Keski-ikäisenä musikaalitähdeksi? – Waldorfin salaatti

Minä en osaa laulaa, tehtäköön se heti alkuun selväksi. Ei meistä kukaan osaa – siis veljessarjastamme. Pahinta, mitä voi meille tehdä, on laittaa laulamaan julkisesti. Tähän haasteeseen parisen viikkoa sitten joutunut isoveljeni tietää sen varsin kouriintuntuvasti.

Tiedän, että ala-asteemme musiikinopettaja lukee tätä blogia. Jos ette usko epämusikaalisuuttamme, niin kysykää häneltä. Kun viisi meistä oli vuosien saatossa pehmittänyt maaston, niin ei nuorimmaiselle jäänyt enää mahdollisuuksia loistaa. Kun hänen ensimmäinen laulukokeensa oli alkamassa, riitti pelkkä sukunimi välittömään vapautukseen tehtävästä. No, ei hänkään kyllä osaa laulaa. Yläasteelle siirryttyäni tein sopimuksen musiikinopettajan kanssa, että yhteisen viihtyvyyden vuoksi en tunneilla laula, vaan teen puhdetöitä. Päällystin laulukirjoja kontaktimuovilla kolmisen vuotta laulutuntien ajan ja sain sovitun seiskan todistukseeni. Vasta kauppakorkeassa opin, että kyseessä oli ”win-win situation”, eli kaikki voittivat.

Niinpä en ota sanallakaan kantaa turkulaisten, keski-ikäisten laulutaitoihin, mutta nostan silti hattua ja korkealle! Sain nimittäin nautiskella keskiviikkona makupaloja pian ensi-iltaan tulevasta Hair – Keski-ikäisten hiukset –musikaalista. Produktioon on osallistunut yli 200 turkulaista, keski-ikäistä amatööriä ja edellispäivänä yli sata heistä esiintyi Silja Operan lavalla kutsuvieraille.

Kuten sanottu, en osaa sanoa juuta tai jaata laulusta, mutta silmiinpistävää oli ilo ja upea yhteishenki, joka lavalta säteili. Porukalla oli hauskaa! Yli vuoden ajan ovat nämä amatöörit hioneet musikaaliaan, joka on osa kulttuuripääkaupungin ohjelmaa. Samalla on käyty elämänhallintakursseja ja pidetty kuntoa yllä. En ole kulttuurin suurkuluttaja, mutta sen verran tiedän, että harvinainen projekti on kyseessä. Vähän niin kuin maailman maineeseen noussut ”Housut Pois” –ryhmä, mutta määrältään moninkertainen. Yhteishenki oli käsin kosketeltavissa.

Kiitos kokemuksesta ja onnea jatkoon, hyvät keski-ikäiset turkulaiset!

Ps. palautetta on annettava myös laivan keittiölle. Brunssi oli loistava, vaikka hieman varautuneena marssinkin ruotsinlaivan linjastolle. Raaka-aineet olivat tuoreita, saaristo oli hyvin esillä ja esimerkiksi pääruokana tarjotut lampaan kareet olivat sopivan roséita ja meheviä.  Ei mikään helppo temppu buffet-pöydässä.

Tapasin risteilyllä yllätyksekseni myös useammankin lukijan. Se oli hauskaa! Tapasin myös heitä, jotka luulivat minun lopettaneen bloggaamisen. Jos ystäväsi on vailla Perjantaikokin reseptiä perjantaisin, niin voit vinkata hänelle tästä linkistä!

Loistavaa viikonloppua!

Perjantaikokki

 

Waldorfin salaatti

AINEKSET

–       200 g juuriselleriä
–       2 Granny Smith –omenaa
–       kourallinen murskattuja saksanpähkinöitä
–       1 varsisellerin varsi
–       kourallinen kuivattuja karpaloita
–       15 viinirypälettä
–       ½ dl majoneesia
–       ½ dl ranskankermaa
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä

VALMISTUS

Kuori juuriselleri ja leikkaa se tulitikun kokoisiksi suikaleiksi. Ryöppää suikaleita kolmisen minuuttia suolalla maustetussa vedessä. Jäähdytä jääkylmässä vedessä. Leikkaa omenat ja varsisellerin varsi ohuiksi suikaleiksi, pilko karpalot ja viinirypäleet pieneksi ja sekoita kaikki ainekset majoneesin ja ranskankerman kanssa. Mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.

Tarjoa vaalean lihan, kalkkunan tai kanan lisukkeena.

Tarina vain puuttuu – Pizza Saltimbocca

Ei tämä kirjoittaminen kuulkaas aina helppoa ole. Tätäkin sivua olen tuijotellut  jo aika kauan, saamatta juuri mitään paperille. On perjantaiaamu, kello lähenee puoli kahdeksaa. Talossa on vielä hiljaista, koska lapsilla on vapaapäivä. On perheenisän luova hetki. Olo ei vain ole luova.

En ole kuitenkaan ongelmani kanssa yksin. Monelta puuttuu tarina, tai ainakin kyky kertoa se. Edellisessä työpaikassani Herrankukkarossa opin tarinan merkityksen. Tarinat kiinnostavat ihmisiä, niitä on kiva kuunnella ja lukea. Ne jäävät mieleen. Miksi törmäämme tarinoihin kuitenkin niin harvoin – varsinkin liike-elämässä?

Kuluneen vajaan vuoden aikana olen käynyt tapaamassa kymmeniä yrityksiä ja satoja yritysten edustajia. Aiheena on ollut milloin mikäkin, mutta usein sosiaalinen media, sähköinen liiketoiminta tai tapahtumanhallinta sekä markkinointi. Usein päädyn puhumaan tarinasta.

Hyvin harvalla yrityksellä on uskallusta kertoa tarinoita tai rakentaa toimintaansa tarinan varaan. Vaikka tarina olisi tosikin. Omasta taustasta kerrotaan tiukat faktat, tuotteista puhutaan ominaisuuksilla ja sitten ihmetellään, miksi emme erotu kilpailijasta oikein mitenkään. Miksi faktaperusteinen sanomamme ei kiinnosta? Minä vastaan aina, että kertokaa nyt ihmeessä tarinanne! Kertokaa se mitä ja keitä olette, mistä olette tulleet, mihin menossa, mitä matkalla on sattunut ja miksi. Se erottaa teidät kaikista muista.

Arvatkaa, kuinka moni uskaltaa?

Liian harva. Se on outoa, koska tarinat koskettavat ja jättävät muistijäljen. Faktat kiinnostavat vain asiastasi muutenkin kiinnostuneita ja kilpailijoita. Ajattelepa vaikka IKEA-nimistä huonekalukauppaa. Omistajasta kerrotaan tarinaa, että herra Kamprad on niin pihi, että ajaa vieläkin vanhalla Volvolla ja lentää turistiluokassa, vaikka massia olisi lennättää tuliterä XC90 mukana omalla yksityiskoneella. Se on tarina, joka tiivistää kaiken oleellisen IKEAsta. Johtoa myöten ollaan sitouduttu säästeliäisyyteen ja pitämään hinnat alhaalla. Piste. Huhutaan, että tarina ei pidä paikkaansa, vaan että sitä ruokitaan korostamaan IKEAn imagoa.

Juuri näin – tarina korostaa imagoa. Hio ja kiillottaa sitä. Naapurimaassa Suomessa taas ajatellaan, että imagomme pitää olla kiiltävä ja terävä, ammattimainenkin, ja siihen eivät tarinat sovi.

Jos et usko, niin muistele lapsuuttasi ja sitä, kun äitisi, isäsi tai isovanhempasi lukivat sinulle tarinoita. Kun kuulet saman tarinan nyt, muistat heti tunnelman, valon ja tuoksut niistä hetkistä, jolloin sinulle tarinaa kerrottiin. Aika vahva muistijälki!

Mitä muistaisit, jos mummisi olisi luetellut sinulle satukirjan ominaisuudet (sivumäärä, paperin laatu, painopaikka jne.) illasta toiseen?

Tällainen tarina tänään…

Perjantaikokki

Pizza Saltimbocca

Tämän kuvan ja reseptin tallensin jo viime toukokuussa erään kokkaavan lääkärin kesteillä. Pikkupizzat sopivat oivallisesti tulevan juhlakauden alkupalaksi tai aperitiivin kanssa nautittavaksi. Salaisuus kuohkeaan pohjaan on pitkä nostatus, esim. yön yli. Alkuperäinen ohje on tainnut ilmestyä Glorian Ruoka&Viiinissä. Tarjoa kuohuviinin tai Mojiton kera.

AINEKSET

Pizzapohja

–       2 dl kädenlämpöistä vettä
–       1/5 pkt tuorehiivaa
–       ½ tl suolaa
–       4 dl vehnäjauhoja
–       1 rkl oliiviöljyä

Täyte

–       1 tlk ranskankermaa
–       ½ sitruunan kuori
–       2 tl sitruunamehua
–       1 pkt ilmakuivattua kinkkua
–       oliiviöljyä, mustapippuria ja Maldon-suolaa
–       tuoretta salviaa

VALMISTUS

Valmista pizzataikina. Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen, vaivaa vehnäjauhot joukkoon ja alusta taikinaa 7 minuuttia. Lisää öljy ja jatka vaivaamista viitisen minuuttia. Peitä kulho ja laita jääkaappiin esim. yöksi.

Seuraavana päivänä:

Kuumenna uuni 225 asteiseksi ja laita sinne kaksi tyhjää uunipeltiä. Näin saat rapean pohjan pizzoihin. Sekoita raastettu sitruunankuori, sitruunamehu ja ranskankerma keskenään. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Sekoita tasaiseksi.

Laita jauhoja leivinpaperille. Ota pizzataikinasta pieniä palloja, jotka leivot minipizzoiksi. Vedä leivinpaperi kuumalle pellille ja esipaista uunissa 7-10 minuuttia (kunnes reunat saavat väriä). Ota pohjat uunista, laita pizzoille ranskankermaa tasaisesti ja paista vielä 3 minuuttia. Ota jälleen pizzat uunista ja laita pizzoille ilmakuivattua kinkkua ja paista vielä reilun minuutin. Lopuksi laita pizzoille salvianlehtiä ja pirskottele pinnalle oliiviöljyä.

Herkullisia juhlia!

Hullu vai nero – vol.2

Kolmisen viikkoa sitten kirjoittelin Kökarilaisesta kreivistä, joka oli täysi hullu tai sitten nero – katsontakannasta riippuen. Ajattelin haudata aiheen, mutta sitten kävin Italiassa.

Pari viikkoa sitten suuntasimme kohti Toscanaa varsin sekalaisen, mutta erittäin iloisen seurueen kera. Koneeseen hyppäsi matkalaisia kolmen kuukauden ikäisestä reiluun seitsemänkymppiseen. Jo puolessa viikossa meidän Julia kyseli”perheensä” perään, kun joku seurueesta uupui junasta. Näin sitä hitsaudutaan yhteen.

Reissumme oli onnistunut ja kokemuksia täynnä. Yksi kohokohdista oli lounas Mac Dariossa, eli Dario Cecchinin ravintolassa Panzanossa. Herra on taatusti Italian kuuluisin lihakauppias, joka toimii mm. Jamie Oliverin hovihankkijana. Hän nousi kuuluisuuteen taistellessaan paikallisen Bistecca Fiorentinan, eli paksun T-luu –pihvin puolesta hullun lehmän taudin –aikaan.

Nykyään herra Dario pyörittää pientä lihakauppaa Panzanossa ja sen yhteydessä isoa ravintolaa. Häntä voi sanoa hulluksi tai neroksi – sanojasta riippuen.

Ravintolan konsepti on hullu. Se on auki yleisölle vain lounaalla kello 12-15 ja tarjolla on tasan yksi ruokalaji: hampurilainen Darion tapaan. Varauksia ei oteta, vaan vieraat istutetaan vierekkäin sitä mukaa, kun heitä tulee. Muutamina erikoisiltoina viikossa järjestetään iltoja, jolloin saa myös Bistecca Fiorentinaa.

Lihakauppa on vielä hullumpi. Kävele sisään ja korviisi kantautuu oopperaa. Siis oopperaa lihakaupassa. Sitten käteesi ojennetaan pieniä crostineja, lihalla tai tryffeleillä päällystettyjä leipäsiä. Joku kaataa yhtäkkiä viiniä lasiin ja ojentaa sen hymyillen sinulle.  Saat katsella ja ihailla tuotteita täysin ilman ostovelvoitetta. Kukaan ei kysy hintaa edes maistiaisista. Aivan hullua. Eihän näin voi tehdä bisnestä!

Mutta Dario voi. Herra hyppää tiskin takaa tervehtimään, halaamaan ja toivottaa tervetulleeksi. Vaikka et ostaisikaan mitään. Ja hän pyörittää ravintolaa, joka tulee täyteen joka päivä. Hänestä kirjoitetaan ja hänet tunnetaan kautta Italian – ja Englanninkin. Kohta ehkä Suomessakin.

Niin, se hampurilainen. En ole saanut sellaista jauhelihapihviä koskaan. Taivaallista, punertavaa lihaa kera loistavien kasvisten ja kastikkeiden. Lisäksi saimme erikoistarjoiluna Bistecca Fiorentinaa, jättimäistä T-luupihviä. Olihan ystävämme hänen ystävänsä kaveri – ja Italiassa saat silloin aina erikoiskohtelun… Se onkin sitten jo toinen tarina.

Katso matka- ja ruokakuvat täältä. Mutta varo – voi tulla nälkä tai iskeä matkakuume!

Kokkikurssin satoabruschetta

Vietimme upean viikon Villa Lecchin maisemissa. Kukkulat syöksyivät laaksoon suoraan uima-altaalta ja Villan perhe kohteli meitä kuin omina perheenjäseninään. Eräs kohokohdista oli kokkikurssi yhdessä perheen isoäidin ja äidin kanssa. Tunnelma oli kuin italialaisessa ruuhkajunassa: hallittu kaaos, joka kuitenkin johti loistavasti päämäärään.

Villan emäntä Laura lupasi minulle kaikki kurssin reseptit ja julkaisen ne tietenkin teille mahdollisimman pian. Mutta kuten joskus Italiassa käy, niin saan reseptit ”forse domani…” eli ehkä huomenna.

Menu oli tällainen

–       alkuun bruschettoja (kolmea eri laatua)
–       pääruoaksi itsetehtyä pastaa tomaattikastikkeella
–       toiseksi pääruoaksi paikallinen erikoisuus: vasikan vatsalaukkua ”trippa alla Toscana” kastikkeessa
–       jälkiruoaksi cantuccini-keksejä kera Vin Santon, eli pyhän viinin

Voitte arvata, että kivaa oli ja ruoka maistui!

Koska en vielä saanut Lauran loistavia reseptejä, niin katso täältä omat bruschetta-reseptini.