Haute Route Alpit – päivä 4

Time Trial Col du Galibierille

Tiedättekö, mikä täällä Ranskassa eniten minua miellyttää?

Ruoka?

Ei.

Juoma?

Ei.

Vuoret?

Ehkä. Mutta nyt juuri tällä hetkellä olen ihastunut tämän maan tööttäyskulttuuriin.

Neljän päivän ja satojen kilometrien matkalla en ole saanut ensimmäistäkään “Suksi kuuseen tieltäni” –tööttäystä, vaan lähinnä kevyitä, rytmikkäitä ja kannustavia. Ranskalainen töötti osaa sanoa kauniisti: ”Tsemppiä!”, ”Hienosti menee!”, ”Varoitus, tulen pian ohi.” Onkohan suomalaisissa autoissa erilaiset töötit asennettuna jo autotehtaalla? Niistä kuin ei tunnu irtoavaan muuta kuin kitkerän vihainen ”TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT!!” Mille tahansa kielelle käännettynä se tarkoittaa, että en pidä sinusta, suksi kuuseen.

Toinen asia mikä minua ihastuttaa, on teiden varsilla olevat ohituskyltit. Kyltissä on pyöräilijä- ja autosymbolit. Pyöräilijäsymboli ajaa siinä tien oikeassa reunassa ja pyöräilijän ja auton välissä on nuolisymboli 1,5 metriä. Eli ohitathan vähintään 1,5 metrin päästä pyöräilijän. Siis ihan liikennemerkeillä kerrotaan tällainen perusasia autoilijoille.

Suomessa pyöräilijästä saa vetää ohi peili kyynärpäätä hipoen. En tiedä miksi. Olen usein nähnyt, että edessä ajaa mopo tai mopoauto. Ne molemmat ohitetaan kaukaa, vastaantulijan kaistaa käyttäen. Mopo vie aivan saman tilan kuin fillari, ja vauhtikin on aika sama. Mutta jostain syystä pyöräilijästä ajetaan aivan vierestä. Ehkä se liha ja hiilikuitu ei vaurioita niin pahasti auton peltejä, että varoa pitäisi.

No, se paatoksesta. Päivän legiin: vuorossa oli siis henkilökohtainen Time Trial. Lähtö on lavalta sekuntien laskiessa kellotaulussa edessäsi. Merkistä lähdetään ja sitten vain annetaan mennä niin kovaa kuin jaksetaan. Time trial ajettiin ylös Col du Galibierille, josta eilen tulimme alas. 18 kilometriä ja 1200 metriä nousua – siis lepopäivä.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.15.20

Lähdön tunnelmaa

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.16.03

Maijan startti

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.16.48

Tonin starttikiihdytys

Keli oli mainio, vaikka kylmyydellä ja sateella uhkailtiin. Aurinko paistoi ja matka taittui. Ohitin ehkä 20-30 henkeä ja kukaan ei ohittanut minua, joten ajo meni hyvin. Olin tiimissämme jaetulla viidennellä sijalla ajalla 1:26:31 (sekunnilleen samalla ajalla Bänän kanssa).

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.17.28

Yksinäistä hommaa ajella kuumaiseman läpi kilpaa.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.17.52

Ylhäällä otimme tiimikuvia ja alas mennessä pysähdyimme nauttimaan lounasta pieneen vuoristokahvilaan, jossa tilauksiamme yritti vastaanottaa maailman keskittymishäiriöisin ranskalaisrouva. Kahvilanpitäjän kuusivuotias tytär sulatti sydämemme tarjoillessaan vettä pöytiimme ja annoimme kaikki äitinsä puutteet palveluammatissa anteeksi.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.19.22

Huipulla ei tuule, vaan siellä on mahtava fiilis!

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.20.17

Minulla oli kiire polkea ylös, jotta ehdin kuvaamaan sekä Tonin lähdön että maaliintulon.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.21.13

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.22.36

Sauli näytti taas tiimille, miten pyörää poljetaan. 

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.23.17

Sauli nauttii laskusta alas.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.23.46

Kuvaajakin pääsi laskukuviin.

Hotellissa oli sauna lämmin ja uima-allas odotti kutsuvana. Huomiseen maraton-päivään pääsee siis lähtemään levänneenä, ravittuna ja rentoutuneena.

Nyt ollaan jo yli puolivälin! Parasta näissä reissuissa on, että kodin arvon ja merkityksen muistaa aina uudelleen. Sunnuntaita jo odottaen.

Pete

 

 

Haute Route Alpit 2016 – päivä 3

Risoul – Valloire

Day3

 

Päivän kuvat ovat postauksen lopussa ja päivän suorituksen voi tsekata Stravassa tästä.

 

Diesel vaatii näemmä muutaman päivän lämmetäkseen. Tänään nimittäin kulki kuntoon nähden varsin mainiosti. Ehkä suurin osoitus tästä oli se, että poljin melkein koko tiimimme kanssa aivan viimeisen nousun päälle saakka.

Sääennustus lupasi vaihtelevaa ja sateen mahdollisuus oli suuri. Aiempana iltana todistimme valtavaa luonnonnäytelmää vuorten yllä, kun naapurilaaksossa riehui ukkonen. Toivoin, että se pysyisi naapurilaakson kiusana, eikä iskisi kimppuumme aamulla. Katso video showsta tästä.

Huolimatta saderiskistä, en juurikaan sateeseen varautunut. Lyhyt ajoasu, polvilämmittimet, tuuliliivi ja irtohihat saivat luvan riittää. Oikeastaan ainoana erona eiliseen oli erittäin ohut tuulitakki, jonka puin päälle jo aamulla.

Riskinotto kannatti, sillä koko päivänä ei satanut. Kaiken tavaran joutuu itse kantamaan mukana, joten ylimääräistä ei mielellään paidan takataskuihin tunge. Sade ei sinänsä estä pyöräilyä, mutta varsinkin laskuista katoaa kaikki hauskuus, sillä jarruja saa silloin puristaa tosissaan. Varsinkin hiilikuituiset kiekot (vanteet) tuppaavat olemaan todella liukkaita märkänä ja tällöin kolarien riski kasvaa. Itselläni on alumiinikiekot ja ne eivät kärsi aivan niin paljoa vedestä.

Aamu alkoi jälleen laskulla turva-auton perässä. Vaikka laskussa ei kello käy, niin joidenkin pölvästien on silti pakko ohitella ja kiilailla. Virallisesti ilmoitettiin, että tänään olisi kolme nousua, joista kertyy nousumetrejä yhteensä 3000 ja matkana 118 kilometriä. Siis rankempi päivä kuin eilen, ainakin paperilla.

Todellisuudessa nousuja oli kaksi, sillä kaksi viimeistä ”huippua” olivat oikeasti yhtä ja samaa nousua. Mutta ei se nousumetrejä vähentänyt.

Ensimmäiseen nousuun lähdin varsin hyvävoimaisena. Aiempina vuosina polvet ovat alkaneet vaivata jo toisesta päivästä alkaen ja polkemiseen on tarvittu kivunlievitystä (lue: Buranaa). Tänä vuonna tuota vaivaa ei ole. Okei, tunnen molempien polvieni olemassaolon, mutta kipua ei ole.

Ensimmäinen nousu, Col d’Izoard, nousi 1460 metriä 30 kilometrin matkalla. Todellisuudessa nousu vasta alkoi 15 kilometriä ennen huippua. Sitä ennen ajettiin sitä kirottua huijaustasaista, tosin todella upeassa solassa.

Illalla alkaa olla jo varsin hankalaa muistaa kaikki päivän nousut ja laskut. Muistan vain fiiliksen: hyvä tunne ja pyörä kulki. Maisemat olivat varmasti kauniit, mutta niinhän ne täällä aina ovat. En ole vielä erityisen rumaa nousua polkenut. Pitänee katsoa videolta, miltä matkalla näytti.

Myös Izoardin lasku oli kellotettu ja sehän passaa minulle. Ihmiseen nimittäin kertyy ylämäessä potentiaalienergiaa, joka vapautuu alamäessä. Ja mitä vähemmän tämän potentiaalienergian vapautumista häiritsee esimerkiksi jarrukahvoilla, sitä tehokkaammin se tulee hyödynnettyä. Olen kohtalaisen hyvä laskija ja saan kellotetuissa laskuissa  nousuissa menetettyä aikaa kiinni.

Sade loisti poissaolollaan ja itseasiassa keli oli lähes täydellinen. Ei liian kuuma tai kylmä. Toinen nousu  Col du Calibierille sisälsi myös välietapin Col du Lautaretilla. Yhteensä nousua näistä kertyi noin 1300 metriä 33 kilometrin matkalla. Valitettavasti ensimmäinen 25 kilometriä oli tuota miestä rotan lailla syövää hiljaista hivuttamista kohti huippua. En nauti lainkaan False Flat-osuuksista. Se on tainnut tulla jo selväksi. Niissä vahvakin mieli murtuu ja kokeneinkin takapuoli puutuu. Ajoasentoon ei löydy luontaista variaatiota lainkaan kuten kunnon nousuissa ja jokaista kehon osaa alkaa särkeä. Lisäksi matka ei tunnu etenevän eikä nousumetrejä kertyvän.

Olin jo päästämässä tiimimme karkuun, sillä sen verran mustissa vesissä mietteeni seilasivat. Tällä kertaa fiiliksen pelasti Bänä, joka työnsi kymmenisen metriä minua kohti edessä eteneviä kavereitani ja tsemppasi. Imaisin yhden energiageelin ja jo muutaman kilometrin päästä olin kuin uudestisyntynyt. Jälleen kerran sain itseni kiinni liian vähäisestä energiatankkauksesta. Tiimikaverin muutama kannustava sana voi olla heikkona hetkenä todella merkityksellinen. Tämä kannattaa muistaa myös silloin, kun ei istuta satulassa vaan omassa toimistossa.

Huipulle ajoimme yhdessä Johanin ja Ollin kanssa, varsin hyvävoimaisina. Koin jälleen kerran sellaisen hetken, joka miehen pitäisi kokea rakkaan naisensa kanssa, mutta se koetaan aina jonkun toisen hikisen miehen seurassa: poppikoneestani alkoi soimaan upeassa auringonpaisteessa romanttisessa vuoristomaisemassa ”Take my breath away” Top Gun leffasta. Kuinka hienoa olisikaan ollut pysähtyä, levittää picnic-peitto, avata punaviinipullo ja nauttia ranskalaisia juustoja.

Mitä me teimme? Huohotimme Johanin kanssa sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta, kohti tavoittamatonta. Romanttista kai sekin.

En pysähtynyt ylhäällä juomaan tai syömään, sillä 100,7 kilometrin kohdalla oli oma tuskani käytännössä ohi. Enää olisi edessä vauhdikas 18 kilometrin lasku, josta noin 16 kilometriä ajettiin kelloa vastaan. Asfaltti oli vaativaa, täynnä paikkauksia ja aika täristävä. Ei siis ihan niin nautinnollinen kruisailu, kuin aiempina päivinä, mutta sain kuitenkin 20-30 henkeä kiinni laskun aikana. Ja kukaan ei mennyt ohi.

Näin se potentiaalienergia hyödynnetään.

Nyt edessä on luksusta, sillä vietämme kokonaista kaksi yötä samassa hotellissa. Huomenna on luvassa “lepopäivä”, eli henkilökohtainen aika-ajo kelloa vastaan Col du Galibierille. Siis 17,6 kilometriä tiukkaa ylämäkeä yksilölähdöin.

Onneksi hotellissamme on myös sauna ja uima-allas, joten saamme kerättyä hyvin voimia ylihuomisen suorastaan epäinhimillistä maraton-etappia varten. Mutta mietitään sitä myöhemmin. Nyt on hieno fiilis, sillä lähes puolet viikosta on jo takana!

Pete

Haute Route Alpit 2016 – päivä 2

Auron – Risoul

Day2

Päiväni Stravassa: https://www.strava.com/activities/693274870

Eilisen totaalisen hyytymisen jäljiltä ei odotukset päivään olleet kovat. Edessä oli kolmen huipun päivä. Etappi olisi hieman eilistä lyhyempi (108 kilometriä), mutta kuitenkin 3400 nousumetrin verran pitäisi taas pyörää ja kuskia rahdata vuortenrinteitä ylöspäin.

Suhtauduin kuitenkin lievällä positiivisuudella päivään, sillä luvassa ei olisi lainkaan tappavaa “huijaustasaista” tai edes tasaista osuutta. Joko siis kiivettiin tai laskettiin. Eilen varsinkin se 30 kilometrin paahteessa poljettu pätkä vei viimeiset mehut.

Nukuin hyvin ja lähtö oli vasta aamulla kahdeksalta. Saimme siis puolisen tuntia arvokasta uniaikaa lisää. Aamulla aamiainen naamaan, kamat kasaan ja lähtöpaikalle.

Ilma oli viileämpi, olimmehan melkein 1600 metrin korkeudessa. Lähdin liikkeelle lyhyellä ajoasulla, lisättynä aluspaidalla, tuuliliivillä ja irtohihoilla. Suurimmalla osalla oli vielä enemmän päällä. Eilen oli helteessä yksi thaimaalainen kaveri polkenut koko päivän pitkillä lahkeilla, koska hänelle ilmasto oli viileä… Ensimmäiset yhdeksän kilometriä kuluteltiin jarrupaloja, kun laskimme turva-auton tahtia Auronista kohti kellotetun osuuden alkamista.

Aamureippailu suoritettaisiin laskun jälkeen massiiviseen 1500 metrin nousuun, kohti Col de la Bonettea. Tulisimme nousemaan yli 2700 metrin korkeuteen, joten mikään kevyt startti ei päivään olisi luvassa. Karvinen tiesi, että tuossa korkeudessa on jo 27% vähemmän happea kuin merenpinnan tasolla. Siis kohtalaisen vaativa korkeus kestävyysurheilulle.

IMG_4399

Bonetten alaosaa

Bonetten nousu paljastui yhdeksi kauneimmista, mitä olen koskaan polkenut. Nousu oli tasaista 6% kapuamista vuorten välissä. Nousua voisi kuvata ilmavaksi. Koko ajan näki taaksensa ja eteensä useamman kilometrin. Asfaltti oli täydellisessä kunnossa ja keli mitä parhain. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämpää tuli. Ajoittain pilvet varjostivat omaa nousuaan suorittavaa aurinkoa ja ajaminen oli nautinnollista.

IMG_4400

Pari suomalaista, yksi jenkki, yksi kanadalainen ja yksi tunnistamaton.

Hämmästyin olotilaani: energinen ja menohalujakin löytyi. En ole pyöräilyssä mittarimiehiä, vaan ajan fiiliksellä. Nyt oli hyvä fiilis.

Pidin pienen tankkaustauon ennen ajanoton alkua ja lähdin tiimistämme toiseksi viimeisenä kiipeämään nousua. Pikkuhiljaa saavutin muut ja pääsin ohikin (tiimimme hitaamman ryhmän jäsenistä, siis…). Olo oli kuin vanhoina hyvinä aikoina!

IMG_4401

Näin ne tulitikut palaa: ajetaan ylämäkeen kovaa tiimikavereita kiinni ja otetaan samalla selfieitä. O tempora, o mores.

IMG_4403

Bonetten ilmava nousu

Tiesin, että ”polttelin tulitikkuja” (pyöräilysanonta, jolla tarkoitetaan sitä, että meillä jokaiselle on varattu päivään vain tietty määrä “tulitikkuja” poltettavaksi. Niitä kuluu varsinkin typerässä spurttailussa), mutta meno tuntui hyvältä, niin annoin mennä. Saavuin ison nousun päälle hyvällä fiiliksellä ja hyvissä voimissa. Vuoren päällä kello laitettiin seis ja laskun sai mennä kukin omaan tahtiin ilman aikapaineita. Nautiskelin vauhdista ja hyvästä fiiliksestä. Lasku oli todella upea.

IMG_4404

Bonetten huipulla

IMG_4405

Erittäin herkullinen aamiainen kutsuvalla esillepanolla. En tiedä, miksi ranskalaiset järjestäjät laittavat kaiken pikkuruisiin kertakäyttölautasiin ja ne ovat koko ajan tyhjänä. Ajattelin ehdottaa heille vaikka isojen vatien käyttämistä.

Ensimmäisen laskun jälkeen oli ruokapiste, josta nautin jälleen lempiruokaani, banaaneja ja suolakeksejä sekä Coca Colaa. Olen lopettanut sen pahanmakuisen urheilujuoman nauttimisen. Raja se on itsensäkin rääkkäämisellä.

Tankkauksesta lähdettiin käytännössä lähes suoraan kohti päivän seuraavaa nousua, Col de Varsia. Luvassa oli 800 metriä ylämäkeen 14,6 kilometrin matkalla. Mäkeä edelsi lyhyt, noin seitsemän kilometrin lähes tasainen pätkä.

Toisessa nousussa lopetin tulitikkujen polttelun ja poljin muiden kanssa samaa tahtia. Fiilis oli vieläkin hyvä. Nousu ei ollut aivan yhtä huomiota herättävä tai mieliinpainuva kuin ensimmäinen, mutta raskasta liha ja hiilikuitu oli sitäkin ylös viedä. Varsinkin nousun loppu oli todella raskas jopa yli 12% jyrkkyyksineen. Silti selkiä tuli vastaan paljon enemmän kuin minusta niitä meni ohi.

Lämpötilakin oli taivaalle kavunneen auringon myötä ruvennut nousemaan, mutta missään vaiheessa ilma ei käynyt tukalaksi. Olimme sen verran korkealla koko ajan.

Col de Varsin jälkeinen lasku oli todella vauhdikas. Huippunopeus kävi 72,4 km/h lukemissa, joka on jo aika vauhdikasta fillarille. Mutta kotiin terveiset: turvallisuus ennen kaikkea. Laskussa oli pitkiä suoria, hyvää asfalttia eikä tuota vauhtia mennä, jos on esimerkiksi vastaantulijoita. Silloin himmaillaan.

Laskun jälkeen alkoi päivän viimeinen mäki. Huippuvauhdit käytännössä loppuivat kuin seinään, kun nousu alkoi.

Viimeinen mäki nousi lähes 900 metriä 13 kilometrin matkalla. Risoulin nousu oli yksi mäki tämän vuoden Giro d’Italiassa (vaikka Ranskassa ollaankin) ja sen jokainen mutka on nimetty jonkun pyöräilylegendan mukaan. Karvinen (hänen oikea nimensä on Petri ja sukunimi on Karvinen, mutta selvyyden vuoksi käytän sukunimeä.), joka lukee pyöräilydopingista kertovaa kirjaa, tunnisti ainakin puolet kiinnijääneiksi sankareiksi. Lähdimme kapuamaan nousua siis kaimani Karvisen kanssa ja suurin osa tiimimme hitaammasta osasta oli jäänyt taakse. Kun matkaa oli seitsemisen kilometriä, oli minun annettava Karvisen mennä. En pysynyt tahdissa, vaikka muuten meno kohtalaisesti sujuikin.

Olemme muuten muutaman kerran aiheuttaneet hallusinaatioepäilyjä muille pyöräilijöille, sillä kaimani kanssa olemme käyttäneet tismalleen samanlaisia tiimiasuja ja molemmilla lukee selässä vain ”Petri”. Meillä on myös mustahkot pyörät ja molemmilla soi nousuissa musiikki bluetooth-kaiuttimesta. Tänäänkin eräs naispyöräilijä kysyi minulta, että enkö minä juuri hetki sitten jo ohittanut hänet.

”En. Näet näkyjä.” -vastasin…

Karvinen siis meni menojaan. Muutamaa kilometriä ennen maalia tunsin tökkäyksen selässäni. Olin jo aivan loppu. Olli oli saanut minut kiinni ja kannusti. Se auttoi vähän kiristämään tahtia ja lopuksi saavuimme yhdessä maaliin, kuuden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä. Vaikka päivä oli rankka, ei se ollut kuitenkaan sellaista kärsimystä kuin eilinen. Päivä kerrallaan nämä mäet on voitettava ja tänään oli vähintäänkin kohtalainen päivä, ellei jopa hyvä.

Tänä vuonna ”Cut off” –ajat ovat todella tiukat. Jos et ehdi ennen cut off-aikaa, et saa etapilta ja siten koko viikolta tulosta. Mekin saavuimme Ollin kanssa vain muutamia sekunteja ennen alkuperäistä cut offia. Tosin sitä oli siirretty päivän aikana ainakin 20 minuutilla eteenpäin. Mutta esim. aiempiin vuosiin verrattuna linjaa on tiukennettu ja todella monelle edes tuloksen saaminen tältä viikolta on iso saavutus.

Pyykit on pesty, kalustohuolto suoritettu, Auroniin jäänyt iPad paikannettu ja osoite lähetetty hotelliin kotiintoimitusta varten. Tänään on enää vuorossa illallinen, lihasten aukirullailu foam rollerilla ja sitten unta palloon.

Ensi vuonna jotain muuta?

Vaikka tämä onkin ollut minulle sopivan iso vuosittainen haaste nyt kolmen vuoden ajan, niin olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna keksin jotain muuta. Olen tämän jälkeen kiertänyt sekä Dolomiitit, Pyreneet että Alpit ja ensi vuonna voisi tehdä jotain rennompaa ja sellaista, jonka suorittaminen ei ole ehkä yhtä tuskallista. Vaikka perhelomailua Sveitsissä… Maastopyörä mukana, tietenkin.

Mutta nautiskellaan nyt tämä reissu ensiksi loppuun!

Pete

Haute Route Alpit 2016 – päivä 1

28.8.2016 Nizza – Auron

Day1

Kirjoitin tämän blogin päässäni valmiiksi jo päivän ensimmäisellä puolikkaalla. Päätin, että blogi päättyy näin:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

IMG_4392

Lähtöfiilikset Nizzan rantapromenaadilla

Miksi? Koska kun päättää, mitä maalissa haluan ajatella päivästä, niin pystyn ehkä myös toimimaan sen mukaan.

Lähtötilanne oli siis, että en ole treenannut läheskään riittävästi, enkä kesällä jättänyt ensimmäistäkään tilaisuutta herkutella tai nauttia viiniä käyttämättä. Tämä näkyy sekä suorituskyvyssä että mäen päälle rahdattavissa kiloissa.

Painan 76 kiloa. Viime vuonna mittari taisi olla 73 kilossa. Kolme kiloa extraihraa vietäväksi lähes neljä kilometriä ylöspäin, on nyt vain yksinkertaisesti typerä ajatus. Varsinkin kun saman aikaan lihasten, joiden pitäisi tämä ekstratyö tehdä, on annettu lepäillä aivan rauhassa viimeiset kuukaudet. Taidan olla jonkin sortin nero.

Tässä tilanteessa ei enää oikein itku auta markkinoilla. Vaihtoehdot olisivat joko hankkia nopeasti kevyempi pyörä (ehkä pari kiloa saisi nykyisestä pois, jos latoisi tiskiin 4000 euroa.) Tai sitten etsiä vuoristolääkäri, joka suorittaa nopeita ja tehokkaita rasvaimuja. Ehkäpä nyt on vain neron kärsittävä omasta laiskuudestaan.

Ensimmäisen päivän etappi oli jo paperilla aika infernaalinen. 136 kilometriä ja lähes 4000 nousumetriä. Ihan millä tahansa mittarilla se on paljon polkemista. Se on noin 35 000 kampikierrosta. Ja kun siihen laitetaan lisähaasteeksi aurinko ja +30 astetta, niin puhutaan todella kovasta suorituksesta.

Päätin siis lähteä erittäin rauhallisesti. Se tarkoittaa tässä sellaista vauhtia, jolle viime- tai edellisvuoden osallistuja-Petri olisi nauranut. Annoin muiden tiimiläisten mennä menojaan jo alkuvaiheessa. Kyllä, tietenkin se söi miestä rotan lailla, mutta päätin antaa egoni nyt hävitä järjelle.

Tänään ei ajettu kertaakaan tasaista. Menimme joko ylös tai alas. Pidän yleensä tällaisista päivistä. Yleensä.

Aamu oli lämmin. Lähdössä klo 7.30 oli jo noin 20 astetta ja aurinko nousi vuorten takaa. Mutta vielä kuumempaa oli luvassa.

Ensimmäinen nousu oli nyppylä, Col du Nice, jossa nousua kertyi vain 230 metriä. Siitä tykiteltiin lyhyt lasku suoraan seuraavan nousun juureen, jossa kiivettiinkin jo 1607 metrin korkeuteen Col de Turinille ja nousua kertyi yli tonni.

IMG_4393

Näkymä noususta Col de Turinille. 

Olen kuullut termin ”Runner’s high” ja se tarkoittanee juoksijalle tilaa, jossa juoksu tuntuu nautinnolliselta. Matka taittuu kuin itsestään. Itse en ole sitä kokenut, mutta ”pyöräilijän pilven” kyllä. Siinä jaloista tulee osa pyöräsi voimansiirtoa. Jalat vain pyörivät, ilman, että polkija joutuu asiaa ajattelemaan. Jaloista ei tule päähän ensimmäistäkään signaalia. Ei kipua, ei kolotuksia, ei väsymystä, ei mitään.

Tänään ensimmäisessä nousussa tuntui siltä. Tuntui, kuin voisin irtautua alaruumiistani ja katsoa, kuinka tuo lihasvoimalla toimiva koneisto jatkaa matkaansa tarvitsematta turhia ruumiinosiaan. Tällaisesta tilanteesta kannattaa nauttia, niin kauan kuin se kestää. Minulla se kesti tänään jokusen kilometrin. Ei tosin aivan huipulle saakka.

Lämpötila nousi jo tässä ensimmäisessä isossa nousussa hellelukemiin ja hiki virtasi. Napsin suolaa jatkuvalla syötöllä ja magnesiumtabletteja pari-kolme päivän aikana. Nousu oli kaunis, eikä liian vaativa, vaikka metrejä ylöspäin roimasti kertyikin. Ylhäällä odotti juoma- ja ruokapiste, josta nautin aikaiseksi lounaaksi suolakeksejä, kokista ja suolakinkkua. Lempiruokaani.

Lasku oli kellotettu, eli siinä ei juuri himmailtu. Nautin laskuista aina kuin pikkupoika pulkkamäestä. Mutkikas tie on kuin laskettelurinne. Pidän kiinni kahdesta periaatteesta, jotka säästävät monelta:

1) pyörä tulee pystyä pysäyttämään vauhtiin, jossa se on täysin hallittavissa ja ohjattavissa tien näkyvällä osalla. Joskus tiukassa mutkassa se on muutama metri. Eli serpentiinimutkaan tultaessa vauhti pois ennen leikkaamista sisäkurviin ja jos mutka paljastuu vapaaksi, niin sitten voi antaa mennä.

2) Pyörä tulee aina pystyä pitämään omalla kaistalla. Kaikki eivät näin tee, vaan luottavat siihen, että ”ei sieltä ennenkään kukaan ole tullut.”  En käytä vastaantulijan kaistaa, ellen näe, että se on kurvin jälkeenkin tyhjä hyvän matkaa.

Lasku päättyi jälleen suoraan seuraavan ison mäen nousuun. Col St Martinin päälle nousua kertyi myös tonnin verran noin 20 kilometrin matkalla. Ajattelin jo, että kun tästä on selvitty, niin päivähän on melkein siinä. Sen jälkeen olisi enää pieni, noin 500 metrinen nyppylä. Kuinka väärässä olinkaan.

IMG_4394

Jos keskeytän, vuokraan sähköpyörän ja ajelen katsomassa vain maisemia.

Kuumuus nousi lähes sietämättömäksi. Lasku ei viilentänyt lainkaan, sillä ilma oli kuin linnunmaitoa. Pehmeää ja lämmintä. Nousu oli pitkä ja tiukkeni viimeiseksi 10 kilometriksi. Oli todellisen työn takana päästä ylös, mutta palkintona siellä loppui ajanotto hetkeksi ja oli tarjolla päivän toinen lounas. Tällä kertaa nautin banaaneja ja energiageelejä. Lempiruokaani.

Kellottamaton lasku alas Col St Martinilta oli todella upea. Kapea, erittäin hyväkuntoinen vuoristotie, jossa näki monta mutkaa eteenpäin. Tykittelin sieluni kyllyydestä (kyllä, turvallisuus tietenkin huomioiden), iskin sisäkurvista suoraan toisen mutkan sisäkurviin ja sain todella hienon laskufiiliksen. Olisipa näitä pätkiä enemmän. Asian vierestä: mielestäni Suomessa vuoristo voisi alkaa jo ennen Raisiota.

Laskun jälkeen alkoi ajanotto uudelleen ja edessä oli noin 30 kilometriä ”false flat”-pätkää. False flat, eli huijaustasainen (oma käännös, toim. huom.), tarkoittaa tietä, joka näyttää tasaiselta (vuoret, aiemmat nousut ja perspektiivi hämäävät), mutta joka nousee tasaisesti koko ajan muutaman prosentin tahdilla. Tämä tarkoittaa 30 kilometrin matkalla 600 nousumetriä. Huijaustasaisen tunnistaa siitä, että asfaltti tuntuu nahkealta, pyörä ei oikein tunnu kulkevan ja kun lopettaa polkemisen, ei fillari montaa metriä ilmaiseksi rullaa.

Tämä oli henkisesti todella raskas pätkä, sillä lämpötila oli varmasti yli 30 asteen. Tien vieressä näkyi tasaisesti kramppejaan potevia kanssapolkijoita ja minuakin alkoi mietityttää: näinköhän selviän ilman kramppeja.

Joillekin krampit tulevat pinnallisina eivätkä ne pakota lopettamaan pyöräilyä. Minulla koko reisilihas vetää kivikovaksi, tuska on kova ja en näe mitään mahdollisuutta polkea ennen kuin kramppi on ohi. Viime vuonna jouduin ensimmäisen päivän viimeisen viiden kilometrin aikana pysähtymään 20 kertaa tuskissani. En halunnut kokea tätä uudelleen, vaikka tiesin, että riskit siihen ovat vielä suuremmat nyt.

Lisäsin siis suolan syöntiäni ja join todella paljon. Valitettavasti järjestäjän tarjoamat urheilujuomat maistuvat lehmän vehkeelle (en ole maistanut, mutta voin kuvitella) ja varsinkin lämpiminä niiden nauttiminen vastaa ihanuudessaan lämmitetyn ykkösoluen juomista. Mutta nestettä on saatava.

Geelit, banaanit, suolakeksit, energiapatukat ja lehmän vehkeen makuinen urheilujuoma aiheuttavat vatsassa ns. ilmapalloilmiön. Keskivartalo turpoaa entisestään ja riittävästi turvottuaan, pyrkii sisältö ulos ruumiista. Tänään se pyrki yläkautta, mutta jotenkin selvisin ilman tyhjennyskohtausta.

Join päivän aikana yhteensä viitisen litraa nestettä ja kulutin 5600 kaloria. Se vastaa 46:tta keskiolutta. Ihan vain tiedoksi, että jos kaljoitella haluat, niin kannattaa harrastaa pyöräilyä. Kaljavatsa ei kasva niin nopeasti. Mutta sinun tulee myös muistaa polkea aktiivisesti.

Älä siis tee kuten näytän, vaan kuten sanon.

Tuo huijaustasainen oli siis henkisesti raskas, koska fillari tuntui kulkevan kuin tervassa. No, kuuma asfaltti taitaa kyllä olla aika hidas alusta muutenkin. Ja lisäksi en löytänyt sopivaa ryhmää, jonka kyydissä pysyisin. Ajoin siis lähinnä yksin.

Viimeisen nousun alle saapuessani olin jo todella loppu. Enää olisi yksi ”pikkunyppylä”, mutta 129 kilometrin jälkeen paahtavassa helteessä on vain joko ”järkyttäviä” tai ”sairaan järkyttäviä” nousuja. Tämä oli asteikolla järkyttävä.

Tien vieressä krampeissaan irvistelevien pyöräilijöiden määrää kasvoi. Laitoin suolaa suuhuni jokaisen kohdalla. Siis varsin usein. Tiesitkö muuten, että näin kuumassa kelissä hiki haihtuu iholta todella nopeasti, jättäen ihon pinnalle vain kehosta poistuneen suolan. Päättelin, että jos suolapussini tyhjenisi, voisin alkaa nuoleskella käsivarsiani ja sääriäni. Todellista kierrätystä! Onneksi tähän tilanteeseen ei päädytty. Krampit olisivat iskeneet viimeistään siinä vaiheessa, kun olisin yrittänyt taivuttaa pohjettani suuhuni.

Viimeisen nousun tulin ylös matelemalla, mutta kuitenkin jatkuvalla liikkeellä. Jalat eivät krampanneet ja ylhäällä totesin itselleni, että:

“Loppujen lopuksi olen tyytyväinen, sillä hillitsin itseni ja ajohaluni ja siten säästyin sekä krampeilta että säästin itseäni seuraaviin kuuteen päivään.”

Tosin ne, jotka olivat maalialueella Auronissa (nimesin sen muuten matkalla Sauroniksi – sen verran helvetillinen matka sinne on) läsnä, tietävät, että mietteeni tästä harrastuksesta eivät heti olleet näin valoisia. Mutta kyllä ne siitä yllämainitun mukaisiksi aika pian pastan, oluen, veden ja kokiksen jälkeen kirkastuivat.

IMG_4397

Vielä ei hymyilytä. Lasini onkin vielä puolitäynnä.

Huomista innolla odottaen!

Pete

Ps. Ei puhuta sijoituksista. Niillä ei ole tänä vuonna merkitystä.

Stravasta päivää voi tarkastella täältä.

 

 

 

Haute Route Alps 2016 prologi

 

Aloituskuva

Haute Route on pyörätapahtuma, jossa ajetaan seitsemän etappia vuorten yli. Tämä on tavikselle keino kokea mahdollisimman aito Tour de Francen tai muun monipäiväisen pyöräkilpailun rasittavuus.

Viikossa kilometrejä kertyy noin tuhat ja nousua 20 kilometriä. Siis reilu pari kertaa noustaan fillarilla merenpinnan tasosta Mount Everestille.

Itselleni tämä on kolmas Haute Route peräkkäisinä vuosina. Ensimmäiseni poljin Dolomiiteilla ja Alpeilla 2014 ja reittinä oli Venetsia – Geneve (tekemämme video löytyy täältä.). Toinen kerta oli viime vuonna Pyreneillä ja reittinä oli Anglét – Toulouse. Tästä vuodesta teimme myös videon, löydät sen täältä. Viime vuonna myös bloggasin päivittäin tunnelmat talteen. Löydät ne tästä blogista tagilla “Haute Route”.

Tänä vuonna on vuorossa Alpit ja reittinä Nizza – Geneve

Kartta

 

Fiilis on hyvin erilainen kuin aiempina vuosina. Ensimmäiseen Haute Routeen treenasin todella paljon. Asuimme silloin vielä Sveitsissä, joten mäkiä oli ihan omalla takapihalla kiivettäväksi.

Vertailuksi katsoin treenimääräni kultakin Haute Route-vuodelta alkaen tammikuun alusta.

Vuonna 2014

  • Kilometrejä satulassa 4200
  • Nousumetrejä 78 000 m

Vuonna 2015

  • Kilometrejä satulassa 2600 km
  • Nousumetrejä 37 000 m

Vuonna 2016

  • Kilometrejä satulassa 1438
  • Nousumetrejä 12 740

Luvuista näette erittäin rajusti laskevan trendin treenien määrässä. Tästä oma lyhyt analyysini on se, että ensinnäkin Sveitsissä asuessa oli aikaa, kelit kohdillaan ja upeat mäet heti takapihalla. Lisäksi ennen ensimmäistä kertaa pelotti ihan pirusti. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä tuollainen infernaalinen viikko satulassa oikein vaatii. Siksi treenasin kovaa, jotta olisin varmasti valmis. Ja olinkin.

Toisena vuonna oli jo vuosi Suomessa takana. Fillarointi väheni, koska kausikin lyheni monta kuukautta. Mutta silti pyörää tuli sotkettua ihan kohtalaisesti ja juoksutreenien määrä toisaalta kompensoi. Ennen Haute Routea tiesin, mihin olen menossa, mitä se vaatii ja menin jo rennommin mielin.

Tänä vuonna suurin syy hyvin vähäiseen treeniin löytyy sekä päästä että polvesta. Katkaisin vasemman polveni eturistisiteet helmikuun 29. päivä St. Antonin rinteessä. Polvea ei leikattu, koska se kesti hyvin juoksua ja pyöräilyä jo parin kuukauden päästä. Mutta ehkä eniten tuo vamma vaikutti henkiseen puoleen. Treenaaminen jäi muutamaksi kuukaudeksi lähes kokonaan ja siten kunto laski. Tämän jälkeen uudelleen aloittaminen on ollut kiven takana. Aina välillä on ollut aktiivisia viikkoja, mutta sitten on ollut työviikkoja, jolloin olen ollut 3-5 päivää viikossa muualla kuin Turussa ja treenaaminen on ollut hankalaa tai mahdotonta. Ja jälleen on seuraavalla viikolla pitänyt aloittaa alusta.

Lähden siis kokeilemaan, pääsenkö maaliin. Tavoitteet ovat yhtä kovat kuin Suomen Olympiakomitealla Riossa:

Kattellaan.”

IMG_4356

Starttia edeltävinä päivinä ehdimme käymään fillarilla Monacossakin. Kuvassa kallis harrastukseni (vaimoni mielestä). Ja jonkun toisen kallis harrastus.

Tiedän mitä on edessä, mutta en tiedä, miten esimerkiksi polveni suhtautuu useamman päivän rasitukseen. On hyvin mahdollista, että keskeytän. Uskon ja toivon, että paikat kestävät, sillä matka ei tapa, vaan vauhti. Tänä vuonna ehkä osaan ottaa alusta saakka rauhassa. Ehkä. Näin luulin viimekin vuonna… Toisin kävi, kuten voit halutessasi täältä lukea.

Jos jotain positiivista haluaa hakea vähemmästä treenaamisesta, niin elopainoa on viime vuoteen verrattuna 3-4 kiloa enemmän. Siis jos tämän ruhoni mäen päälle saan, on minuun varastoitunut valtavasti enemmän potentiaalienergiaa alamäessä hyödynnettäväksi!

IMG_4348

Nizza lähikukkuloilta

Terrori-isku muutti Haute Routeakin

Perinteisesti päivää ennen starttia on ollut pyöräilijöiden paraati. Tänä vuonna se on peruttu heinäkuisen Nizzan terrori-iskun vuoksi. Myös turvatoimet ovat tulleet mukaan tähänkin tapahtumaan. Koskaan aikaisemmin ei kisakylään ole joutunut kulkemaan metallinpaljastimien läpi. Kaduilla näkyy myös todella raskaassa aseistuksessa liikkuvia sotilaita partioimassa. Mutta mistään muusta kuin sotilaista ja rantabulevardilla olevasta ”muistolehdosta” ei terrori-iskun vaikutuksia enää huomaa. Ihmiset ovat kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Halutaan palata normaaliin niin nopeasti kuin mahdollista.

IMG_4344

Rannassa on edelleen satoja muistoja iskusta.

 

Huomenna se siis alkaa. Luvassa on todella kova päivä, eli neljä kilometriä nousua ja 136 kilometriä yhteensä satulassa. Lämpöä on Nizzassa tällä hetkellä 30 asteen verran, joten huomenna saa olla todella tarkkana nesteytyksen, suolan ja magnesiumin saannin sekä energian kanssa. Itse lupaan nyt julkisesti olla höntyilemättä ja polkea hiljempaa kuin mieleni tekisi.

Ja alamäissä pätee aina yksi sääntö:

”Only ride as fast as your guardian angel can fly.”

Stay tuned, reissuraporttia tulossa päivittäin, jos vain pelotonin matkassa pysyn ja kirjoittaa iltaisin jaksan!

Pete

IMG_4379

Vasemmalta oikealle: Petri, Sauli, Minä, Henri, Christian, Sebastian ja Berndt. Kuvasta puuttuvat kamojaan vielä säätävät Maija, Olli, Toni ja Johan. Yhteensä Suomesta lienee 15-20 kuskia mukana tänä vuonna. 

 

 

Ladut kiinni!

Elämme aikaa, jota historioitsijat tulevat luonnehtimaan poikkeuksellisena murroskohtana. Maatamme on samanaikaisesti kohdannut sekä ilmastonmuutos että uusien kansaryhmien ilmentyminen maassamme. Nämä molemmat tahdostamme riippumattomat ilmiöt vaikuttavat meihin metsää, lunta ja naapuriamme rakastaviin suomalaisiin tavalla, jota emme kukaan odottaneet, saatikka toivoneet. Suurin muutospaine on havaittavissa etelän suurissa kaupungeissa, joissa uudet kansanryhmät valtaavat tilaa Peltoset jalassa syntyneiltä suomalaisilta käsittämättömällä tahdilla. Näissä urbaaneissa kohteissa myös lieveilmiöt ovat pahimmat.

Aito suomalainen, arvoissaan jalo ja harrastuksissaan reipas ulkoilmaihminen on aina rakastanut hiihtoa. Suvereniteettimme hiihdossa mahdollisti koko maailmaa kohauttaneen menestyksemme talvisodassa, sitä seuranneissa (kaikissa) kesä- ja talviolympialaisissa sekä Lahden 2001 MM-hiihdoissa. Hiihtotaitomme ansiota on siten tavallaan myös Leijona-logolla varustettujen ”Kiitos MM 1995 ”T-paitojen huikea suosio. Ilman hiihtotaitoa eivät Koivut olisi ikinä puhjenneet nykyiseen kukkaansa, Gardemeister saanut omaa työtuolimallistoa Sotkan valikoimiin tai Kimi roikkunut superjahtinsa kannelta pää huurussa kohti merta. Hiihtoon kiteytyy siis suomalainen sisu, sauna ja – piru vie – perkele!

Viimeaikoina rakasta isänmaatamme kohdanneet uudet ilmiöt uhkaavat kuitenkin perusarvojamme siinä määrin, että lajiriippumattomat hiihtoseurat kautta Suomen ovat alkaneet perustaa ns. ”latupartioita.”

Latupartiot toimivat jo aktiivisesti etelän suurimmissa kaupungeissa ja ne kantavat isänmaallisesti nimeä ”Skiers of Kirvesniemi”. Nimi periytyy muinaissuomalaisesta hiihtojumalasta, joka eli kauan ennen hemohessiä tai huoltiksen roskikseen hukattuja nahkasalkkuja.

Latupartiot eivät ole lasistisia, vaan puuttuvat kenkämerkistä tai säärystimen väristä riippumatta häiriönaiheuttajiin. Skiers of Kirvesniemet partioivat maamme levottomimmilla latualueilla huolehtien siitä, että naisemme, naapurimme, sukulaismiehemme ja ennen kaikkea juuri minä saamme hiihtää ilman riskiä siitä, että kohtaamme yhteiskuntamme syöpää – Ladulla Kulkijoita.

Ladulla Kulkijat, eli LaKut lähtevät etsimään parempia ladullakävelyolosuhteita, heti kun lumi maahan saapuu. Pikkupakkanen ja vasta satanut lumi ajaa heidät puhtaaksi auratuilta jalkakäytäviltä vasta-ajetuille laduille kuin Matti ajoi aikoinaan naisensa hankeen. Latukävelyyn parhaimmat olosuhteet löytyvät etelästä, sillä onnistunut latukävely vaatii plussan puolella olevaa sohjolunta, jotta kansainvaellus jättää mahdollisimman isot jäljet. Pohjoisen paukkupakkasissa ja autonkin kantavilla laduilla ei latukävely ole mielekästä kengänpohjan minimaalisen tuhovaikutuksen vuoksi. Siellä LaKut suosivat puhtaaksi aurattua kävelytietä.

Parhaat olosuhteet LaKun havainnointiin on nollan molemmin puolin vaihtelevat lämpötilat, jolloin jo lievästikin ylipainoisen kanta-astujan tömäkkä askel jättää tuhoisan ja lähtemättömän jäljen latuun kuin latuun. Yön hiipiessä pakkasen puolelle, jää LaKun sabotaasi kiinteäksi osaksi yhteiskuntaamme irvaillen aitosuomalaisen rakkaimmalle ulkoilma-aktiviteetille.

Ilkeämielisimmät LaKut ovat kouluttaneet jopa eläimiä tihutöihin ja nämä hyvinkin teräväkinttuiset nelijalkaiset raiskaavat ladun kuin ladun tikkaavalla kävelytyylillään joskus jopa pikkupakkasella.

Mikäli suksikelit jatkuvat etelän suurilla hiihtoalueilla vielä viikonkin (tätä ei toki sääennustus lupaa), ei yhteenotoilta voida välttyä. Mitä pidempi talvi on, sitä tärkeämpiä väsymättä partioivat Latupartiot yhteiskuntarauhan kannalta ovat.

Anonyymi hiihtäjä on mielissään, että latupartiot saavat kannatusta niin Lahden hiihtoseuralta kuin pääministeriltämmekin.

Ladut kiinni! Lumet suksijoille! LaKut suksikoot sinne, missä suksi ei luista! Hejaheja Skiers of Kirvesniemi!

Terveisin,

Anonyymi Hiihtäjä

 

 

 

 

 

 

 

 

Haute Route Pyreneet – päivä 7.

Perjantai 21.8.2015 – vihdoin maalissa kautta teknisten vaikeuksien.

PYREN_StageMaps2015-07_2000Pyrenees_Profile_Base7-01-01_1000px

Jos jokin asia tällä viikolla on ollut helpompaa kuin viime vuonna, niin aamuheräämiset. En tiedä miksi, mutta muistan viime vuonna, että viidentenä päivänä olin aivan rikki 5.30 herätyksiin. Toisaalta tänä vuonna kaikki hotellit ovat olleet lähempänä kisakylää eikä siirtymiin ole tarvinnut ensimmäistä aamua lukuun ottamatta varata puolta tuntia.

Tänäänkin startti oli käytännössä parvekkeemme alapuolelta. Siksi tulikin kiire.

Hotellimme Le Majestic.

Hotellimme Le Majestic.

On hämmentävää, että Le Majestic –nimisessä hotellissa tuntuu olevan majesteettiset puitteet, mutta mikään ei siltikään toimi. Tullessamme ei hissi toiminut. Onneksi pyöräilijät pitävät kiipeämisestä – ja todella painavien kassien raahaamisesta erittäin rankan päivän jälkeen. Nettiin pääsi ilman salasanaa, mutta se ei toiminut. Ja aamulla hotellin väelle tuli täytenä yllätyksenä, että heillä on 200 pyöräilijää kylässä, jotka kaikki syövät mysliä, jota he olivat laittaneet tarjolle. Kaikki astiat olivat loppu, kun saavuin aamiaiselle, joten meinasi tulla kiire starttiin. Ja tulikin.

Ehdin kuitenkin paikalle paria minuuttia ennen lähtölaukausta. Ilma oli kirkas, mutta kylmä. Tänään ajoimme ensiksi reilu 20 kilometriä alamäkeen tai tasaista, ennen ensimmäistä mäkeä. Aamun viileydessä tuollaisessa pätkässä tulee todella kylmä, varsinkin kun iltapäiväksi oli luvattu +30 astetta eikä muutoin ollut syytä pukeutua kovin lämpimästi. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla jätin aluspaidankin pois ajopaidan alta ja puin päälleni tuuliliivin sekä irtohihat. Myös polvenlämmittimet jäivät kassiin. Käytin niitä jopa hieman liian lämpimillä keleillä, sillä viime vuonna oikea polveni aiheutti suurimmat ongelmat. Epäilin sen kipeytyneen lähes nollakelissä ajamisesta lyhyillä housuilla, joten halusin nyt varmistaa, että en tee samaa virhettä.

Vaikka päivän todo-listassa oli vain yksi mäki, oli silti luvassa työntäyteinen päivä. 1200 metriä nousua ja 155 kilometriä. Lähdin taas asenteella, että katsotaan, miten kulkee.

Mäki, eli Col de Menté oli jyrkkä, keskiarvoltaan 9,8% nousua ja 9,2 kilometriä pitkä. Se nousi 1349 metrin korkeuteen ja kyllä, siinä sai tehdä ihan kunnolla töitä. Aamulle herätessäni totesin aivan ensimmäisenä, että jalat tuntuvat mahtavilta. Jäykkyys ja kivut olivat kadonneet yön aikana jonnekin, mutta jostain syystä mäessä ei menohaluja erityisemmin löytynyt. Syke pysyi kohtalaisen alhaisena (n. 145 tienoilla) koko nousun, enkä mäessä saanut Karvista kiinni lainkaan. Myös Jussi meni menojaan ja Mika luonnollisesti. Vain Olli ajeli minua hiljemmin kukkulan laelle.

Ylhäällä kuulin, että laskun ensimmäiset kaksi kilometriä oli otettu pois kisaosuudesta liian vaarallisina kilpailtavaksi. Niinpä odotimme koko Suomi-porukan kasaan ja lähdimme laskemaan hiljalleen käsittämättömän epämiellyttävää, sorapintaista asfalttia kohti parempia pinnoitteita.

Parin kilometrin jälkeen kurvattiin taas ajanottomaton yli ja kilpa alkoi. Olin Karvista 16 minuuttia kokonaisajassa perässä ja laskeskelin, että todella hyvällä ajolla, voisin häntä saada kiinni. Vitsailin illallispöydässä, että pieni sabotaasi hänen pyörälleen toki helpottaisi tehtävääni. Olisi pitänyt pitää suu kiinni.

Mäen päältä oli ”enää” tasan 100 kellotettua kilometriä, joten sen aikana tuo ero pitäisi kuroa umpeen. Saavuttuamme laskun loppuun, jatkui reitti todella kauniissa ja vaihtelevassa maalaismaisemassa. Ajoimme hyvässä, parinkymmenen kuskin ryhmässä reippaalla 40 km/h kilometrivauhdilla.

Noin 50 kilometrin kohdalla huomasin, että Karvinen jäi jälkeen ja syyksi paljastui ketjujen väliin mennyt takavaihtajan sähköjohto. Niin, nykyään vaihteiden huoltoon tarvitaan sähkömies, joka tarkistaa kytkennät ja koodari, joka ajaa vaihteisiin uudet päivitykset.

Koska johto oli poikki, ei takavaihtaja enää toiminut ja Karvisella oli tasan kaksi vaihdetta käytössä: etummaiset iso ja pieni ratas. Bongasimme erään tiimin huoltoauton, jonka pysäytimme ja heidän hedelmäveitsellään aloimme kuoria sähköjohtoa uudelleen toisiinsa liitettäväksi. Sitten paikalle kurvasi Mavicin huoltoauto, joka totesi puuhamme mahdottomaksi ja antoi kaimalle alle lainapyörän. Sillä matka jatkui noin 15 kilometriä.

Yksi monista teknisistä tauoista.

Yksi monista teknisistä tauoista.

Ajoimme taas isossa letkassa. Olin vetänyt oman osuuteni ja siirryin letkan perälle peesiin syömään geeliä ja juomaan urheilujuomaa. Kuulen Karvisen huudon ”Ketjut katkes!” ja mietin hetken: voisin jatkaa matkaa ja voittaa hänet ylivoimaisesti lopputuloksissa tai sitten voisin olla välittämättä lopputuloksesta, jolla ei ole mitään vaikutusta mihinkään ja jeesata kaveria.

Koitin huutaa myös Ollille ja Jussille, mutta he olivat liian kaukana ja juna meni menojaan.

Koska meillä ei ollut välineitä korjata ketjuja, ei vaihtoehdoksi jäänyt kuin koittaa mennä eteenpäin jollain keinolla ja odotella taas Mavicin huoltoautoa.

Se etenemiskeino oli työntäminen. Viiden kilometrin matkan minä poljin kahden edestä ja työnsin kaimaa satulasta. Karvinen nautti maisemista ja vallan rennosta etenemisestä, mutta huomautti välillä kovin hiljaisesta vauhdista.

Vihdoin meidät ohitti porukka kanadalaisia ja australialaisia, joilla oli ketjutyökalu. Saimme heidän avullaan ketjut korjattua ja jatkettua matkaa.

Kaikki meni hyvin, kunnes noin kilometrin päässä ketjut olivat taas jumissa: olin asentanut ne väärin takavaihtajalle. Ei muuta kuin huoltohommiin taas.

Teknisten ongelmien jälkeen jatkoimme matkaa meitä auttaneiden kavereiden kanssa ja tykittelimme viimeiset 50 kilometriä todella reipasta vauhtia telaketjun rullatessa vaihtovetoa noin 15 sekunnin välein. Ajaminen oli todella kivaa ja vauhdikasta. Mikään paikka ei sattunut, aurinko paistoi, matka taittui ja pätkä ennen maalia oli yksi viikon parhaista.

Saavuimme vihdoin ajanoton loppupisteelle, jossa tapasimme katoamistamme ihmetelleet joukkuetoverimme toisten maalioluidensa parista. Fiilis oli hyvä! Enää olisi 25 kilometrin valvottu paraati kohti Toulousen keskustaa ja sitten Haute Route 2015 olisi siinä! Tankkasimme pihvit ja ranskalaiset sekä muutaman (pienen) palkinto-oluen ja hyppäsimme taas pyörille.

Mitali kaulassa olo aina helpottaa.

Mitali kaulassa olo aina helpottaa.

Rullailimme valtavassa paraatissa loput kilometrit Toulouseen, ajoimme maaliin rinta rinnan joukkueen kanssa (Olli joutui lähtemään aikaisemmin lentonsa vuoksi) ja maalissa meitä odotti Mikan vaimo kahden samppanjapullon kera.

WP_20150821_15_49_55_Pro

Maaliintulo oli jälleen kerran hieno hetki! Yli 800 kilometriä ja 20 000 nousumetriä oli takana. Fyysistä kipua, jäykkiä lihaksia, unen puutetta, jyrkkiä nousuja ja vauhdikkaita laskuja, takapuolen puutumista – ne olivat kaikki takana ja edessä olisi enää hyvästä seurasta nauttiminen, muistojen kertaaminen ja tulevien reissujen suunnittelu. Sekä huomenna vihdoin kotiin palaaminen.

Aina välillä täytyy käydä poissa, jotta osaa arvostaa sitä kaikkea mitä on kotona.

Kiitos Team OK Rule #5. Kiitos vaimo ja lapset. Kiitos kaikki sadat ja tuhannet ihmiset reitin varrella, jotka kannustivat meitä halki Pyreneiden. Kiitos Haute Routen mahtava porukka.

Yksi tarina päättyy tähän. Uusia odotellessa.

Petri

Ps. tähän loppuun vielä maalikylän kahvilasta bongaamani huoneentaulu. Aika osuvasti sanottu, vai mitä?

WP_20150821_13_11_04_Pro