Sitä niin harvoin yllättyy ja jää sanattomaksi. Onneksi kuitenkin joskus.
Vajaa vuosi sitten, tammikuussa, kirjoitin 22-vuotiaasta Harjoittelijasta, joka ilmiselvästi hukkasi kykyjään väärällä alalla.
Jouduin silloin tilanteeseen, josta en totta vie nauttinut. Kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin – jopa odottamattoman hyvin. Siitä lähtien olen pitänyt linjanani kertoa asiat mieluummin suoraan kuin säälien vastakarvaan silitellen. Välillä se on toiminut – toisinaan taas ei.
Viime keskiviikkona olin juuri palannut kirkonkyliltä kauppareissulta (kuten eräs puutarhurituttavani Helsinkiin suuntautuvia neuvottelumatkoja nimittää). Oli jo myöhä, mutta puhelin soi. En kerinnyt heti vastaamaan, mutta soitin numeroon takaisin. Tuttu ääni menneisyydestä vastasi. Harjoittelijahan tammikuulta se siellä mutisi tervehdyksensä. Olinkin miettinyt, mitä mahtaa miehelle kuulua, mutta en odottanut soittoa. Keskustelu oli lyhyt, asiallinen ja vähäeleinen, kuten Harjoittelijan luonteeseen kuului. Dialogi eteni kutakuinkin näin:
– Noo, mä nyt sitten tein kuten sä sanoit. Eli mä sitten luin koko kevään ja nyt mää opiskelen tätä englannin filologiaa täällä yliopistolla
– Siis teit! Lopetit koulun ja tsemppasit tosissasi pääsykokeisiin?
– Noo, joo. Mää luin koko kevään. Heti kun olin teiltä lähtenyt, niin aloitin. Oli tosi tiukat kokeet ja mää pääsin sisään just ja just. Mut pääsin kuitenkin. Et täällä mää nyt oon, Åbo Akademissa.
– Vau! Hienoa! Että nyt sitten olet siellä mihin halusit. Onnea!
– Noo. Kiitos. Mutta en mä tehnyt silleen kun sää sanoit. Tai siis neuvoit.
– Jaa. Eli mitä sitten teit?
– Noo, tai tein mä siten, että aloin heti lukemaan ja luin paljon. Mutta en mää sitä turistikoulua lopettanut kesken. Et mää painoin senkin loppuun ja nyt mää oon sieltäkin valmis.
– No sehän on vielä parempi! Miten kävi perheesi kanssa? Sitähän jännitit aika paljon, että miten vanhempasi ajattelevat, kun tulet maitojunalla harjoittelusta kotiin.
– Noo, miten sen ny sanois. Noo, isä on lääkäri ja äiti kielten ope, et kyl mää uskon, et ne on nyt musta tosi ylpeitä. Tai siis on ne ylpeitä. Et halusin vaan kiittää, et juteltiin.
Voitte arvata, että oli kirkonkylillä käynyt kauppaneuvotteluissa miten päin tahansa, niin masentuneena en untenmaille matkannut. Nostin hiljaa hattua Harjoittelijalle ja toivoin, että itsellänikin riittäisi aina rohkeus tehdä kuten sydän sanoo – eikä niin, kuin järki tai ympäristö sanelevat.
Tunnehommia – sanoi insinööriystäväni auton ostosta.
Tunteella se on tämäkin ruoka tehty. Ilman etukäteissuunnittelua, varsinkin tuo maustaminen. Onneksemme kaapistamme löytyy oriental-mausteita yllin kyllin aikoinaan Sri Lankaan suuntautuneen häämatkan jäljiltä. Mikäli näitä kaikkia ei omassa kaapissasi ole, niin ei hätää. Mausta rohkeasti tunteella – sillä mitä käsillä on!
AINEKSET
– 4 broilerin rintafileetä
– 2 paprikaa
– 150 g fetajuustoa
– 1 parsakaali
– 4 kevätsipulin vartta
– 300 g munanuudeleita
– öljyä paistamiseen
– keltaista currya
– paahdettua, tummaa currya
– fenkolinsiemeniä
– curryn lehtiä
– suolaa ja mustapippuria myllystä
VALMISTUS
Kuumenna vettä isossa kattilassa kiehuvaksi. Pilko kanat, paprika, feta, parsa ja sipuli pieniksi paloiksi. Laita wokkipannuun tilkka öljyä, kuumenna se lähes savuavaksi ja paista kanat melkein kypsiksi pannulla. Lisää kasvikset ja pyörittele aineksia tiheään. Lisää mausteet – kutakin noin teelusikallinen.
Laita nuudelit kiehuvaan veteen ja ota levy pois päältä. Odota muutama minuutti, kaada vesi pois ja valuta nuudelit esimerkiksi siivilässä. Lisää nuudelit wokkipannuun samaan aikaan pilkotun fetan kanssa. Pyörittele muutama kerta ja tarjoa kuumana.
Herkullista viikonloppua
Perjantaikokki