Hulluna uusiin perunoihin, mutta harjalla tai perunahanskoilla jynssääminen vie ruokahalun?

Tämän perunanpesimen patentinhaltijasta ei ole tietoa, mutta mökillemme malli rantautui Keski-Suomesta. Nyt taitaa olla käytössä jo toinen moinen. Rakentamiseen tarvitset reilun metrin kanaverkkoa, niittipyssyn / pieniä nauloja, rautalankaa ja 1,2 metrisen kepin tai riman.

Perunat peseytyvät (isokin satsi) parissa minuutissa, kun laitat perunat pesimeen, huljuttelet pesintä meressä tai järvessä tai isossa saavissa ylös alas. Olemme käyttäneet sekä neljän hengen dinnereille että monen kymmenen hengen catering-keikalle tätä. Toimii ja on halpa!

Leikkaa n. 30cm x 30cm pala kanaverkkoa, josta tulee pohja. Sitten tee verkosta n. 60 cm korkea lieriö, jonka kiinnität joko suoraan niiteillä keppiin tai sidot verkon päät toisiinsa rautalangalla. Sitten kiinnität pohjan paikoilleen rautalangalla ja kiinnität pohjasta kiinni olevan lieriön keppiin joko niittipyssyllä, pienillä nauloilla tai sitomalla rautalangalla.

Jos paremman keksit, niin kerro ihmeessä!

Perjantaikokki

Mikä erottaa hullun ja neron? Tai tyhmän ja tarmokkaan? Jonkun mielestä mies, jonka elämän yhtenä sisältönä on pinota kiviä toistensa päälle, on hullu. Ja toisen mielestä taas nero. Jonkun mielestä hullun lailla kiviä ihmisvoimalla siirtelevä on tyhmä, koska kaivurikin olisi tarjolla. Toisen mielestä hän on tarmokas. Erojen määrittely on usein kuin viivan piirtämistä veteen.

Miksi tällaisia pohdin? Usein tulee nähtyä omat tavoitteensa ja haaveensa hyvin etäisinä ja massiivisina. Haluaisin joskus purjeveneen, mutta se maksaa ja paljon. Omakotitalokin olisi kiva. Vaikka kivitalo.  Mutta niiden eteenhän pitää tehdä hirveästi töitä – kestää vuosia ennen kuin olen tavoitteessa. Valtava urakka, eli kannattaako edes aloittaa?

Seilasin viime viikon Ahvenanmaan saaristossa ja vierailin paikassa, jollaista en uskonut olevan. Siellä kiteytyi itseensä, omiin ajatuksiinsa ja haaveisiinsa uskominen sekä se, että kun riittävästi uskoo ja kantaa kiven kerrallaan, niin kaikki on mahdollista.

Saarella asui kerran kreiviksi kutsuttu herra, jonka haaveena oli rakentaa karulle, avomeren rannalla olevalle kalliosaarelleen välimerellinen puutarha. Siis täysi hullu – sanoisi joku. Nero! Huudahtaisi toinen. Puutarhassa pitäisi kasvaa viinirypäleitä, siellä voisi pelata krokettia sille varatulla kentällä ja laakealla kivipaadella voisi nauttia erilaisia juustoja runsaiden illallisten jälkeen. Oma satamakin olisi kiva. Sellainen, joka varmasti suojaisi lounaasta tulevilta kovilta myrskyiltä. Olothan ovat saarella kovat, sillä myrskyn sattuessa on sillä tilaa kerätä voimaansa aina Ruotsin rannikolta saakka. Luonnon voimat ovat valtavat –  ja armottomat.

Kreivillä oli haave ja suunnitelma. Kaikki rakennetaan ilman moottorin pärinää. Siis ihmisvoimalla – paljain käsin. Tyhmä! sanoisi meistä suurin osa. Tarmokas! toteaisivat vain ani harvat. Kreivin saarella erojen määrittely oli turhaa, sillä veteen ei voinut piirtää viivaa. Se oli tuskin koskaan niin rauhallinen. Oli parempi vain tehdä töitä – kantaa kiviä, kivi kerrallaan.

Saaren nimi on Kälskär ja monen vuoden jahkailun jälkeen kävimme siellä vierailulla. Näky oli sanat suusta vievä. Vaikka sanoja saarella on tuotettu, sillä mm. Tove Jansson kirjoitti huvimajassa Muumi-tarinoitaan Kreivin vieraana. Omat haasteet tuntuivat pieniltä, omat toiveet täysin saavutettavilta. Jos haluan jotain, niin kaikki on rakennettava kivi kerrallaan. Aika tekee kyllä tehtävänsä.

No? Hullu vai nero? Tyhmä vai tarmokas? Onko sillä väliä? Olen oppinut vaimoni isoisältä hyvän ja viisaan sanonnan:

”On turha ihmetellä toisten ihmisten onnellisuuden tiloja”

Se pätee tähänkin.

Katso kuvat ja lue tarkemmin saaresta ja kreivistä täältä

Perjantaikokki

Kälskär sijaitsee avomeren rannalla, Kökarin länsilaidalla.

Kökarilaisten kreiviksi nimittämän vapaaherran, Göran Åkerhielmin saari, Kälskär sijaitsee avomeren rannalla, Kökarin saariryhmän länsilaidalla. Itse asiassa kreivi ei omistanut  koko saarta – vain sen keskiosan, mutta saarta on hänen mukaansa nimitetty Kreivin saareksi jo pitkään.

Vierailin saarella elokuussa 2010, kuultuani siitä tarinoita ja useammankin suositellessa käyntiä sinne. Suhtauduin etukäteishehkutukseen varauksella, sillä olen kiertänyt saaristoa paljon ja nähnyt monta upeaa paikkaa. Ehkä juuri siksi en saattanut silmiäni uskoa, kun saarelle pääsimme.

Sisällä lahdessa on melkein 10 metriä vettä

Saarelle pääsee sesonkina Kökarista vesibussilla tai sitten omalla veneellä. Saaren lähestyminen on helppoa, mutta sisäänajoreitin paikantamista auttaa GPS-plotteri, sillä avomereltä katsottuna ovat kaikki saaret kovin samanlaisia. Saaren itäpuolella on kohtalaisen suojainen poukama, jossa on myös pieni laituri vesibussia varten. Länsi- ja lounaasta puhaltavalla tuulella keulan saa kiinni rantaan ja perän ankkuriin. Me vierailimme kovalla itätuulella, jolloin jätimme koko aluksen poukamaan keula-ankkuriin ja menimme rantaan jollalla yhden jäädessä aina ankkurivahtiin. Purjeveneessä oli kokoa 51 jalkaa ja syväystä n. 2 metriä, eli isommallakin veneellä pääsee ainakin lahdelle. Vielä aivan lähellä rantaa näytti kaiku syvyydeksi yhdeksän metriä. On huomioitavaa, että laituri on pohjoisesta tultaessa vasta toinen – ei siis se ensimmäinen pienessä poukamassa.

Kreivin tarkkojen mittojen mukaan tehty krokettikenttä

Laiturilta lähtee kivikasoilla merkattu polku kohti kreivin tiluksia ja kymmenen minuutin kävelyn jälkeen näkyy kalliolla yksin seisova huvimaja, jossa mm. Tove Jansson kirjoitti Muumitarinoitaan. Siitä matka jatkuu välillä pieniä siltoja pitkin itse kreivin puutarhaan ja talolle ja jälleen kohti satamaa. Saarella on paljon käärmeitä, joista suuri osa on tosin rantakäärmeitä. Mekin bongasimme yhden lyhyellä vierailullamme. Koirat tulee siis pitää kiinni ja kaikilla saappaat jalassa.

Kreivin aikaansaama paratiisi on uskomaton osoitus omaan unelmaansa uskomisesta ja siitä, että ei välitä toisten mielipiteistä. Häntä voitaisiin pitää hulluna tai nerona – katsontakannasta riippuen. Itse sanoisin, että hän oli erittäin ahkera unelmoija.  Saarella on mm. mittojen mukaan tehty krokettikenttä upeasti hoidetulla nurmikolla, viiniköynnöksiä, jotka tuottavat vieläkin hyvän sadon syksyisin, harvinaisia kasveja, yrttitarha ja Reima Pietilän piirtämä hirsilinna, joka on valtavana kontrastina välimerelliselle puutarhalle. Puutarhassa on patsaita ja mm. laakea kivipaasi, jossa tarjottiin erilaisia juustoja illallisten jälkeen.

Kreivin oma satama - käsin rakennettu, ilman koneita

Kaikki työt on saarella tehty käsin. Koneita ei saanut käyttää, sillä työ oli osa saaren tarkoitusta. Kreivillä kävi vieraita paljon, varsinkin taiteilijoita, jotka ymmärrettävästi inspiroituivat tällaisessa olotilassa. Jokaisen vierailijan oli tehtävä työtä – eli kannettava kiviä. Kivistä on rakennettu valtavat suojamuurit tuulta vastaan ja myös varaamaan lämpöä, jotta eksoottiset kasvit menestyisivät raaoissa oloissa. Kivistä on myös tehty polut, patsaille piilopaikat ja valtava satamarakennelma kreivin pientä venettä varten.

Nykyään tilukset kuuluvat Ahvenanmaan maakuntahallitukselle, joka ylläpitää aluetta. Sinne saa vapaasti tulla ja ihastella, mutta alueen vierasmökeissä asuu varsinkin kesäisin luovan työn tekijöitä. Ei siis kannata mennä availemaan ovia kysymättä. En sano, että joku meistä olisi näin toiminut, varsinkaan utelias anoppini, mutta varoitanpahan vain…

Viinirypäleitä kypsymässä ulkosaaristossa

Törmäsimme saarella valokuvaajaan ja toimittajaan. Toimittaja asui taiteilijamökissä viikon verran ja kokosi materiaalia Ahvenanmaasta. Hän kertoi, että, mökkejä saa anoa tammikuussa, jos on luovan alan työntekijä. Ahvenanmaan maakuntahallitus jakaa vuorot ja vuorokausihinta on hurja 5€ / yö.  Soitin heti ystävälleni Hanna Varikselle, että tänne hänen on tultava! Hauska yksityiskohta Ahvenanmaalaisen toimittajan kanssa keskustelussa oli, että hän mainitsi, että myös ”suomalaisia” käy täällä paljon. Melkein kysyin, että missä maassa me nyt sitten olimme J

Kokemus pysäytti ja pisti omat haasteet ja toiveet mittasuhteisiin. Lisää ajatuksia tästä aiheesta voit lukea täältä. Yhtäkaikki, saari on ehdottomasti matkan arvoinen. Se on upea keidas ja valtava kontrasti keskellä karuinta ulkosaariston luontoa.

Harmi, kun en tuntenut kreiviä. Uskon, että olisimme tulleet hyvin toimeen. Päivät kannettu kiviä ja illat syöty hyvin ja herkuteltu juustoilla. Elämän yksinkertaisia iloja.

”Kuten luonto on luonut ihmisen, luo ihminen luontoaan.”

Klikkaa kuvaa, saat sen suuremmaksi!