Aamuni oli poikkeuksellisen aikainen. Heräsin naapurin lapsen itkuun kellon näyttäessä 3.45 enkä saanut enää unta. Koitin väkisinnukkumista, mutta ei siitä tullut mitään. 4.45 päätin, että yhtä hyvin sitä voisi vaikka lähteä fillaroimaan.

Yllättäen löysin itseni taas polkemasta kohti Üetlibergiä.

Pari kilometriä ennen huippua oli soratie jäisen lumen peitossa ja hiljaisessa metsässä renkaiden alla ritisevän lumen ääni oli suorastaan korviasärkevä.

Jonkun ajan kuluttua ääni muuttui. Kuulin ulvontaa.

Huuhkaja? Susi? Sveitsissä?

Keli oli aika aavemainen. Sumu takasi vain muutaman metrin näkyvyyden, mutta rajattomasti liikkumatilaa mielikuvitukselle.

Sitten aloin kuulla musiikkia. Keskellä pimeää metsää, ennen kuutta aamulla.

Nyt viiraa polla! Olisi pitänyt jäädä petiin.

Poljin hetken ja musiikki vain voimistui. Minun oli pakko pysähtyä.

Kuulin musiikin nyt selvemmin. Rintataskuni myös vilkkui. Kello oli 5.45 ja kännykkäni herätti minua aamulenkille.

Hymyilin.

En olekaan tulossa hulluksi.

Teki mieli nauraa ääneen, mutta ajattelin, että se vasta hullua olisi. Yksinään, keskellä pimeää metsää.

Perjantaikokki