Eilen Zürichiä helli loistava lämpö. Mittari näytti vielä viideltä iltapäivällä yli kahtakymmentä astetta. Keli piti hyödyntää. Niinpä hyppäsin maastopyöräni selkään.

Ensimmäisen parin sadan metrin aikana poljin ilman päämäärää. En vielä tiennyt minkä reitin menisin. Sitten vasemmalla aukeaa jyrkähkö mäki, jonka halkaisee piikkisuora, asfaltoitu ja hyvin kapea tie.

Siitä lähtee vakiohaasteeni, Üetliberg Challenge, jonka täällä vierailleet ystäväni kyllä tuntevat. He saavat (joutuvat) kaikki polkemaan sen. Kelloa vastaan. Reitti vie Zürichin ”kotivuorelle”, näköalapaikalle. Matkaa ylös kertyy 9,5 kilometriä ja nousua tulee n. 600 korkeuserometriä. Oma ennätykseni siinä on 32 minuuttia ja 50 sekuntia. Se oli ennen kesälomaa se.

Olin ajatellut polkea rauhassa pari tuntia, mutta jotain naksahti ja päätin, että nyt mennään kovaa. Tein päätöksen, että vaikka kuinka reidet olisivat eri mieltä, niin nousussa ei etuvaihtajaa laitettaisi pienimmälle rattaalle. Runtataan sitten vaikka ”putkelta”. Päivä oli kulunut pitkälti koneen äärellä ja tarvitsin rankkaa liikuntaa.

Reitti on kohtalaisen vaativat (katso profiili täältä). Alussa on siis erittäin jyrkkää nousua noin kilometri, sitten seuraavat neljä kilometriä mennään ylös ja alas. Viimeiset nelisen kilometriä metsätie mutkittelee Üetlibergin rinnettä ylös kuin käärme. Homma huipentuu mäen päällä, jossa on iso kongressihotelli ja sen edessä näköalapaikka. Siihen päättyy haasteeni. Usein raskaasti huohottaen ja kellosta ajan tarkistaen.

Puolessa matkassa olin kyseenalaistamassa päivän teemaa, mutta sitten edessä näkyi selkä. Maaginen selkä. Selän omistajalla ei ole mitään väliä, mutta jostain luonteeni heikkoudesta tai vinoutumasta johtuen, on edessä olevista selistä päästävä ohi. Selkä kannustaa minua yrittämään kovempaa. Jaksamaan, vaikka sattuisi eikä henkeä enää saa.

Kävi ilmi, että samaa nousua kanssani polki ryhmä selkiä. Ne olivat varsin hitaita, selkeästi vain nauttimasta syksyisestä kelistä. Toisin kuin minä. Tai nautinhan minäkin, mutta minua palkitsi myös ajaa edellä näkyvistä selistä ohi – ja kovempaa kuin jaksaisin.

Saavuin viimein huipulle. Tein toiseksi parhaan aikani, 35 minuuttia ja 30 sekuntia. Jäin ennätykselleni vajaa kolme minuuttia, mutta olin silti tyytyväinen. Upea näköala palkitsi minut.

Mietin, että eipä kai mikään elämässä ole sen kummempaa. Asioita saavuttaa, kun tekee päätöksen ja löytää motivaation. Tavoitteeseen pääsee vielä helpommin, kun joku vieressä kannustaa. Joskus se johtaa yliyrittämiseen, mutta sekin on parempi kuin alisuoriutuminen.

Koitan muistaa oivallukseni myös esimiehenä. Tehtävänäni on näyttää suunta ja kannustaa. Joskus se suunnan tietäminen on hankalaa, mutta onneksi tiimiltä voi kysyä apua. Se ei mielestäni ole heikkoutta. Vai onko?

Loistavaa viikonloppua, pitkästä aikaa!

Perjantaikokki

Ps. Lienet huomannut, että kirjoittamistahtini on vähentynyt radikaalisti. Se ei oikeastaan ole, mutta julkaisen nykyään hyvin erilaisissa kanavissa erilaisia tekstejä. Jos haluat seurata niitä, niin kokoan ne aina www.facebook.com/perjantaikokki –sivulle. Käy tykkäämässä, niin pysyt kärryillä, sillä en aina viitsi häiritä sähköpostilla…

VALKOHERUKKA-AHVEN

Tämän viikon reseptin sain eräältä lukijaltani, Veli Viitalalta. Hän osallistui sillä Aamulehden kalaruokakilpailuun ja sijoittui äänestyksessä kuudenneksi. Minua tässä reseptissä kiehtoi viinin korvaaminen valkoherukoilla. Suosittelen kokeilemaan! Kuvan on ottanut Milla von Konow (www.millavonkonow.fi). Tässä Velin alustus ruokaan:

RUUAN JUONI

Ahvenreseptini ajatuksena on, että kaikki sen ainekset ovat kotimaisia. Ne ovat nyt syksyllä parhaimmillaan, mutta saatavana ympäri vuoden. Idea on korvata kalaruuissa usein käytetty satojen tai tuhansien kilometrien päästä tuotu valkoviini huomattavasti juurevammalla kotoisella valkoherukalla. Väitteen, että ruuasta saadaan ”hienostunut” vain viiniä käyttämällä, voi tässä tapauksessa unohtaa.

Valkoherukka sekä raakakypsentää kalan että maustaa kastikkeen ja syötäväksi koristeeksi laitettuna tarjoaa miellyttävän yllätyksellisiä makuhuippuja, jotka tasoittuvat muun annoksen tukemana. Muinaisessa Suomessa arvostettu nauris on reseptissä toisessa pääosassa arvokala ahvenen lisäksi. Nauriin makuliitto kantarellien ja sipulin kera kertoo luonnollisten, hienoeleisten makujen yhdistämisen ilosta.

Suippopaprika on uusinta kotimaisuutta. Se, tuore voi ja hienoksi raastettu piparjuuri sitovat maustekastikkeena annoksen lempeänraikkaaksi kokonaisuudeksi.

AINEKSET

• 4 ahvenfileetä
• 2 dl valkoherukoita
• piparjuurta
• punainen suippopaprika

• 3 naurista
• 2 kesäsipulia
• 3 dl kantarelleja

• voita
• sokeria
• suolaa
• valkopippuria

VALMISTUS

Paseeraa valkoherukat. Kaada liemi ahvenfileiden päälle ja jätä kypsymään. Ripottele päälle suola. Raasta 4 rkl piparjuurta. Leikkaa paprika ohuiksi viipaleiksi ja nauriit puolen tulitikkuaskin kokoisiksi ja sipulit viipaleiksi. Pieni kantarellit pikkusormen pään kokoisiksi.

Laita pannulle voita ja siihen naurispalat. Kun nauriit ovat puolikypsiä ja saaneet väriä, siirrä ne pannun reunalle ja lisää kantarellit ja valkoinen osa sipulista. Kun kantarellit ovat melkein sopivia lisää vielä sipulinvarret.

Samaan aikaan toisaalla:

Laita pannulle runsaasti voita (kala keitetään, ei paisteta). Lisää piparjuuriraaste, kalafileet ja valkoherukkapaseeraus sekä lopuksi paprika. Mausta suolalla, sokerilla (paseeraus) ja valkopippurilla. Kokoa annos ja koristele kokonaisilla valkoherukoilla ja piparjuuriraasteella.