Elämäni pisin ajomatka

Palaan lounaalta toimistolle. Hoidimme lounaalla samalla pari asiaa ja söimme vaimoni kanssa. Palaan toimistolle ja puhun asiakkaan kanssa puhelua. Vaimoni koittaa soittaa. Ja soittaa uudelleen. Mikähän nyt on, kun juuri nähtiin?

Lopetan puhelun ja soitan takaisin. ”Julia (9-v tyttäremme) ei ole tullut kouluun. Wilmaan on laitettu ”selittämätön poissaolo” jokaisen tunnin kohdalle. Mä lähden nyt polkemaan kotiin ja etsimään!”

Tyttäremme on superhuolehtivainen ja stressaa jo muutaman minuutin myöhästymistä. Jotain on tapahtunut. Hänellä oli kympin aamu ja kun lähdin hieman ennen yhdeksää nuorimman kanssa pihasta, vilkutti hän viereiseltä pellolta, jossa oli koiramme kanssa kävelyllä. Hän sanoi tänään menevänsä poikkeuksellisesti kävellen kouluun.

Juoksen toimistolta autolle ja tuskailen jokaisen sekunnin kanssa. Päässä pyörii miljoona ajatusta. Lähinnä toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja. Missä tyttömme on? Soitan opettajalle, että onko totta, ettei tyttöämme ole näkynyt vai onko Wilmassa virhe. ”Kyllä, Julia ei ole tullut kouluun lainkaan. Valitettavasti tieto ehdittiin päivittämään Wilmaan vasta iltapäivällä.”

Mielessäni kiehuu puhelun jälkeen. Mitä helvettiä! Tieto lapseni katoamisesta ehdittiin päivittämään johonkin saakelin järjestelmään vasta iltapäivällä? Eikö kuka tahansa haluaisi lapsensa mahdollisesta katoamisesta tiedon välittömästi?

Seitsemän kilometriä kotiin tuntuu ikuisuudelta. Koitan rauhoitella itseäni: hän lähti koiran kanssa. Hän sanoi, että älä laita ovea lukkoon, että hän pääsee sisälle. Kävelin aamulla autolle ja tarkistin, että etuovi jäi raolleen. Kun hän on koiran kanssa liikkeellä, on mahdotonta, etteikö häntä huomattaisi, jos hänelle on ulkona käynyt jotain. Paitsi jos joku kuorma-auto on osunut molempiin, eikä ole matalalta paistavan auringon takia heitä huomannut. Eikä koiran pannassakaan lue mitään. Eikä Julialla ollut kännykää tai mitään, mistä hänet voisi tunnistaa meidän lapseksi. Ehkä siksi meille ei ole ilmoitettu mitään? Liikennevaloissa tarkistan luurin Verisure-sovelluksesta, että hälytyksiä ei ole taloon laitettu päälle. Hän ei ole siis palannut koiran kanssa kotiin. Kello on melkein kolme. Hän lähti koiran kanssa viisi tuntia sitten. Se, ettei hälytystä ole kytketty, on joko hyvä tai huono merkki. Ehkä ovi vain oli mennyt lukkoon? Mutta miksi hän ei olisi pyytänyt naapuria tai jotain muuta soittamaan meille?

Sydän hakkaa ylikierroksilla, kun kaarran pihaan. Juoksen talolle ja kaikki ovet ovat lukossa. Myös se, jonka jätin raolleen. Avaan oven ja juoksen sisään. Talo on tyhjä eikä pihalla näy ketään. Kenelle soitan? Lähden juoksemaan kohti autotallia ja peltoa, jossa hänet näin viimeksi. Ulkona huudan Juliaa ja koiraamme. Naapurissa haravoi mummo.

Sitten kuulen takapihalta koiran haukuntaa. Lähden juoksemaan sinne.

Kulman takaa vastaan kävelee maailman ihanin näky. Tyttäreni. Vaikkakin itkien ja kylmissään, mutta hengissä. Ja tietenkin superonnellinen koiramme.

Ovi oli mennyt lukkoon eikä hän uskaltanut mennä kysymään apua. Koulussa koirat on kielletty, niin hän ei uskaltanut sinnekään kävellä. Itku meinaa tulla itsellekin. Rakkauden määrän ymmärtää vasta kun on jotain mielessään jo menettänyt.

Ihana tyttäreni oli tylsistymistä välttääkseen jopa haravoinut lehtiä.

Petri

***

Jälkikirjoitus

Tiedän, että koulumatkalla lapset ovat vanhempien vastuulla. Mutta milloin oppilaan puuttumisesta tunnilta on tullut niin arkipäiväistä, että asia vain päivitetään johonkin tietojärjestelmään, josta vaimoni sen sattumalta iltapäivällä bongasi? Mitä jos nyt olisi ollut tosi kyseessä? Kyseessä on elävä ihminen eikä mikään poissaolomerkintä järjestelmässä. Jos lapsuudessani joku luokasta puuttui, sitä ihmettelivät sekä kaverit että opettaja ja joku aina soitti lapsen kotiin ja vanhempien työpaikalle. Ainakin tulisi tehdä vanhemmille selväksi, että heille ilmoitetaan mahdollisesta puuttumisesta vasta iltapäivällä, niin tietää tarkistaa lapseltaan soittamalla, että on päässyt turvallisesti kouluun.