Kiviä lentolaukussa

En usko, että kohtalomme olisi kirjoitettu tähtiin. Uskon enemmänkin omaan työhön, asenteeseen ja puhtaaseen sattumaan. Onko lasi puoliksi tyhjä vai täynnä? Se on jännä testi, joka kertoo vastaajasta paljon.

Mutta joskus tuntuu siltä, että hetkinen, nyt palaset loksahtelevat liian hyvin paikoilleen. Kuka tätä peliä oikein pelaa? Tiedät varmasti tunteen. Ajattelet jotain henkilöä ja seuraavan kulman takana törmäät häneen. Tai olet päättänyt hakea uutta työtä ja sitten soi puhelin. Minulle sattuu ennen kaikkea tuota harvemmin tapaamieni ihmisten yllättäviä kohtaamisia. Juuri kun minusta tuntuu siltä, että täällä näen jonkun tutun, astelee kyseinen henkilö eteeni. Vanhat lappalaiset nimittävät ilmiötä ”etiäisiksi”. Jokaisella ihmisellä on etiäinen, joka kulkee hänen edellään ja kun vastaanottajan aistit ovat kohdillaan, voi etiäisen aistia ja aavistaa kulman takaa marssivan henkilön saapuvan.

Tällä kertaa en aistinut etiäisiä (ja oikeasti olen varsin skeptikko näissä asioissa, vaikka vaimoni isoisä saikin aikoinaan Suomen parhaan kaivonkatsojan kunniakirjan…), mutta liian monta asiaa nivoutuivat toisiinsa muutaman päivän sisällä, että eikö niillä olisi merkitystä tulevaisuuden kannalta.

Toinen juonenkulku liittyy Sveitsiin, mutta kerron siitä joskus myöhemmin. Toinen taas viime viikon blogiini kivisestä Källskäristä (anteeksi kirjoitusvirheeni viikko sitten – saaren nimi kirjoitetaan kahdella l-kirjaimella) ja kreivistä, joka raijasi kiviä lihasvoimin ja toteutti unelmaansa.

Oma elämäni muuttui (ei mullistunut, sillä tärkeimmät perusasiat, kuten perhe ja terveys, pysyivät muuttumattomina) viime keväänä. Lähdin mukavasta palkkajohtajan työstä yrittäjäksi – ja vielä vapaaehtoisesti. Olin aina halunnut järjestää ruokamatkoja Italiaan, mutta aiemman työni tahti ei haavettani tukenut. Tiesin, että osaisin ja voisin, mutta olosuhteet tai itse luodut rajoitukset estivät. Kun lähdin omilleni, päätin, että teen vain asioita, joista nautin ja hyppään haasteisiin työmäärää ajattelematta. Niinpä löimme päämme (en sano viisaat) yhteen taiteilija-Variksen kanssa ja ideoimme ruoka- ja kulttuurimatkan Italiaan. Se starttaa huomenna yhdeksän matkalaisen kera. Pakata kai pitäisi, mutta sen sijaan kirjoittelen blogia ja nautiskelen italialaista punaviiniä. Kuten sanoin – teen vain asioita, joista nautin.

Nyt siis toteutan erästä unelmaani. Kreiviin verrattuna oma panokseni on vain pieni lentolaukullinen kiviä, sillä hän siirsi 18 vuoden aikana kiviä yhden kokonaisen lentokentän verran tehdäkseen unelmastaan totta. Mutta kuten kreiviltä opin – unelmat toteutetaan kivi kerrallaan.

Miksi jatkan kivistä? Siksi, koska kohteenamme on upea kivilinna – Villa Lecchi  – Toscanassa ja siellä meitä odottaa jo sympaattinen emäntä Laura. Hän on urakoinut omaan linnaansa viime vuonna porealtaan, trooppisen suihkun ja aidon suomalaisen saunan. Mutta yksi asia puuttuu. Ja ilman sitä ei Lauran mukaan voi täydellisesti palvella suomalaisia vieraita. Nimittäin aidot suomalaiset kiuaskivet!

Niinpä sain muutama päivä kivi-blogini kirjoittamisen jälkeen Lauralta lyhyen meilin: ”voitko tuoda tänne Suomesta hyviä kiuaskiviä?”

Laura ei puhu suomea, eikä lue blogiani. Joku juju tässä on. Unelmat on toteutettava kivi kerrallaan – tai tässä tapauksessa lentolaukullinen kiviä kerrallaan!

Huomenna voi Helsinki-Vantaalla bongata perheenisän, joka kirjaimellisesti vetää kivirekeä perässään.

Perjantaikokki

Reseptit

Työtahti ei taida olla työpaikasta, vaan työntekijästä kiinni. Sen verran on tällä viikolla tullut tunteja, että uuden reseptin sijaan tarjoilen teille potpurin parhaista italialaisista ruoistani. Olkaa hyvä!

Alkuruoka: Vitello Tonnato

Italialaisen illallisen aivan klassikko alkuruoka on Vitello Tonnatto, eli vasikkaa kera tonnikalan! Nyt kun opin, että Suomestakin saa oivaa vasikkaa, niin tätä ruokaa tulee syötyä varsin usein. Et pety, kun satsaat myös hyvään tonnikalaan euron enemmän.

Reseptin löydät täältä

Pääruoka: Grillatut tiikeriravunpyrstöt ja minttu-limerisotto

Meillä on kisa vaimoni kanssa: kumpi tekee paremmat risotot. Vaimo voittaa aina, mutta haastan silloin tällöin, jotta perheen taso pysyy yllä. Tässä yksi lemppareistani, jättikatkaravunpyrstöt, yhdistettynä herkulliseen risottoon.

Reseptin löydät täältä

Jälkiruoka: Limoncello – hedelmäsalaatti

Aivan loistava suun raikastaja kesken, tai jälkeen ruokailun, on Limoncello. Se on toki varsin vahvaa viinaa, mutta sitruunaisen raikas ja pirteä maultaan. Jos haluat jälkiruoan, joka jättää kevyen ja raikkaan olon, niin kokeile tätä!

Reseptin löydät täältä

Buon appettito!

Ps. ensi viikolla olen Italiassa, joten ehkä bloggaaminen jää väliin. Ehkä ei.

Hullu vai nero? Tyhmä vai tarmokas?

Mikä erottaa hullun ja neron? Tai tyhmän ja tarmokkaan? Jonkun mielestä mies, jonka elämän yhtenä sisältönä on pinota kiviä toistensa päälle, on hullu. Ja toisen mielestä taas nero. Jonkun mielestä hullun lailla kiviä ihmisvoimalla siirtelevä on tyhmä, koska kaivurikin olisi tarjolla. Toisen mielestä hän on tarmokas. Erojen määrittely on usein kuin viivan piirtämistä veteen.

Miksi tällaisia pohdin? Usein tulee nähtyä omat tavoitteensa ja haaveensa hyvin etäisinä ja massiivisina. Haluaisin joskus purjeveneen, mutta se maksaa ja paljon. Omakotitalokin olisi kiva. Vaikka kivitalo.  Mutta niiden eteenhän pitää tehdä hirveästi töitä – kestää vuosia ennen kuin olen tavoitteessa. Valtava urakka, eli kannattaako edes aloittaa?

Seilasin viime viikon Ahvenanmaan saaristossa ja vierailin paikassa, jollaista en uskonut olevan. Siellä kiteytyi itseensä, omiin ajatuksiinsa ja haaveisiinsa uskominen sekä se, että kun riittävästi uskoo ja kantaa kiven kerrallaan, niin kaikki on mahdollista.

Saarella asui kerran kreiviksi kutsuttu herra, jonka haaveena oli rakentaa karulle, avomeren rannalla olevalle kalliosaarelleen välimerellinen puutarha. Siis täysi hullu – sanoisi joku. Nero! Huudahtaisi toinen. Puutarhassa pitäisi kasvaa viinirypäleitä, siellä voisi pelata krokettia sille varatulla kentällä ja laakealla kivipaadella voisi nauttia erilaisia juustoja runsaiden illallisten jälkeen. Oma satamakin olisi kiva. Sellainen, joka varmasti suojaisi lounaasta tulevilta kovilta myrskyiltä. Olothan ovat saarella kovat, sillä myrskyn sattuessa on sillä tilaa kerätä voimaansa aina Ruotsin rannikolta saakka. Luonnon voimat ovat valtavat –  ja armottomat.

Kreivillä oli haave ja suunnitelma. Kaikki rakennetaan ilman moottorin pärinää. Siis ihmisvoimalla – paljain käsin. Tyhmä! sanoisi meistä suurin osa. Tarmokas! toteaisivat vain ani harvat. Kreivin saarella erojen määrittely oli turhaa, sillä veteen ei voinut piirtää viivaa. Se oli tuskin koskaan niin rauhallinen. Oli parempi vain tehdä töitä – kantaa kiviä, kivi kerrallaan.

Saaren nimi on Kälskär ja monen vuoden jahkailun jälkeen kävimme siellä vierailulla. Näky oli sanat suusta vievä. Vaikka sanoja saarella on tuotettu, sillä mm. Tove Jansson kirjoitti huvimajassa Muumi-tarinoitaan Kreivin vieraana. Omat haasteet tuntuivat pieniltä, omat toiveet täysin saavutettavilta. Jos haluan jotain, niin kaikki on rakennettava kivi kerrallaan. Aika tekee kyllä tehtävänsä.

No? Hullu vai nero? Tyhmä vai tarmokas? Onko sillä väliä? Olen oppinut vaimoni isoisältä hyvän ja viisaan sanonnan:

”On turha ihmetellä toisten ihmisten onnellisuuden tiloja”

Se pätee tähänkin.

Katso kuvat ja lue tarkemmin saaresta ja kreivistä täältä

Perjantaikokki

Selleri-tonnikala –salaatti

Yksinkertaisuudestaan huolimatta on tämä salaatti maukas. Mitä yksinkertaisempaa, sen suurempaan arvoon raaka-aineiden laatu nousee!

AINEKSET

–       2 prk laadukasta säilyketonnikalaa (esim. Calvo)
–       3 vartta varsiselleriä
–       10 kirsikkatomaattia
–       4 keitettyä kananmunaa
–       oliiviöljyä
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä
–       rapeakuorista leipää

VALMISTUS

Pilko sellerit ohuiksi tikuiksi ja tomaatit sekä kananmunat puoliksi. Levitä tarjoiluastialle. Valuta tonnikalat ja ripottele pinnalle. Mausta oliiviöljyllä, suolalla ja mustapippurilla.