 2 salottisipulia
– 1 rkl voita
– 1 rkl tomaattipyreetä
– 2 dl vettä
– 3 kevätsipulinvartta
– 2 dl kermaa
– merisuolaa ja pippuria myllystä

VALMISTUS

Valmista ensiksi kastike ja sitten kalat. Kuori katkaravut ja säilytä kuoret. Pilko salottisipulit ja kuullota ravunkuorien kanssa voissa hetki. Lisää tomaattipyree ja kalaliemi. Keitä kymmenisen minuuttia. Siivilöi ja lisää kerma sekä kuoritut katkaravut.  Keitä hetki. Pilko kevätsipulin varret pätkiksi ja lisää kastikkeeseen. Mausta suolalla ja pippurilla ja suurusta tarvittaessa.
Leikkaa ruodottomat haukifileet pikkusormen kokoisiksi siivuiksi. Laita kulhoon ja mausta inkiväärillä ja suolalla.

Valmista tempurataikina. Sekoita keltuainen, vehnäjauhot ja puolet vedestä. Anna taikinan turvota hetki. Lämmitä öljy kuumaksi esim. wokkipannussa. Vaahdota valkuainen ja lisää se taikinan joukkoon lopun veden kera juuri ennen paistamista. Taikinan pitäisi jäädä löysähköksi.

Upota kalanpalat taikinaan ja nosta sitten kuumaan öljyyn. Nostele rapeaksi paistuneet palat öljystä esimerkiksi lämpimään uunivuokaan, jossa on pohjalla talouspaperia.

Tarjoa rapukastikkeen kera.

Hyvää uutta vuosikymmentä! – Haukea ja punajuurignoccheja

Uuden vuosikymmenen kunniaksi luontoäiti on päättänyt näyttää parastaan ja helliä meitä etelänkin asukkeja kunnon talvella. En muista pulkkailleeni, kelkkailleeni ja hiihtäneeni näin paljon näin varhain koskaan aiemmin – paitsi tietenkin lapsuuden muistoissa. Alan kallistumaan sille kannalle, että parasta vanhemmuudessa on lupa olla aina välillä lapsi. Kukaan ei katso kieroon, kun kolmikymppinen säntää innosta piukkana pulkkamäkeen tai napakelkan kimppuun – varsinkin kun vetää perässään pulkkaa, jossa istuu lapsi tai kaksi. Mutta hullun leima olisi vauhdilla otsassa, jos vaimon kanssa kahdestaan rientäisimme aina työpäivän päätteeksi lähimäkeen Stigoinemme.

Välipäivinä eksyin lukemaan loistavaa blogia luonnosta ja kokkaamisesta luonnossa. Kaimani Vahdolta, Lounais-Suomen metsämailta, kirjoittaa ”Tuulenhuminaa” –blogiinsa tarinoita luonnosta ja kokkaa varsin kunnioitettavia menuja metsän siimeksessä. Hänen innoittamanaan minäkin vein pesueeni joululomalla usein ulos syömään – kirjaimellisesti. Suosittelen tutustumaan!
Tuulenhuminaa –blogia lukiessani innostuin myös tarkkailemaan lähiluontoa eri tavalla. Aistimaan sitä kaikilla aisteilla ja löysinkin paljon uutta ja ihmeellistä – aivan läheltä. Mieleeni painui kaksi kohtaamista jäällä.

Olin retkiluistelemassa yksin mökkisaaremme ympäri Nauvossa. Jää oli vastamuodostunutta, joten pysyttelin rannan lähellä – anopin meripelastusoppien mukaisesti. Yhtäkkiä huomasin edessäni parinkymmenen metrin päässä oudon otuksen. Luulin sitä kumartuneeksi pilkkijäksi, mutta yhtäkkiä se levittikin valtavat, lähes kaksimetriset tummat siipensä ja muutamalla siiveniskulla lensi lähisaareen, minun näkymättömiini. Jäi varmastikin tarkkailemaan tunkeilijaa. Löysin jäältä puoliksi syödyn peuran. Lienee etupää päätynyt ilveksen ruoaksi ja takapään jämät merikotkalle. Lähiruokaa ja kierrätystä parhaimmillaan. Nappasin siitä kuvankin, joka on tuossa vieressä.

Toisella kerralla hiihdin kotini lähellä olevan Littoistenjärven jäällä. Maamme lounaiseen kolkkaan taianomaisen tunnelman luonut sumu roikkui jo neljättä päivää sankkana kiinni puissa ja puskissa. Aurinko paistoi jossakin korkealla sumun yläpuolella, mutta sumussa oli hiljaista, turvallista ja rauhallista. Aivan kuin pumpulissa olisi hiihtänyt. Menin kierroksissa sekaisin ja kadotin välillä suuntavaistoni, mutta se ei haitannut. Oli kiva hiihtää nähden edessään vain latupätkän. Kuvittelin olevani Lapin tuntureilla ja soilla, sillä mikään ei paljastanut todellista sijaintiani. Silmäni näkivät vain valkoisen ja harmaan eri sävyjä.

Sitten sumusta ilmestyi selkä edellä kaksi hiihtäjää ja yksi koira. Huomasin koiran olevan opaskoira, joka auttoi näkövammaista hiihtäjää. Nostin mielessäni hattua hiihtäjälle, joka yhden aistin menetettyään jatkoi elämästään nauttimista muilla aisteilla.

Mietin, miltä tuntuisi hiihtää ilman näköaistia. Mitkä tuntemukset vahvistuisivat ja miten nautinto muuttuisi. Varsinkin nyt, kun näkeväkään ei nähnyt kuin valkoista. Suljin silmäni ja hiihdin. Hetken tunsin sumun sakeuden ja kosteuden kasvoillani tiivistyvän, mutta sitten meinasin jo lentää naamalleni ja jouduin avaamaan silmäni. Ymmärsin, että olen onnellinen, kun voin nauttia elämästä terveenä kaikilla aisteillani ja hyvässä fyysisessä kunnossa. Nostin toistamiseen hattua koiran kanssa hiihtäjälle.
Nauttikaa elämästä, hyvästä ruoasta, juomasta seurasta ja luonnosta. Ne ovat parhaimmillaan lähellä ja läheltä – nyt ja ympäri vuoden.

Katso kuviani monimuotoisesta saariston talvesta täältä

Haukea ja punajuurignoccheja

Tuulenhuminasta löysin myös tämän gnocchireseptin. Sen on alun perin tehnyt mökkimme lähellä olevan Pensar Sydin emäntä Eva. Hauki ja majoneesi ovat omaa käsialaa. Käsityötä tässä ruoassa riittää, mutta se on mukavaa puuhaa ja vaivan väärti.

AINEKSET

Kala

– haukifileetä ruodottomana n. 1 kg
– vehnäjauhoja reilusti
– korppujauhoja reilusti
– 3 kananmunaa

Gnocchit

– 7 jauhoista perunaa
– 400 g keitettyjä punajuuria
– 400 g vehnäjauhoja
– 2 kpl keltuaista
– 0,5 tl suolaa
– timjamin lehtiä
– 1 valkosipulin kynsi
– parmesaania raastettuna

Limemajoneesi

–  1 keltuainen
– 1,5 dl rypsiöljyä
– ½ limen mehu
– merisuolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS
Järjestys: tee ensiksi majoneesi. esivalmistele sitten gnocchit ja laita odottamaan. Valmistele kala ja paista se. Pidä lämpimänä, kun viimeistelet gnocchit pannulla.

Valmista majoneesi: laita munankeltuainen kulhoon, vatkaa käsin tai vatkaimella koko ajan. Kaada öljyä ensin muutama tippa kerrallaan ja sitten hyvin ohuena nauhana keltuaisen joukkoon. Lisää lopuksi limen mehu, suola ja pippuri. Säilytä jääkaapissa.

Keitä perunat kypsiksi. Leikkaa punajuuret pieneksi ja jauha tehosekoittimessa. Muusaa perunat haarukalla ja sekoita joukkoon jauho, keltuaiset ja punajuurisose. Vaivaa taikina notkeaksi massaksi. Pyöritä taikinasta pitkiä tankoja ja leikkaa 2-3 cm paloiksi. Jauhota palat ja keitä suolatussa vedessä pari minuuttia, kunnes ne nousevat pintaan.  Kerää reikäkauhalla kulhoon ja pidä lämpimänä.

Leikkaa ruodottamasta hauesta etusormen kokoisia suikaleita. Kuumenna syvässä paistinpannussa reilusti öljyä uppopaistamista varten. Jauhota pieni määrä haukea ensiksi vehnäjauhoissa, ravistele ylimääräiset jauhot pois ja pyöritä sitten kananmunassa. Lopuksi pyörittele kalat korppujauhoissa ja uppopaista öljyssä kullanruskeaksi. Pidä lämpimänä esim. uunivuoassa, jossa on talouspaperia pohjalla noin 150 asteessa, kun paistat loppuja kaloja.

Riivi lehdet timjamista. Leikkaa valkosipuli pieneksi ja pane pannulle timjamin seuraksi. Lisää voi ja paista gnocchit pikaisesti. Raasta pinnalle lopuksi tuoretta parmesania.

Tarjoa heti. Appiukkoni mainitsi, että tämä on paras haukiruoka, mitä on ikinä syönyt. Ja hän on niitä saanut minunkin kauhastani aika paljon. Joten suosittelen kokeilemaan!

Herkullista uutta vuosikymmentä!
Perjantaikokki

Kova jätkä soittaa perään – Kananuudeliwok

Sitä niin harvoin yllättyy ja jää sanattomaksi. Onneksi kuitenkin joskus.
Vajaa vuosi sitten, tammikuussa, kirjoitin 22-vuotiaasta Harjoittelijasta, joka ilmiselvästi hukkasi kykyjään väärällä alalla.

Jouduin silloin tilanteeseen, josta en totta vie nauttinut. Kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin – jopa odottamattoman hyvin. Siitä lähtien olen pitänyt linjanani kertoa asiat mieluummin suoraan kuin säälien vastakarvaan silitellen. Välillä se on toiminut – toisinaan taas ei.

Viime keskiviikkona olin juuri palannut kirkonkyliltä kauppareissulta (kuten eräs puutarhurituttavani Helsinkiin suuntautuvia neuvottelumatkoja nimittää). Oli jo myöhä, mutta puhelin soi. En kerinnyt heti vastaamaan, mutta soitin numeroon takaisin. Tuttu ääni menneisyydestä vastasi. Harjoittelijahan tammikuulta se siellä mutisi tervehdyksensä. Olinkin miettinyt, mitä mahtaa miehelle kuulua, mutta en odottanut soittoa. Keskustelu oli lyhyt, asiallinen ja vähäeleinen, kuten Harjoittelijan luonteeseen kuului. Dialogi eteni kutakuinkin näin:

– Noo, mä nyt sitten tein kuten sä sanoit. Eli mä sitten luin koko kevään ja nyt mää opiskelen tätä englannin filologiaa täällä yliopistolla
– Siis teit! Lopetit koulun ja tsemppasit tosissasi pääsykokeisiin?
– Noo, joo. Mää luin koko kevään. Heti kun olin teiltä lähtenyt, niin aloitin. Oli tosi tiukat kokeet ja mää pääsin sisään just ja just. Mut pääsin kuitenkin. Et täällä mää nyt oon, Åbo Akademissa.
– Vau! Hienoa! Että nyt sitten olet siellä mihin halusit. Onnea!
– Noo. Kiitos. Mutta en mä tehnyt silleen kun sää sanoit. Tai siis neuvoit.
– Jaa. Eli mitä sitten teit?
– Noo, tai tein mä siten, että aloin heti lukemaan ja luin paljon. Mutta en mää sitä turistikoulua lopettanut kesken. Et mää painoin senkin loppuun ja nyt mää oon sieltäkin valmis.
– No sehän on vielä parempi! Miten kävi perheesi kanssa? Sitähän jännitit aika paljon, että miten vanhempasi ajattelevat, kun tulet maitojunalla harjoittelusta kotiin.
– Noo, miten sen ny sanois. Noo, isä on lääkäri ja äiti kielten ope, et kyl mää uskon, et ne on nyt musta tosi ylpeitä. Tai siis on ne ylpeitä. Et halusin vaan kiittää, et juteltiin.

Voitte arvata, että oli kirkonkylillä käynyt kauppaneuvotteluissa miten päin tahansa, niin masentuneena en untenmaille matkannut. Nostin hiljaa hattua Harjoittelijalle ja toivoin, että itsellänikin riittäisi aina rohkeus tehdä kuten sydän sanoo – eikä niin, kuin järki tai ympäristö sanelevat.

Tunnehommia – sanoi insinööriystäväni auton ostosta.

Kananuudeliwok

Tunteella se on tämäkin ruoka tehty. Ilman etukäteissuunnittelua, varsinkin tuo maustaminen. Onneksemme kaapistamme löytyy oriental-mausteita yllin kyllin aikoinaan Sri Lankaan suuntautuneen häämatkan jäljiltä. Mikäli näitä kaikkia ei omassa kaapissasi ole, niin ei hätää. Mausta rohkeasti tunteella – sillä mitä käsillä on!

AINEKSET

– 4 broilerin rintafileetä
– 2 paprikaa
– 150 g fetajuustoa
– 1 parsakaali
– 4 kevätsipulin vartta
– 300 g munanuudeleita
– öljyä paistamiseen
– keltaista currya
– paahdettua, tummaa currya
– fenkolinsiemeniä
– curryn lehtiä
– suolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS

Kuumenna vettä isossa kattilassa kiehuvaksi. Pilko kanat, paprika, feta, parsa ja sipuli pieniksi paloiksi. Laita wokkipannuun tilkka öljyä, kuumenna se lähes savuavaksi ja paista kanat melkein kypsiksi pannulla. Lisää kasvikset ja pyörittele aineksia tiheään. Lisää mausteet – kutakin noin teelusikallinen.
Laita nuudelit kiehuvaan veteen ja ota levy pois päältä. Odota muutama minuutti, kaada vesi pois ja valuta nuudelit esimerkiksi siivilässä. Lisää nuudelit wokkipannuun samaan aikaan pilkotun fetan kanssa. Pyörittele muutama kerta ja tarjoa kuumana.

Herkullista viikonloppua

Perjantaikokki