s/y Julia II:n kesän 2021 purjehduksen ensimmäistä osaa voisi kuvailla lämpimäksi. Viime vuonna heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa olivat säiden puolesta kamalia. Kylmiä, sateisia ja tuulisia. Nyt kuluneet viikot ovat olleet lähes täydellisiä. Hieman enemmän olisi tuulta joinakin päivinä toivonut, mutta en lähde siitäkään valittamaan 🙂 Tosin sinilevää näkyi tänään jo enemmän rannassakin.

Brännskäristä pääsimme lähtemään ensimmäistä kertaa koko loman aikana jo heti kymmenen jälkeen. Jopa teinipoikamme oli hereillä ja yllättävän avulias. Into edistää aikaista saapumista kotiin oli suuri. 13 vuotta sitten muistamme kirjoittaneemme lokikirjaan tarinan siitä, kuinka ylivilkas yksivuotias oli suorastaan raskasta seuraa veneessä. Hetkeäkään hän ei silloin ollut tyytyväinen, paitsi jos hän sai tehdä juuri niin kuin halusi. Ja se siis tarkoitti puomin päällä kiipeilyä tai yksinään kannella juoksemista. Teini-ikä kaiken muuttaa voi. Herääminen tapahtuu yleensä muiden lounasajan jälkeen ja aktiviteetin määrä on minimissä. Jurmossa nuori mies poistui kerran hytistään: käymään huussissa. Seuraavana päivänä hän kysyi, että minkälainen saari se Jurmo oikein on. Kerrottiin, että vietimme siellä juuri lähes vuorokauden. Jos kannella tarvitaan apua akuutisti, on ihan turha teinin perään haikailla. Tilanne oli ja meni ohi jo kolmesti, ennen kuin teinin pää ilmestyy sitloodaan kysymään, että miksi häntä huudetaan. Kirjattakoon tämäkin muistiin, ettei ole jälkikäteen vääriä muistoja siitä, kuinka kaikki lapsemme aina rakastivat purjehdusta. Meillä vanhemmilla kun on tapana päällystää muistot ainakin lehtikullalla. No, on tuo teinimme myös nauttinut: uimisesta, hyppimisestä ja mikäs siinä, jos nauttii yksinolosta. Ja hienosti hän auttaa aina ruokailuissa ja varsinkin tiskaamisessa.

Tänään oli sellainen päivä, josta myös teini piti: Sandön edustalla laskimme taas veneen perään köyden, jonka päässä on fendari ja halukkaat saivat hyppiä uimaan.

Itsekin uin, tällä kertaa matkaa. Pari kilometriä meni veneen vierellä, perässä ja edessä vapaauintitekniikalla ohi ajavien veneiden ihmetellessä liikkuvaa oranssia poijua.

Noin kilometrin uinnin jälkeen huomasin, että veneemme kiihdyttää vauhtia ja loittonee aika kauas. Orpo olo iskee aika nopeasti, kun huomaa, ettei uimalla enää saa venettä kiinni. Ensiksi mietin, että unohtiko perhe, että isä puuttuu ja lähtivät ajamaan vauhdilla kotisatamaan. Kyllähän minä uida jaksan, mutta kymmenisen kilometriä kohtalaisen vilkkaalla väylällä voisi olla vähän liikaa. Kävi myös mielessä, että onkohan tämä vaimon tapa kertoa mielipiteensä harrastuksistani 🙂

Onneksi vene oli vielä huutomatkan päässä ja pyynnöstä se hidasti vauhtia ja sain sen lopulta kiinni.

Airistolla oli edessä reissun hikisin urakka: välisiivous. Kuumuutta riitti kannen alla, kun sulatteli aivan umpijäähän mennyttä pakastelokeroa ja pesi vessoja. Mutta kyllä tulee hyvä fiilis jättää vene siistiin kuntoon seuraavaa legiä varten, joka siis starttaa sunnuntaina.

Airistolla pojat tilasivat pizzat ravintolasta ja kehuivat ne hyväksi. Airisto on muutenkin uudistunut hienosti tälle kaudelle, joten kannattaa käydä pistäytymässä! Itse vedin parit proteiinipatukat ja hyppäsin fillarin selkään. Kaikki hyvät päivät sisältävät pujehdusta, uintia ja pyöräilyä 🙂 Etupyörä kohti kotia ja äidin synttäreitä! Lauantaina viedään teinipoikamme omien synttäreidensä kunniaksi Särkänniemeen ja sunnuntaina palataan taas elämän perusasioiden äärelle: purjehtimaan.

Pete