Steve Jobs kuoli eilen. Hän oli Applen perustaja ja IT-maailman uranuurtaja. Hän oli monen palvoma ja myös monen vihaama persoona. Kylmäksi hän tuskin jätti ketään.

Välittömästi kuoleman jälkeen Facebookissa alkoi leviämään videolinkki Jobsin vuonna 2005 pitämään puheeseen yliopiston valmistujaisissa. Minäkin katsoin sen.

Jobs puhui ”pisteiden yhdistämisestä”, eli siitä, kuinka kaikilla teoilla on vaikutusta kaikkeen. Kuinka koulun kesken jättäminen teki hänestä sen, mikä hän on. Tai kuinka potkut omasta yrityksestä oli parasta  mitä hänelle ikinä tapahtui.

Pisteitä ei voi yhdistää etukäteen tai niiden tapahtuessa. Ne voi yhdistää ainoastaan jälkikäteen. Kuinka siis tietää, mitä tehdä, miten suhtautua asioihin ja mihin suunnata?

Seuraa sydäntäsi

Ainoa ohje, minkä Jobs pystyi antamaan, oli seurata omaa sydämen ääntä. Tehdä asioita, jotka tuntuvat oikeilta ja omilta. Elämä on aivan liian lyhyt jonkun toisen elämän elämiseen. Koska elämänsä pisteet voi yhdistää vasta jälkikäteen, eikä tulevaa voi ennustaa, on ainoa keino navigoida tuntemattomaan seuraamalla sydäntään.

Kuinka yksinkertainen ohje onkaan ja kuinka hankala toteuttaa. Teemme päivästä toiseen asioita, joita emme haluaisi tai jotka eivät tunnu omilta. Miksi? Koska pelkäämme muutosta. Koska emme tunne tulevaa, jos lähdemme etsimään uutta. On turvallisempaa elää jonkun toisen elämää vuodesta toiseen, koska tällöin tulevaisuus on ennustettavissa.

Elämää tulisi Jobsin mukaan elää kuin joka ikinen päivä olisi se viimeinen. Yleisöään hän nauratti toteamalla, että tällä asenteella tiedät myös ainakin kerran elämässä olevasi täysin oikeassa. Joskus tulee se viimeinen päivä. Hänelle se tuli eilen.

Kun viimeinen päivä koittaa, on harvalla enää tavoitteena olla hautausmaan rikkain mies. Mitä hyötyä siitä on? Moni puolestaan toivoo, että voi lähteä itseensä ja elämäänsä tyytyväisenä.

Se onnistuu vain elämällä omaa elämää, ei muiden.

Kaikkien omaa elämäänsä eläneiden muistoa kunnioittaen,

Perjantaikokki

Pasta Frutti di Mare

Monista kaupoista saa valmiita ”frutti di mare” –sekoituksia – joko kalatiskistä tai pakastealtaasta. Usein niissä on suurin osa jotain edullista ja varsin mautonta, kuten surimia. Mutta sekoitusta voi tuunata astetta paremmaksi esim. ostamalla eläviä simpukoita.

Minä käytin herkullisia pikkusimpukoita, mutta yhtä hyvin sinisimpukat käyvät.

 AINEKSET

VALMISTUS

Laita pastavesi kiehumaan.

Pilko kaikki sipulit pieneksi. Kuumenna pannulla oliiviöljyä ja kuullota sipuleita hetki. Lisää elävät simpukat sekä valkoviini. Laita kansi pannun päälle ja paista simpukoita hetki. Kun simpukat ovat auenneet, lisää frutti di mare –sekoitus ja kerma. Pilko persilja pieneksi ja lisää suurin osa pannuun. Säästä osa koristeluun. Vähennä lämpö minimiin. Mausta suolalla ja pippurilla.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä al dente. Valuta ja tarjoa frutti di mare –kastikkeen kanssa. Koristele annokset persiljasilpulla. Huom! Älä syö kiinnijääneitä simpukoita!

On kamala tunne, kun tuijottelee valkoista paperia ilman mitään sanottavaa. Hyviin tapoihin kuuluu, että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa, niin silloin ollaan hiljaa. Mutta kun ei voi, kun on itselleen joskus luvannut, että joka perjantai on oltava jotain sanottavaa.

Eilen illalla tuijottelin muiden jo nukkuessa ruutua vailla asiantynkää. Ei, etteikö maailmassa olisi asioita, joihin tarttua, mutta mikään ei vain inspiroinut. Tein perus inspiroitumisrituaalini, eli selasin Facebookin päivitykset, uusimmat uutiset Maikkarin sivuilta ja vilkuilin muutamaa blogia. Nautin jopa lasin punaviiniä. Siltikään ei napannut.

Mietin, mitä suuret kirjailijat tekevät, kun sanottava loppuu – kun uutta ei enää synny. He ryhtyvät työstämään elämänkertaansa – eli muistelemaan menneitä! Mutta mitäpä kolmikymppisellä on elämästään kerrottavaa, kun vanhoja pitäisi muistella?

Päätin kuitenkin kirjoittaa yhden luvun elämästäni valmiiksi. Siinä korostuu kaksi elämänvaiheen hallitsevaa teemaa: työ ja perhe. Se kuuluu näin.

Kolmenkympin molemmin puolin (ikävuodet 27-32)

Elämäni sai uuden suunnan ja merkityksen lähestyessäni kolmeakymmentä ikävuotta. Kymmenen vuotta aiemmin en voinut elämän eteen tuomia muutoksia edes aavistella. Tämä jakso jäi mieleeni työteliäänä, onnellisena ja iloisena aikana.

Tuona aikana perustin oman yrityksen, Lyyti Oy:n ja siirryin matkailualan palkkatöistä epävarman leivän ääreen. Ensiksi tein töitä yksin – muiden töiden ohessa. Sitten sain mukaan Ramin, josta tuli myöhemmin toinen yrittäjistä ja oikea käteni sekä matikkapääni. Anna, tuo oivallinen pohojaalainen liittyi seuraan vuonna 2009. Siinä olikin todellinen moniosaaja, joka suhasi Suomea ristiin rastiin ilosanomaamme levittäen. Ydintiimimme oli koossa hieman myöhemmin, kun Toni, palvelumme tekninen sielu, siirtyi palvelukseemme. Myöhemmin molemmista tuli ansaitusti myös osakkaita. Sitten saimme myyntiä vetämään kaimani Petrin (joka oli jopa puheliaampi kuin minä) ja Skandinavian markkinointiin suomenruotsalaisen vahvistuksemme Christofferin. Osa-aikaisina töitä painoivat Antti ja Simo. Lahjakkaita ihmisiä kaikki. Oli upeaa tehdä viisaampiensa kanssa töitä. Meissä kaikissa oli yrittäjähenkeä. Loimme jotain uutta, elimme epävarmuudessa, uskoimme tulevaan ja aloitimme maailmanvalloituksen. Tiesin selviävämme, kun sain pankista kirjeen, joka kertoi, että takaamastani lainasta oli käytössä 0,00 euroa. Olimme läpimurron kynnyksellä. Kävimme hyvin lähellä kolmen vuoden kuolemanlaaksoa, mutta selvisimme.

Ilman upeaa vaimoani, Maijaa, ei yrittäminen olisi ollut mahdollista. Hän teki väitöskirjaa ja hoiti samalla kahta lasta ja odotti kolmatta. Miten pystyikin? Lupasin itselleni, että maksan vielä takaisin. Kun taloudellinen epävarmuus yrityksessämme helpotti, muutimme Sveitsiin. Nyt oli vaimon vuoro luoda uraa tutkijana. Nautin uudesta tilanteesta puolittaisena koti-isänä, uudesta elämänrytmistä ja lasten seurasta. Lapsista Julia osoitti uskomatonta sinnikkyyttä ja positiivisuutta käyden koulua ensimmäisistä viikoista alkaen täysin uudella kielellä. Vaikka heikompiakin aamulähtöjä oli, oli tyttö aina iloinen koulusta tullessaan. Ummikkona monta tuntia – joka päivä. Kokeile itse! Nuoremmat, Oliver ja Albert olivat aluksi kotona Au pair-Marin loistavassa hoidossa. iPad peleineen oli silloin kova juttu ja Oliverilla myös Extreme-temput. Milloin oli leuka verillä ”etuvoltti fillarilla”-treeneistä ja milloin jotain muuta. Albert puolestaan kylpi kolme – neljä kertaa päivässä ja pesi aina samalla hampaat sekä tukan – usein samalla vaahdolla. En tiedä miksi, mutta yksivuotiaan tahtoa emme tässä vastustelleet. Hygienia lienee hyvästä. Iloisuuttaan eivät pojat koskaan kadottaneet, vaikka kolhuja tuli. Lapset olivat todellisia sopeutujia.

Siihen aikaan kirjoitin myös blogia nimeltä Perjantaikokki. Blogit olivat silloin kovassa huudossa ja bloggareille sateli kutsuja jos jonkinlaisiin tilaisuuksiin, tuotelanseerauksiin ja rientoihin. Aina en tiennyt miksi kirjoitin, mutta perjantaiaamuna palautteita lukiessa muistin taas syyn.

Kirjoitin lukijoiden vuoksi. Ja itseni. Välillä on hyvä sanoa itsestäänselvyydet ääneen, jotta tietää, miksi on onnellinen.

Hyvää viikonloppua,

Perjantaikokki

 Paistetut ahvenet ja rucolapasta

Kala on niin harvinaista herkkua ruokapöydässämme nykyään, joten silloin kun sitä saa, niin mielellään valmistaa sen siten, että itse kalan maun voi myös maistaa. Seuraan siis vain mietoja makuja.

AINEKSET

VALMISTUS

Poista ahvenista ruodot leikkaamalla niille ”pöksyt”. Raasta fileiden päälle sitruunankuorta ja rouhi suolaa  sekä mustapippuria myllystä. Anna maustua hetki.

Laita ¾ rucolasta tehosekoittimeen. Lisää oliiviöljy ja sitruunanmehu. Aja rucolaöljy tasaiseksi.

Keitä pasta suolalla maustetussa vedessä al dente. Valuta ja sekoita rucolaöljyn kanssa. Pidä lämpimänä.

Kuumenna voi pannulla lähes ruskeaksi. Paista ahvenfileitä hetki kummaltakin puolelta (mikään ylikypsä kala ei ole hyvää). Asettele kalat pastan päälle ja koristele annos rucolanlehdillä.