Joku on joskus sanonut, että johtamisessa ja valmentamisessa pitäisi tarkkailla ja ottaa mallia vanhempiensa suhtautumisesta pieniin lapsiinsa. Epäonnistumisesta ei syytetä, mutta onnistumisesta riemuitaan yhdessä. Kun pieni lapsi oppii uuden asian, hihkuvat vanhemmat innosta käsiään yhteen hakaten. Pian pieni lapsi oppii, mistä asioista kannustetaan ja mistä ei.

Kannustamalla lapsi saa uutta intoa ja voimaa yrittää epäonnistuneitakin asioita kunnes oppii ja onnistuu. Olisi niin hyvä, jos voisi itsekin aina muistaa tämän, kun on johtamisasioiden kanssa tekemisissä. Syiden ja syyllisten löytäminen tuntuu vain usein olevan tärkeämpää ja ainakin helpompaa. Siihen itsekin sorruin tällä viikolla ja tajusin virheeni, kun onnistumisia taas alkoi loppuviikosta tulla. Kannustaa olisi koko ajan pitänyt, eikä etsiä virheitä!

Kannustamisen kanssa yhtä tärkeä asia on esimerkki. Sen voima on valtava – sekä hyvässä että pahassa. Kun seuraan nyt muutaman viikon päästä kaksi vuotta täyttävää Albertiamme, hämmästelen vain kehityksen nopeutta. Vanhin on joutunut oppimaan ja keksimään kaiken itse. Keskimmäinen sai jeesiä vanhimmalta, mutta nuorimmalla niitä opettajia vasta onkin. Se, mihin kolme vuotta vanhempi isoveli pystyy, on varmasti mahdollista myös minulle, tuntuu nuorimmainen usein ajattelevan.

Kun Oliver (siis se isoveli), hyppää sohvalta voltin säkkituoliin, toistaa Albert innoissaan ”votti, votti” ja kaatuu vatsalleen säkkituolille. Upeaa temppua seuraa isot, itseannetut aplodit. Sama homma uima-altaassa.

Julia, joka aloittaa koulun syksyllä, oppi uimaan kuukausi sitten. Olin pakahtua ylpeydestä kun hän harvahampaisena ui vieressäni koko 25 metrin altaan ilman pysähtymistä. Tarjosin koko porukalle jätskit suorituksen kunniaksi. Taisi Oliver aistia vanhemman ilon, sillä hän ilmoitti tiistaina, että ”en taida noita kellukkeita enää käyttää”, laittoi snorkkelin ja lasit päähän ja lähti uimaan. Ja ui ja ui. Kymmenmetrisen lastenaltaan päästä päähän, monta kertaa. Ja sitten vielä ilman snorkkelia ja laseja ja kysyi: ”Jokos ansaittiin kaikille jätskit?”

Mitä teki Albert? Ei edellispäivänä suostunut laittamaan kellukkeita päälle ja hyppäsi peppu edellä altaaseen. Otin kädestä kiinni ja nostin kaverin pinnalle. Sovimme yhdessä, että ehkä vielä muutama vuosi käytetään kellukkeita. Yrittämisen into oli kova – jos isommat osaavat, niin kyllä minäkin!

Parisuhteessakin toisen kannustaminen on aika paljon tehokkaampi tapa saada tuloksia siihen virheiden etsiskelyyn verrattuna. Kukaan ei ole täydellinen – eikä varsinkaan se peilikuva. Sunnuntaina on Äitienpäivä. Silloin on hyvä hetki löytää kannustamisen aiheita omasta lähipiiristä.

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille ja kiitos lapsistamme!

Perjantaikokki

ps. yllä oleva kuva on eiliseltä aamulta, kun saatoin Julian Kindergarteniin sumun ja auringon kilpaillessa tilasta. Kun sanoin Julian ryhmälle saksaksi ”heippa!”, sain kuorossa vastaukseksi ”MOI MOI!”. Lapset oppivat uuden kielen vikkelään 😉

Italokasvikset vol. 2

Jälleen kerran raaka-aineen maku nousee arvoon arvaamattomaan tässä ruokalajissa. Voit tarjoilla tämän ruokalajin joko pääruoan lisukkeena suoraan uunista tai sitten kylmänä antipastona. Minä pidän molemmista.

AINEKSET

VALMISTUS

Leikkaa fenkolista varret pois. Puolita ja keitä suolalla maustetussa vedessä, kunnes on vielä hieman ”al dente”. Kaada vesi pois ja anna jäähtyä. Leikkaa fenkolin puolikkaat vielä kahteen – kolmeen osaan ja laita uunivuokaan. Pese kesäkurpitsat ja leikkaa pikkurillin paksuisiksi siivuiksi. Levitä myös kesäkurpitsan siivut uunivuokaan.

Sekoita korppujauhot, persilja, parmesaani ja oliiviöljy keskenään. Mausta suolalla ja pippurilla. Levitä seos kasvissiivujen päälle. Paista uunissa 250 asteessa n. kymmenen minuuttia tai kunnes parmesaaniseos on kauniisti kullanruskea.

Herkullista!