Neukkari täynnä yksivuotiaita aikuisia – Kurpitsakeitto

Oma lapsi on loistavassa iässä oikeastaan aina. En voi sanoa, että jonkun haluaisi jättää pois. Mutta silti mielestäni varsin erinomainen vaihe alkaa, kun lapsi oppii kävelemään. Hän alkaa jo näyttää ihan pieneltä ihmiseltä, vaikka aluksi vaappuukin epävarmasti kuin pingviini.

Nuorimmaisemme, Albert, on juuri tuossa iässä. Hakee sanoja, kävelee jo vauhdikkaasti ja osaa – luoja paratkoon – ilmaista mielipiteensä. Yksivuotias innostuu ”nollasta sataan” nanosekunnissa – ja myös pettyy. Elämä on yhtä tunteiden, ilon ja pettymyksen vuoristorataa. Mikään tunnetila ei kestä kauaa – vaikkakin onneksi ilo ja nauru usein kauemmin kuin itku ja suru.

Mietin Albertia seuraillessa ja hänen kanssaan leikkiessä, että mitä me aikuiset voimme yksivuotiailta oppia. Vai pitääkö meidän vain opettaa heitä? Minkälaista elämä aikuisena olisi, jos minkäänlaista tasoittumista innokkuuden huipuissa ja pettymyksen alhoissa ei tapahtuisi? Vaikea kuvitella, mutta ainakin elämä olisi mielenkiintoista. Yritetään!

Kuvittele aivan tavallinen neuvotteluhuone, jossa pidetään yhtä työelämän loputtomista palavereista. Kun siellä on aikuisia, on tunnelma usein aika seesteinen – joskus jopa uninen. Osaa kiinnostaa, osaa ei. Puolet on paikalla pakosta, loput vanhan tavan mukaan. Joku näpyttelee kännykällä meilejä, muutama kuuntelee ja innokkaimmat jopa osallistuvat keskusteluun. Jos ohjelmaa vetää konsultti, pomo tai oikeastaan kuka tahansa, niin suurin osa haukottelee.

Laitetaan sama huone täyteen yksivuotiaita aikuisia. Ensinnäkään kukaan ei istu paikoillaan, vaan keksivät mitä mielenkiintoisempia paikkoja olla, roikkua, hyppiä ja pyöriä ympyrää. Kukaan ei nukahda vahingossa. Toisten ehdotuksille nauretaan, itketään, ulistaan ja mölistään. Oma mielipide kerrotaan – vaikka sitä ei kysyttäisi. Kun joku mainitsee puolihuolimattomasti sanan ”kahvitauko”, on huone tyhjä ennen kuin kukaan ehtii kissaa sanoa, tuolien vain pyöriessä merkkinä hetki sitten (ilmeisesti) päättyneestä kokouksesta.

Jos kahvia joutuu odottamaan yli kaksi sekuntia, murenee maailma alta. Etevimmät esittävät cafeterian lattialla asian kunniaksi kuuluisan itku-potku-raivari -kombinaation. Muut itkevät sydäntä särkevästi ja katsovat anovasti. Mutta yksivuotiaat aikuiset leppyvät saman tien, suorastaan räjähtävät iloiseen kirkunaan, kun kahvia taas saa. He rakastuvat kahvilan tätiin – siihen samaan, joka minuutti sitten aiheutti heille elämänsä suurimman pettymyksen – ainakin ennen seuraavaa. He eivät kirjoittele perään katkeria asiakaspalautteita ja kaivele menneitä.

He innostuvat muutoksesta, poisoppivat vanhat tavat alta aikayksikön ja sopeutuvat kameleontin tavoin uuteen ympäristöön silmänräpäyksessä. Yksivuotiaat aikuiset eivät tunne sanontaa ”meillä on aina tehty näin”. Mikään haaste ei ole mahdoton, kukaan ei voi olla parempi kuin minä – ja jos onkin, niin mitä sillä väliä. Hetken kuluttua kaikki on taas toisin.

Yksivuotiaiden aikuisten työpaikalla ketään ei tarkoituksella kiusata. Välillä käydään ottamassa kollegan näppis tai näyttö, mutta ei pahaa tarkoittaen. Niille nyt vain oli tarve omissa jutuissa. Kukaan ei kanna kaunaa ja tule päivä toisensa jälkeen töihin naama rutussa. Jos joku ärsyttää, niin mitä siitä. Uuden ystävän saa hetkessä ja kohta äskeiset riitapukarit tekevät iloisesti töitä yhdessä jakaen näytön ja näppiksen.

Kaikki heräävät aamuisin iloisina, aivan täynnä intoa uuden päivän tuomista mahdollisuuksista, eivätkä malta odottaa, että saavat aamupuuron lusikoitua kupuunsa ja pääsevät uusien haasteiden pariin.

Kukaan ei pelkää epäonnistumista. Sana ei edes kuulu yksivuotiaiden aikuisten sanastoon. Kaikki kannustavat onnistujaa ja kaikki oppivat toisiltaan. Tiedot sekä taidot jaetaan ilomielin muidenkin tietoisuuteen.

Niin, tällaisia minä pohdiskelin eilen. Mitä me muka voisimme yksivuotiailta oppia?

Perjantaikokki

Kurpitsakeitto

Täällä Sveitsissä kurpitsavalikoimat ovat pienessäkin kaupassa loistavat. Eri laatuja löytyy kaupoista paljon ja pihoilla kasvavat yksilöt ovat suorastaan valtavia. Ehkä siksi päätti rouva Perjantaikokki tarttua kauhaan ja tarjota sateisena ja tuulisena päivänä perheelleen kurpitsakeittoa. Todellinen täsmäase sadetta ja myrskyä vastaan!

AINEKSET

VALMISTUS

Pilko sipulit, omenat ja porkkanat. Laita lusikallinen voita kattilan pohjalle, kuumenna ja paista hetki. Pilko kurpitsa isoiksi paloiksi (ilman kuorta) ja lisää kattilaan. Lisää myös mausteet ja paista hetki. Lisää kasvisliemi ja kiehauta. Anna kiehua hiljalleen n. 30 minuuttia. Lisää lopuksi kerma ja soseuta keitto sauvasekoittimella.

Koristele pienellä lusikallisella luonnon jugurttia.