Ensimmäiset 40 vuotta elämästäni vältin kävelyä. Aivan liian hidasta ja tehotonta. Piti fillaroida tai juosta.

Sitten ymmärsin, että ei kävely ole näiden korvike, vaan lisuke.

En ole koskaan myöskään rakastanut neukkareissa istumista, mutta joutunut sitä tekemään työn puolesta enemmän kuin riittävästi.

Ihmeitä tapahtuu, kun yhdistää nämä kaksi: eli kävelyn ja palaverit.

Olen joskus pitänyt palavereja hiihtoladulla ja lenkkipolulla, mutta en juurikaan kävellen. 5.11.2019 lähdin ensimmäistä kertaa ovesta ulos tarkoituksella palaveerata.

Jäin heti koukkuun. Poissa oli neukkarin aiheuttama pakkotuijottelu, läppärin tuomat lisävirikkeet ja lounaan jälkeinen raukeus sekä tahattomat haukotukset. Niiden tilalla oli kevyt liikunta, aivoja virkistävä maisemien vaihtuminen sekä luontaisesti eteenpäin soljuva keskustelu.

Olen hoitanut 1to1-keskustelut lähes poikkeuksetta kävellen (liikuttanut siis myös muita). Lisäksi puhelinpalaverit ja myös kolmen hengen keskustelut sujuvat mainiosti Aurajokirantaa talsiessa. Olen myös vienyt kokonaisia tiimejä kävelyworkshopiin. Ruotsin tiimimme kiersi Paavo Nurmi -stadionin rataa ja teki samalla tiimitehtäviä. Toimi!

Päivän aikana olen energisempi ja niinä päivinä kun varsinainen treenaaminen on jäänyt väliin, menee silti hyvällä fiiliksellä nukkumaan. Parin tunnin kävely on erinomainen määrä arkiliikuntaa.

Olen ulko-ovella laittanut Stravan aina päälle mittaamaan matkaa, sillä tykkään seurata liikunnan määrää. Tänään kaimani Petri kysäisi Stravassa, että kuinka paljon on palaverikilsoja kertynyt.

Yllätyin itsekin!

100 kilometriä meni tänään rikki – alle kuukaudessa!

Kaloreita on palanut 13 000 ja aikaa ulkona kulunut 20 tuntia enemmän kuin tavallisena neukkarikuukautena.

Olen tulossa vanhaksi, mutta väliäkö sillä 😉 Aurajoen maisemissa kelpaa kävellä. Huomenna kävelen tosin (toivottavasti) Ranskan tiimimme kanssa Eiffel-tornin maisemissa.

Pete