Olen nähnyt jos jonkinlaisia juhlia ja tapahtumia, mutta ehkäpä Linnan juhlat – siis Tasavallan Presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto – ovat niistä kaikkein mieleenpainuvin kokemus. Yrityksemme Lyyti Oy palkittiin lokakuussa 2018 Valtakunnallisella Yrittäjäpalkinnolla ja tämän johdosta tipahti postista kutsu näihin valtakunnan ykkösjuhliin. Luonnollisesti noudatimme kutsua vaimoni Maijan kanssa ja suuntasimme Helsinkiin juhlimaan 101-vuotiasta isänmaatamme. Itsellä on vielä käsitys isovanhempiemme tekemistä uhrauksista itsenäisen Suomen puolesta ja oma ukkini palveli vuosikausia laivastossa, joten tunsin suurta kunniaa kutsusta.

Telkkarista karkeloita katsoessa saa juhlista pönöttävän ja pompöösin kuvan. Linnanjuhlat ovat kaikkea muuta. TV-kamerat taltioivat vain murto-osan Linnan menosta ja meiningistä. Tässä blogissa kurkistetaan siihen loppuosaan.

Ensimmäinen silmiinpistävä havainto juhlista oli, että ne olivat monessakin mielessä aika ”kotikutoiset.” Tunnelma on hyvin lämmin ja kotoinen, vaikka Linna onkin iso ja sokkeloinen. Tapahtumaa ei ole tuotettu logistiikkaa optimoiden, mutta ei myöskään tehty Michelin-tähtiä tavoitellen. Olo oli kuin isoissa sukujuhlissa, joissa kaikki tunsivat toisensa. Tai ainakin meiltä taviksilta siltä tuntui, kun joka toinen vastaantulija oli jostain mediasta tuttu. Tuli melkein vahingossa tervehdittyä kaikkia, vaikka takaraivossa takoikin tieto siitä, ettei tervehdyksen kohteella ole hajuakaan siitä, kuka häntä juuri moikkasi. Mutta oli Linnassa oikeasti tuttujakin, joiden kanssa bileet saatiin aikaiseksi.

Isohko yllätys oli jono, joka ulottui yli 100 metrin päähän sisäänkäynnistä. Mietimme Juhani ja Paula Lepän kanssa jonottaessa, että ”mitä jos sataisi.” Taksit ajavat vieraat suoraan sisäänkäynnin eteen, jossa tyylikkäät varusmiehet avaavat ovet ja toivottavat tervetulleeksi. Ja ohjaavat sitten kävelemään sata metriä takaisin – jonon perään. Mutta mikäs siinä – jonossa seisoivat niin me yrittäjät kuin kansanedustajat ja leffatähdetkin. Jonossa ehti katsoa Yle Areenasta kättelyä ja virittäytyä tunnelmaan.

Sisäänpääsyä hidasti turvatoimet. Jokaiselta tarkistettiin luonnollisesti kutsu ja henkilöllisyystodistus. Sitten käveltiin metallinpaljastimien läpi. Korvanapillisia miehiä ja naisia – sekä univormuissa että juhlapuvuissa – oli linna täynnä! Meinasimme vaimon kanssa myöhästyä koko kättelystä, sillä päästyämme turvan läpi, hoputti henkilökunta jo vieraita, että ”sitten vauhtia, jos meinaatte kättelyyn ehtiä.” Tämä tuli aika yllätyksenä, varsinkin kun narikka oli pieni ja varsin alimiehitetty.

Onneksi yksi uusi työntekijä saapui juuri samaan aikaan meidän kanssamme ja pääsimme uuteen jonoon. Siis takki narikkaan ja juosten portaat ylös. Uskoisin, että jälkeemme jäi ainakin pari sataa sellaista henkilöä, jotka eivät kättelyyn kerenneet. Ensi kerralla tiedän, että kannattaa todellakin saapua erittäin hyvissä ajoin. Me saavuimme kutsun mukaisesti hetkeä ennen kutsuun merkattua aikaa, mutta se ei missään nimessä riittänyt.

Ja kyllä – saavuimme kättelyyn käytännössä juosten. Vaikka kameroissa näyttää siltä, että väki tulee tasaisena jonona sisään (tai on ainakin aiempina vuosina on näyttänyt siltä), niin meillä oli edessä tyhjä baana. Portaiden viimeisessä kurvissa napsu vauhdista pois ja – triathlontermein – rauhassa vaihtoon.

Hetki oli sekä maaginen että aivan liian lyhyt. Juoksuaskeleet vaihtuivat niin rauhalliseen rytmiin, kuin vain pystyimme ja sitten toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää Tasavallan Presidentille ja hänen puolisolleen rouva Jenni Haukiolle. Linnan konkareilta kuulimme, että puristaa ei kannata – sen ymmärtää hyvin, jos itse pitäisi kätellä 1700 henkeä – ja presidenttipari toivoo, että kerrotaan oma nimi. Niinpä kävelimme kättelyyn ja koitin kävellessä antaa upealle vaimolleni sekä hänen Kisu Korsin suunnittelemalle puvulleen niin paljon aikaa ja tilaa kuin pystyin. Esittelimme itsemme ja toivotimme hyvät itsenäisyyspäivät – ja sitten mokasin! Siirryin vaimoni väärälle puolelle – siis hänen ja kameroiden väliin. Sain tästä välittömän palautteen kättelystä päästyämme.

Ja ennen kuin tuo upea hetki oli edes oikein kunnolla alkanut, oli se jo ohi. Kättelystä siirryttiin seuraavaan saliin. Ja siitä seuraavaan ja taas seuraavaan. Linnan airueet ohjasivat vieraita yhä syvemmälle Linnan uumeniin ja pysähtyä sai vasta, kun oli tungosta. Sen verran täyteen Linna pakattiin, jotta kaikki varmasti mahtuvat sisään sujuvasti. Tosin tässäkin konkarit kertoivat, että tänä vuonna on paljon väljempää, kun vieraita on vain 1700. Viime vuonna kutsuttuja oli 2000.

Eri saleissa oli erilaisia tarjoiluja. Boolia yhdessä, viiniä toisessa, pientä sormiruokaa kolmannessa. Kuljimme jonon mukana eteenpäin salista toiseen pysähtyen aina huoltopisteille täydentämään energiavarastoja – jos urheiluvertaus taas sallitaan.

Se kuuluisa Linnan Booli

 

Linnan Booli on lähes mystinen juoma, josta puhutaan ja kerrotaan tarinoita myös heidän keskuudessa, jotka eivät ole boolia koskaan maistaneet. Boolia tarjoiltiin – ehkä tarkoituksella – pikkuruisista laseista ja ei, Linnassa ei ole boolimaljoja, vaan tarjoilija kaataa boolia kannusta. Reseptiä oli tänä vuonna muutettu vähemmän makeaksi ja luomuraaka-aineista tehdyksi. Maku muistutti itseasiassa hieman Tom Collinsia, vodkapohjaista sitruunaista cocktailia ja totesimme vaimon kanssa maun vallan mainioksi. Ainakaan lisämakeutta en olisi kaivannut, joten lienee hyvä, että pääsimme maistamaan tätä uudistettua versiota.

Linnan booli tuntui maistuvan myös muille juhlijoille – joillekin jopa niin hyvin, että kävely muuttui osalla horjahteleviksi tanssiaskeliksi jo ennen yhdeksää. Oli jotenkin outoa bongata pari tuttuakin kansanedustajaa, jotka selvästi sammalsivat heti alkuillasta. No, kansanedustajat edustavat kansaa, joten luonnollisesti myös lieveilmiöitä näkyy, vaikka arvokkaat juhlat ovatkin kyseessä.

Gourmet-juhlat?

Ruokatarjoilu on toteutettu lähes täysin sormisyötävä-periaatteella. Joitakin voileipäkakkuja (kyllä!) ja makeita kakkuja varten piti käyttää lautasta ja lusikkaa, mutta muuten mentiin servetillä ja sormin. Jollakin on ollut todella iso urakka väsätä tuhansia ja taas tuhansia pikkusyötäviä nälkäisille juhlijoille. Vatsansa sai täyteen, jos vain jaksoi riittävän usein käydä pöydän antimia nauttimassa. Ehkä parhaimmalta maistui muikkuleipä, jossa pienen rieskan sisään oli taiottu pieni muikku. En siltikään kutsuisi juhlien ruokatarjontaa unohtumattomaksi gourmet-elämykseksi, sillä luonnollisesti purtavat on jouduttu tekemään hyvissä ajoin ja laittamaan myös esille varmasti jo tunteja ennen ruokatarjoilun aloittamista.

Tanssit

Rakastamme tanssimista ja illan kohokohta meille oli ehdottomasti tanssiminen siinä kuuluisassa salissa, aivan keskellä kaameinta tungosta. Mutta onneksi tungosta kestää vain hetken ja loppuillasta lattialla oli tilaa jo pyörähdellä laajemmassakin kaaressa. Yksi pyörähdyksistä päätyi jopa Hesarin painettuun versioon 🙂

Tanssiessa tuli hiki ja joraamisen jälkeen oli mukavaa kierrellä linnassa ja jutella tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Juhlissa jokainen oli hyvin iloisella ja avoimella asenteella ja jutella pystyi kenen kanssa tahansa, huolimatta toisen henkilön statuksesta tai julkisuusarvosta. Yllättävän paljon tuttujakin tuli vastaan!

Ilta päättyi yllättävän nopeasti. Aika rientää, kun on hauskaa ja varsinkin silloin, kun tietää viettävänsä ehkä elämänsä ikimuistoisinta itsenäisyyspäivää. Kävellessämme Linnasta kohti Kämpin jatkoja totesimme vaimon kanssa, että kyllä oli uskomattoman hieno kokemus ja juhliin olisi kiva päästä toistekin.

Kämpissä juhlat jatkuivat Lenni-Kalle Taipaleen, Marzi Nymanin ja muiden huippumuusikoiden vauhdikkaalla keikalla. Me tanssimme siellä vielä lähes puoli kolmeen ja otimme kaiken irti juhlista.

Kiitollisena itsenäisestä Suomesta,

Petri

Alla vielä kuvia linnassa tavatuista tutuista.