#satasyytäollaonnellinen #33 #iltapäiväkaffet

20140202-160302.jpg

Suomi on kahvittelun luvattu maa. Missään muussa maassa en ole törmännyt esimerkiksi palaverikahviin ja -pullaan. Kiersin aikoinani lähinnä pääkaupunkiseutua myyntimiehenä, kun hommasimme ensimmäisiä asiakkaita Lyytille. Aamu alkoi kahvilla Pendolinon Minibistrokärrystä. Päivän aikana saattoi olla viisikin palaveria. Vaikka olin myymässä, niin vastaanotto oli aina varsin vieraanvarainen,

Kai kahvi maistuu?

Epäkohteliasta olisi kieltäytyä, eikö? Suomessa myydään kahvin voimalla ja kahvittelun siivellä. Niinpä kahvia ja pullaa tuli nautittua varsin tehokkaasti. Niin tehokkaasti, että luovuin kahvista kokonaan nelisen vuotta sitten. Vatsani kiitti. Se oli saanut suodatinkahvimittarinsa jo punaiselle.

Nykyään kahvi kuuluu erityisiin hetkiin. Yleensä sitä kuluu kuppi päivässä. Espressokahvista, mokkapannulla (se mutteripannu) keitettynä, lounaan jälkeen. Ja kyllä maistuu hyvälle!

Tiedän rikkovani italialaista, kirjoittamatonta sääntöä nauttiessani lounaan jälkeen kahvin cappuccinotyylisesti maidon kera. Mutta onneksi perheessämme ei ole italiaanoja minua siitä muistuttamassa. Ensimmäisellä omatoimivierailullani Italiassa sain nimittäin kuulla kunniani, kun tilasin Milanossa, Isola Fiorita-ravintolassa, illallisen jälkeen cappuccinon. Sain espresson ja luennon kahvien nauttimisajoista. Cappuccino kuuluu aamiaiselle. Illallisen jälkeen nautitaan lyhyt ja voimakas espresso, ei mitään saavillista lehmänmaitoa.

Hai capito?

Isola Fioritan henkilökuntaan kuuluu* vain entisiä linnakundeja. Tatuoitu ja lihaksikas olemus teki minuun sen verran vahvan vaikutuksen, että noudatin sääntöä varsin tarkasti monta vuotta.

Toinen heikkouteni on Lindtin suklaat. Ne kuuluvat päivittäiseen ruokavaliooni. Kahvista voisin ehkä luopua, mutta suklaasta en. Suokkilistani on:

Tumma 70% suklaa
Chili
Merisuola
Pépites de Cacao (uutuus)

Mukavaa sunnuntaita!

Perjantaikokki

*Isola Fiorita on ilmeisesti palanut maan tasalle. Se sijaitsi Naviglissa ja suosittelin sitä ystävälleni viime kesänä. Osoitteesta ei löytynyt kuin palaneen ja hylätyn oloinen rakennus. Myöskään netistä en löytänyt tietoa. Harmi, sillä se kuului Milanon vuotenamme ja sen jälkeen vakiokohteisiin. Linnakundit tekivät Milanon parasta risottoa! Jos joku tietää ravintolan kohtalosta paremmin, niin viestiä kehiin!

#satasyytäollaonnellinen #11 oman käden jälki

Jälleen kerran on monta syytä olla onnellinen. Päivä kului varsin leppoisasti keskimmäisen lapsen toipuessa vatsataudista ja kuumeesta. Onneksi olo parani jo aamiaisen jälkeen ja nyt illalla on lapsi taas tuttu iloinen ja reipas itsensä. Vaimo ja tytär käyttivät (vuorivapaan) lauantain hyödyksi ja suuntasivat kaupungille. Me pojat jäimme kotiin pelaamaan lautapelejä ja harjoittelemaan rullaluistelua (molempia samaan aikaan tietenkin, kuten kuvasta näkyy!).

Olen luonteeltani sellainen, että jotain näkyvääkin pitää saada aikaiseksi ja aina kun tekee jotain konkreettista, näkee oman kätensä jäljen. Se tuo henkistä tyydytystä ehkä siksi, että oma työ on jotenkin niin epäkonkreettista. Ei mitään rehtiä ja reilua puunkaatoa tai vastaavaa, jossa voisi päivän päätteeksi ihailla komeaa kasaa, jonka sai aikaiseksi. Niinpä puunasimme koko kylppärin lattiasta kattoon (kyllä, kolme miestä pesivät vessaa vapaaehtoisesti lauantaipäivän ratoksi) ja järjestin vielä ulkovaraston kuntoon. 130 neliötä kodissa, josta suuren osan vie olohuone ja keittiö, kolme aikuista ja kolme lasta takaavat sen, että tilaa ei epäjärjestykselle juuri ole. Muuten arki räjähtää käsiin.

Toki myös kokkaus on terapeuttista juuri samasta syystä. Tänään nautimme sisilialaistyylisen alkusalaatin (tomaatteja, mozzarellaa, tonnikalaa, oliiveja, sitruunamehua, avocadoa, oliiviöljyä, suolaa ja pippuria -> kaikki palasiksi ja sekaisin), kanaa siiderissä haudutettuna ja jälkkäriksi meidän ”juniorchef” Julia taikoi suklaafondantit (resepti täällä).

Kaikenkaikkiaan tavallista, onnellista elämää täynnä oleva päivä. Mikä upeinta, lasten suhtautuminen ja arvostus yhteistä aikaamme kohtaan on muuttunut radikaalisti yhteisen keskustelumme jälkeen. Todella hienoa olla näiden lasten isä!

Perjantaikokki

Mutakakkua ja valkosuklaamansikoita – Maailman parasta palvelua

Mistä löydät aina idean perjantaireseptin tarinaan?

Sain pohdittavakseni tämän kysymyksen viime viikon perjantaina Pori Jazzeilla törmätessäni erääseen perjantaireseptiläiseen. Totesin, että ei se aina olekaan erityisen helppoa – joskus vaaditaan jopa yön pimeyttä, että tekstiä syntyy. Toisinaan inspiraatio iskee keskellä päivää toimistossa. Pomoni huomautti, että jos olisin poikamies, ei hommasta tulisi mitään. Sen verran usein vaimo toimii muusana ja lapset aiheena. Myönsin väitteen todeksi. Häpeilemättä.

Ja siinä samalla sain taas aiheen. Vaimo innoitti tämänkin. Tavallaan.

Vuosi sitten, 18.7.2007, olin asiakkaidemme kanssa Pori Jazzien Superjameissa. Kyseessä on fiinimmän tason tilaisuus, jossa ruokaillaan hyvin ja nautitaan jazzista. Poikamme laskettu aika oli jo mennyt, mutta vaimoni vakuutti aamulla, että mitään ei tule tapahtumaan, että mene vaan. Kerroin tilanteesta vieraillemme ja pidin puhelimessa värinähälytyksen täysillä. Alkupalan syötyäni alkoi taskussa väristä. Katsoin luuria – vaimo soitti. Selvä peli, kiitos kaikille seurasta, oli oikein kivaa, mutta nyt poistun!

Superjameja vietettiin Yyterissä, josta on ihan kunnon matka Porin keskustaan, eikä siihen aikaan julkisia autoja enää kulkenut kuin harvakseltaan. Kysyin henkilökunnalta järkevintä tapaa pyrkiä Turkuun ja ehdottivat taksia Poriin ja sieltä parin tunnin päästä lähtevää bussia. Siinä tilanteessa ei aikataulutus oikein lämmittänyt.

Astuin Yyterin hotellista ulos ja huomasin, että Pori Jazzin paidassa oleva kuljettaja purki juuri pikkubussistaan Jazzien toimitusjohtajaa ja hallitusta hotellin sisäänkäynnin edustalle. Kysyin, olisiko hän menossa Poriin, että pääsisikö mitenkään kyydissä. Kuljettaja kai hieman ihmetteli kesken juhlien poistuvaa hermostunutta henkilöä, jolla taisi vielä serviettikin roikkua napinlävessä, mutta olemuksestani huolimatta hän suostui ottamaan minut kyytiin.

Hyvin pian lähdön jälkeen kuljettajalle selvisi lähtöni syy. Hän oli matkalla Poriin kuljettamaan jotain maailmantähteä lentokentälle, mutta soitti yhden puhelun kuljetusosaston vastaavalle ja antoi luurin minulle. Ihmettelin elettä, mutta otin puhelimen. Ääni luurissa totesi sujuvalla Porin murteella, että ”sää et mitään bussiaikatauluja nyt mieti, sulla on tärkeämpääkin tekemistä! Me hoidetaan sut Turkuun ja synnyttämään!”

Sen enempää miettimättä käänsi kuljettajani konepellin kohti Turkua, kyyditsi minut kotiovelle saakka, nakkasi kouraani Pori Jazz-sateenvarjon, sillä ulkona satoi kaatamalla ja innostuneena jäi vielä odottamaan, että pääsisi viemään meitä sairaalaan.

Poika syntyi – ja samalla syntyi upea muisto, jonka muistan taatusti aina Pori Jazzeilla käydessäni. Tämän parempaa palvelua en ole koskaan saanut. Kuljettajani Raimo teki työtä vielä vapaaehtoisena avustajana. Pidän muistoa tuoreena ja käytän tätä esimerkkiä, kun pitää kuvata, mitä tarkoittaa hyvä palvelu. Se tarkoittaa juuri tätä.

Mutakakkua ja valkosuklaamansikoita

Perjantaireseptien yleisestä linjasta poiketen on tänään tarjolla jälkiruokaa, sillä niin hyvää tämä oli. Vaimoni teki sitä poikamme 1-vuotissynttäreille viime viikonloppuna. Varoituksen sana mainittakoon: myöhään illalla nautittuna tämä kakku menee suoraan silmäluomiin. Seurana suositellaan nautittavaksi iso muki vahvaa espressoa.

AINEKSET

– 200g tummaa Fazer Block-suklaata
– 1 tl leivinjauhetta
– 4 munaa
– 2dl sokeria
– 2,5dl vehnäjauhoja
– 200g voita
Mansikoita
Valkosuklaata

VALMISTUS

Kuumenna uuni 200 asteeseen. Vatkaa munat ja sokeri valkeaksi vaahdoksi. Sulata suklaa ja voi ja kaada munasokerivaahtoon. Lisää vehnäjauhot ja leivinjauhe varovasti sekoittaen. Kaada seos voideltuun ja jauhotettuun pyöreään vuokaan (n.25cm) Paista uunin keskiosassa noin 12 minuuttia. Tarjoile vaniljajäätelön ja valkosuklaamansikoiden kera (sulata valkosuklaata ja kasta mansikoita siihen – anna jäähtyä ja koristele kakku niillä).

Erinomaista ja lämmintä viikonloppua!

Terveisin

Perjantaikokki