Kaikkihan tietävät, kuinka kiva on naureskella elokuvien tai TV-sarjojen käännöskukkasille. Siis niille mokille, joita sattuu, kun sana käännetään ymmärtämättä lauseyhteyttä. Netistä löytyy oikein sivustoja, jotka keskittyvät käännösvirheiden bongaamiseen ja niillä hekumointiin.

Hauskuus katoaa tai kasvaa – tilanteesta riippuen – kun alat tiputtelemaan käännöskukkasia omasta suustasi ympäristösi iloksi.

Pyrin aina käyttämään paikallista kieltä, vaikka en sitä täydellisesti osaisikaan. Italiaan mennessäni lähtötasoni oli varsin matala ja sujuvasti tuli vain ”Il naturalmente!”, eli luonnollisesti. Ystävystyin paikallisen perheen kanssa ja heidän poikansa laajensivat sanavarastoani varsin tyypillisesti voimasanoilla. Ja ilmeisesti he opettivat vielä vakavuusasteet minulle hieman väärin, sillä ensimmäisellä illallisella halusin kehaista perheen äidin keitoksia hataralla italiallani. Kerroin asiani, mutta reaktio yllätti. Aterimet tippuivat lautasille ja kauhistuneet silmäparit tuijottivat minua – isoäidistä nuorimmaiseen.

Yritin sanoa, että olipas sitten varsin erinomaista, mutta menin herjaamaan samassa lauseessa sekä uskontoa että isänmaata. Ei mikään mallialoitus yhteiselle ystävyydellemme (joka siitä onneksi kehittyi.)

Selvisin kuitenkin helpommalla kuin ruotsalainen, naispuolinen ystäväni, joka muutti Suomeen, meni naimisiin ja opetteli puhumaan suomea.

Koitti joulu ja luonnollisesti anoppi perheineen oli tulossa kylään. Ystäväni halusi tehdä vaikutuksen ja hoiti tekstiviestittelyn juhlallisuuksista suomeksi. Viestiketju eteni suurinpiirtein näin:

Ystäväni: ”Tervetuloa meille jouluillalliselle!”

 Anoppi: ”Kiitos kutsusta. Tulemme mielellämme. Voimmeko tuoda jotain mukanamme? Ruokaa tai jotain?”

Ystäväni: ”Ei tarvitse, kiitos. Pääasia on, että minä tappa teidät kaikki jouluna!”

Pientä, mutta varsin merkityksellistä taivutusvirhettä seurasi pitkä viestihiljaisuus. Lähde tuosta sitten rakentamaan mukavaa jouluiltaa tai toimivaa anoppisuhdetta. Mainittakoon, että pariskunta on edelleen naimisissa, anoppi hengissä ja he tulevat toimeen hyvin keskenään.

Mukavaa viikonloppua! Minä lähden kylvämään käännöskukkasia tuonne Zürichin kaduille. Iloa on kiva levittää.

Perjantaikokki

Paahdettuja kylkiluita ja tomaatteja

Täällä Sveitsissä lihamarkkinat ovat suljetut ja hyvin säännellyt. Siksipä lihan hinta on suomalaisittain päätä huimaava. Esimerkiksi sisäfile saattaa maksaa 120 frangia (n. 95 euroa) kilolta. Kalleimmat kanan rintafileet ovat olleet 45 frangia kilo.

Toisaalta, lihatiskistä löytää herkkuja, joita ei Suomesta oikein edes saa, ja joskus hyvin edullisestikin. Viime viikolla ostin pikkuruisia, kokonaisia kananpoikia 10 frangilla kilo ja vasikan kylkiluita saa 12 frangilla kilo. Kylkiluissa on luiden alla oiva kerros lihaa, sitten rasvaa, taas lihaa ja taas rasvaa. Näitä kun paahtaa 1,5 tuntia uunissa, niin rasva sulaa ja liha mureutuu sekä maustuu taivaalliseksi. Voit vasikan sijaan kokeilla possun tms. kylkiluille tätä reseptiä.

Yrtit kasvavat puutarhassa täällä todella isoiksi, joten niitä tulee käytettyä paljon. Laita maun mukaan.

AINEKSET

Kuori valkosipulin kynnet ja murskaa ne laittamalla veitsi lappeelleen niiden päälle ja lyömällä nyrkillä. Revi yrteistä lehdet ja laita leikkuulaudalle valkosipulien kanssa. Pilko veitsellä krouvisti. Rouhi suolaa ja pippuria lihaan. Ota yrtti-valkosipuliseosta käteen ja hiero sitä reilusti lihapuolelle.

Laita uunivuokaan ja paahda uunissa 180 asteessa n. 1,5 tuntia. Ripottele tomaattien päälle ensiksi oliiviöljyä ja balsamicoa ja laita viimeiseksi 30 – 45 minuutiksi tomaatit omassa vuoassaa uuniin.

Syö sellaisenaan tai raikkaan salaatin kanssa.

Haluatko oppilaaksi Suomen suurimpaan Sushikouluun?

Turun Kirja- ja Ruokamessuilla 30.9. – 2.10. järjestetään Suomen suurin Sushikoulu. Saimme Lyytissä kunnian rakentaa koululle ilmoittautumiskanavan maksupalikoineen. Homma kuulostaa niin hienolta, että saatte kuulla siitä ensimmäisten joukossa.

Tilaa on rajoitetusti, joten jos kiinnostaa, niin varaa heti tästä!

Ennen muuttoamme pohdin pitkään, että miten työasioiden hoito mahtaa onnistua. Totunko tekemään töitä kotona, jossa toimistoni sijaitsee? Kuinka kommunikointi työkavereiden kanssa sujuu, kun välimatkaa on 2000 kilometriä. Etäännynkö minä muista?

Olemme alusta saakka rakentaneet työympäristöämme Lyytissä siten, että työn teko ei ole ajasta tai paikasta kiinni. Nykyaika tarjoaa kyllä välineet. Eikä minua kiinnosta edes, tekeekö joku lyhyttä tai pitkää päivää. Pääasia, että työt hoituvat. Jos kaikki joutuvat paiskimaan niska limassa kaksitoista tuntia ja siltikään ei tehdä kunnon tulosta, niin bisneksessä on paha valuvirhe.

On toki paljon ammatteja, jossa tällainen ajattelu ei toimi. Potilaita ei hoideta etänä tai tukkani ei lyhene verkon yli. Mutta koska alallamme etätyöt – ajasta ja paikasta riippumatta – ovat mahdollisia, niin miksikäs ei!

Nyt olen totutellut tähän ”läsnä etänä” –työhön reilun kuukauden ajan ja on pakko myöntää – tykkään tästä todella paljon. Suomessa aikani kului Turku – Helsinki –väliä junaillessa ja kotiin ehdin illalla 18 – 19 maissa. Toisaalta toimistopäivinä keskittymisen rikkoo moni pieni häiriötekijä. Etänä voin keskittyä aivan eri tavalla asioihin. Ja silloin kun asiaa kollegalle tulee, niin videoneuvottelu tuo äänen ja kasvot lähelle muutamassa sekunnissa. Erona on se, että turhia ei tule joristua oikein millään. Kokeile vaikka! Kun asia loppuu, niin tuijotelkaa toisianne ruudun läpi hölmön näköisinä vähän aikaa. Puhelut loppuvat aika lyhyeen silloin, kun asia on hoidettu. Ja hyvä niin.

En myöskään usko, että etäisyyteni heijastuu negatiivisesti asiakkaisiimme. Tätäkin kirjoittaessa koko muu toimistomme on Helsingissä messuilla ja kaikki asiakaspuhelut kääntyvät minulle Sveitsiin. Lisäksi palvelen asiakkaitamme live-chatissa. Soittaja ei tiedä, missä minä istun ja hänelle pääasia lienee saada hyvää palvelua.

En tällä hetkellä haluaisi vaihtaa tätä mistään hinnasta pois. Syitä on monia:

Toisaalta olen kyseenalaistanut koko etätyö-termin. Miten niin etä? Työni liittyy web-ohjelmistoon, joka on internetissä. En minä sen paremmin läsnätyötä voi tehdä missään muuallakaan kuin täällä nyt. Ja toisaalta, elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin työ. Mielestäni kaikki työ, jossa olet perheen luota poissa on etätyötä. Minä olen nyt läsnätöissä. Ja nautin siitä.

On tosin tässäkin työssä omat häiriötekijänsä. Tätäkin kirjoittaessani toimistohuoneeni oveen koputetaan varovasti. Lapsilla on sääntö, että koputtaa pitää työpäivän aikana. Ja jos ovi on lukossa, on minulla jotain tärkeää kesken. Tällä kertaa ovi oli lukossa, mutta aukesi välittömästi, kun juuri heränneen Oliverin hento ääni kuuluu oven takaa:

”Iskä. Minä haluaisin halin.”

Perjantaikokki

Ps. on minulla muitakin syitä olla onnellinen…

Katkarapuleipä á la ruotsinlaiva

Lapsuuteeni liittyy paljon muistoja matkoista Keski-Eurooppaan. Ne tehtiin aina bussilla ja laskettelusukset olivat mukana. Rakastin laivan seisovassa pöydässä kahta asiaa: katkarapuja ja mätiä.

Täällä kalan syönti on vähentynyt huomattavasti saatavuuden ja hinnan vuoksi. Hyvää kalaa on jo ikäväkin. Pahimpaan kalanhimoon tein kuumana päivänä raikkaan kylmäsavulohi-katkarapuleivän. Se maistui kylmän valkoviinin kanssa loistavalle.

AINEKSET

–       rapeakuorista patonkia
–       1 pkt kylmäsavulohta
–       200 g kuorittuja katkarapuja (mitä isompia, sen parempia)
–       ½ sitruuna koristeluun

Sitruunamajoneesi

–       1 munan keltuainen
–       1,5 dl ruokaöljyä
–       ½ sitruuna
–       merisuolaa ja mustapippuria myllystä

Lasiin

–       kuivaa ja kylmää valkoviiniä

VALMISTUS

Valmista majoneesi. Laita munankeltuainen kulhoon ja vatkaa sitä sähkövatkaimella. Aloita kaatamaan öljyä tippa kerrallaan aluksi ja pienen hetken päästä hyvin ohuena norona. Purista joukkoon sitruunamehu ja mausta suolalla ja pippurilla. Sekoita joukkoon katkaravut.

Leikkaa patonki vinosti, jotta saat isoja siivuja. Laita leiville kylmäsavulohta ja lohen päälle katkarapumajoneesia. Koristele sitruunansiivuilla. Nauti kylmän valkoviinin kera.

Hyvää viikonloppua!