Lauantai 15.8.2015

Ensimmäisenä päivänä oli luvassa todella kova setti. Mutta kuinka kova, niin sitä ei pystynyt viikko-ohjelmasta päättelemään. Heräsimme 5.30, söimme aamiaista ja ajoimme lähtöalueelle. Fiilis oli hyvä, sillä Foreca oli luvannut koko päiväksi rankkaa sadetta, mutta aurinko näytti meille hymyilevät kasvonsa pilven takaa.

Starttasimme 11 kilometrin saattueessa kohti pistettä, jossa ajanotto alkaa.

Ensimmäisen kolarin näimme jo muutaman kilometrin jälkeen, kun Mikan ja minun vieressä ajanut kaveri veti liikenneympyrän liian tiukasti, osui kanttariin ja lensi kyljelleen pyörä edelleen kiinni kengissä. Oli metristä kiinni, ettei lento osunut meihin.

Kun ajanotto lähti käyntiin, oli luvassa ensimmäinen maistiainen siitä mitä oli luvassa. Vaikka kyseessä oli pieni nyppylä, 14% jyrkkyys lämmitti mukavasti reisiä.

Reitti meni ylös alas ensimmäiset 75 kilometriä ja ennen kuin lähdimme edes ensimmäiseen kunnon nousuun, oli Garminiin kertynyt tonnin verran nousukilometrejä.

Ajelin Ollin ja Jussin kanssa, mutta jossain vaiheessa totesin, että kavereita ei enää parinkymmenen hengen pelotonissamme näkynyt. Jussi oli ollut fiksu ja otti iisisti. Ollin epäonni sen sijaam jatkui. Märässä ja öljyisessä oikealla kääntyvässä mutkassa oli käännös mennyt hieman pitkäksi, joku törmäsi hänen takavaihtajaansa ja sitten lensikin useampi kuski ojaan. Onneksi Ollille ei käynyt kuinkaan, mutta vaihdelaatikosta katosi kolme pienintä vaihdetta. Se hieman haittaa jyrkkien mäkien polkemista, joten hän himmaili, kunnes Mavicin huoltoauto tuli kohdalle ja antoi vaihtajalle ensiapua.

Totesin ensimmäisessä nousussa (Col de Burdincurutcheta , 1,135M, 800M+ over 9km, 8.4%
), että päivän kolmen nousun helpohkoilta kuulostaneet keskimääräiset nousuprosentit (8, 6 ja 4,5%) voisi unohtaa. Nousussa oli pahimmillaan 17% jyrkkyyttä ja lähtökohtaisesti pyörittiin 10% paikkeilla. Nousuprosentteja tasoitti muutama tasainen osuus, mutta silloin kun mentiin ylös, mentiin jyrkkää. Tie oli märkä ja liukas. Jos jyrkässä kohdassa nousi putkelle, oli riski takarenkaan sutimiseen suuri. Totesin, että alas kannattaa tulla varovaisesti, varsinkin kun mitä ylemmäs mentiin, sitä tasaisemmin tie oli kuivuneen tai vielä märän lehmänpaskan peitossa. Liukumiinasta oli tullut liukumatto.

Huipulta oli lyhyt, parin kilometrin lasku ja päivän seuraava nousu (Col de Bagargui 1,327M, 316M+ over 6.5km, 4.9%
) alkoi. Lyhyt nousu oli sekin paikoitellen jyrkkä.

Bagarguin huipulta oli melkein 20 kilometrin alamäkitykittely. Tie oli onneksi kuiva ja myönnän, että nautin todella paljon mutkatien laskettelusta. Pidin toki koko ajan mielessä, että kotona odottaa vaimo ja kolme lasta eikä ihmisten ohittelu ole terveytensä tuhoamisen arvoista, mutta annoin mennä niin kovaa kuin nämä rajoitteet takaraivossa pystyin. Ja meninkin kovaa. Ohitin suunnilleen kaikki, jotka olivat ohittaneet minut nousussa.

Lasku päättyi suoraan viimeisen nousun (La Pierre Saint-Martin, 1,656M, 1,535M+ over 23.7km, 6.5%) juurelle. Luvut olivat vitsi, sillä ensimmäiset 10 kilometriä noustiin vain muutama sata metriä ja viimeisellä n. 14 kilometrillä kiivettiin pystysuoraa seinää. Koska poljeskelin yksin, kaipasin hieman henkistä tukea. Viritin Lumiani Mix Radion tangossa olevaan geelitaskuun, mutta totesin, että ainoa offlinessa oleva kanava oli Summer Chill Out. Rähinärokki olisi toiminut paremmin, varsinkin kun biiseissä oli tilanteeseen liiankin hyvin sopivia lausahduksia, kuten ”Nobody said it was easy. Nobody said it would be so hard.”

Viimeinen juomapiste tuli eteeni seitsemän kilometriä ennen maalia ja tankkasin vielä kokista, banaania, suolakeksejä ja kinkkua (noin neljä kertaa päivässä toistuva menu). Eräs vanhempi herra tuli etsimään jotain kramppeihinsa ja annoin hänelle taskustani suolaa sekä magnesiumtabletin. Totesin hiljaa mielessäni, että kaverilla tulee olemaan todella rankka loppupätkä, sillä nousua oli luvassa reilusti.

Lähdin polkemaan ja tuntui siltä, että vuori ilkkui minulle. Se halusi todella näyttää nykyiselle tasamaan asukille, että soitellen ei kannata lähteä sotaan. Päätin kuitenkin taistella, sillä matkaa ei ollut enää viittä kilometriä enempää. ”Haist ite!” totesin vuorelle mielessäni ja nousin ajamaan putkelta,

Porukkaa käveli, osa oli tien varressa hakkaamassa jalkojaan ja monella näytti olevan todella hankalaa. Oli se vuori hankala muillekin.

Ja sitten se iski. Ensiksi pieni napsahdus oikean jalan etureidessä ja sitten kunnon kramppi sisäreiden jänteeseen. Kirosin mielessäni. Miksi en itse tankannut suolaa ja magnesiumia kolme kilometriä sitten?

Pysähdyin, iskin suolaa kielen alle ja söin magnesiumtabletin. Et sinä minua vuori voita! Ja jatkoin matkaa. Puolen kilometrin jälkeen kovempi kramppi iski vasempaan sisäreiteen. Sama hoito ja jatkoin ajoa putkelta, sillä se rasitti enemmän etureisiä. Kilometrin päässä oikea etureisi iski lukkoon. Sama hoito. Sitten puoli kilometriä ja vasen etureisi. Aissaakeli! Se jo sattui ja nyt menee vaikeaksi. Matkaa on pari kilometriä ja nousua Garminin mukaan 200 metriä.

Puolen kilometrin välein pysähdyin, söin suolaa, hakkasin kulloinkin jumissa olevan kohdan auki ja kiroilin. Miksi en ole treenannut enemmän! Miksi en syönyt suolaa aiemmin? Miksi otin illallisella digestiivinkin? Idiootti!!

600 metriä ennen maalia iski kunnon tälli oikeaan jalkaan ja se ei ihan minuutissa loppunut. Risteystä valvova papparainen tuli näyttämään minulle, kuinka kramppeja hoidetaan. Hän venytteli malliksi molempia jalkojaan liikennemerkkiä vasten ja viittoi minua osallistumaan jumppaan. Kiitin kohteliaasti, mutta en päässyt pyöräni päältä pois.

Kun vihdoin sain jalan taittumaan polkimelle ja takapuoleni satulalle, juoksi papparainen vieressäni parikymmentä metriä minua työntäen. Sain hänen ystävällisyydestään voimaa pyörittää viimeiset parisataa kampikierrosta.

Ylitin maaliviivan seitsemän tunnin ja 10 minuutin jälkeen painaen vasemmalla kädelläni sisäreittä kramppia vältellen. 10 senttiä maaliviivan jälkeen pysäytin pyöräni ja makasin tankoni päällä muutaman minuutin kykenemättä nostamaan jalkojani vaakatangon yli.

Kyllä, olen hieman huolissani loppuviikosta.

***

Sijoitukseni oli loppujen lopuksi 218. Yhteensä kuskeja on 319. Viime vuonna olin paremmassa puolikkaassa. Tänä vuonna olen huonommassa kunnossa. Tulokset täällä.

Haute Route 2015, Pyreneet, Ranska

13.8.2015 klo 4.40

Herään kaimani Karvisen kainalosta Jussin alakerrasta Kauniaisissa. Koneen boarding on ihanasti 5.50, joten aikaa ei aamupalaan ole hukattavaksi. Ei sen puoleen ollut nälkäkään.

Auton pakkasimme jo aiempana päivänä, joten kamat vain kasaan ja autoon. Lennämme Münchenin kautta Toulouseen, jonne saavumme puolen päivän jälkeen. Hieman ennen laskeutumista saamme kunnon höykytystä koneen osuessa ukkosrintamaan. Myönnän, että rytkytys oli sen verran voimakasta, että hetken on vähän äitiä ikävä.

Ilma on helteinen ja junan lähtöön on nelisen tuntia aikaa. Pahaksi onneksi oli pyöränkuljetuslaukkuni rikkoutunut ja samalla etuvanteen akseli vääntynyt. Löydän uuden akselin toulouselaisesta pyöräkaupasta ja toivon, että vanne ja pyörä on muuten kunnossa.

Tämä on ottanut kunnon hitin.

16.13 starttaa junamme kohti Biarritzia. Kympin lisäinvestointi ykkösluokan piletteihin osoittautuu oivalliseksi päätökseksi, sillä vaunu on ilmastoitu ja sieltä saa myös sähköä i-laitteisiin. Tapaamme myös ensimmäisen joukkioomme kuulumattoman HR-osallistujan. Britin, joka oli heittänyt autonsa Toulouseen (johon siis palaamme fillareilla reilun viikon päästä) ja matkustaa junalla takaisin kisan aloituskohteeseen.

Saavumme Bayonnen juna-asemalle illalla kahdeksan jälkeen ja jatkamme kohti hotellia työntäen karavaaniamme ukkosmyrskyssä kohti bussipysäkkiä. Hotellille jätämme kamat ja jatkamme bussilla Biarritziin.

Atlantin tyrskyjen näkeminen oli erittäin vaikuttava hetki. Tuuli oli todella voimakas ja aallot sen mukaiset. Tapaamme lopputiimin, Mikan ja Ollin ja nautimme myöhäisen illallisen. Ollilla oli tavarat reissanneet Nizzaan, joten perjantaina olisi luvassa säätöä.

14.8.2015 Perjantai

Aamu ei valjennut, vaan ulkona tuuli ja satoi. Pakko myöntää, että ilma ei piristänyt univajeesta kärsivää mieltä. Tiesin toki, että kelissä kuin kelissä poljetaan ja univaje tulee olemaan viikon päästä aivan eri tasolla, mutta silti olin toivonut aurinkoa.

Suuntasimme tavarakaravaanimme kanssa kohti Atlantin rannalla sijaitsevaa kisakyläämme bussilla. Kylässä alkoivat perustoimet: fillarin kasaaminen, rekisteröityminen, kisavaatteiden vastaanotto, numeroiden liimaaminen kypärään ja pyörään sekä virallisen kisakassin vastaanotto.

Kisakylä oli rakennettu Angletin jäähallin ympärille. Jäähalli on ehkä hienoimmalla paikalla, mitä jäähallille kuvitella voi: Atlanttiin viettävän hiekkarannan reunalla. Tuuli mereltäpäin oli todella kova. Kun tuli hallin suojista pois, tuskin pysyi pystyssä pyörällä. Valtava aallot vyöryivät rannalle ja iskeytyivät aallonmurtajiin nostaen korkeat valkoiset tyrskyt, jotka kastelivat kävelytiet kymmenien metrien päähän.

Juuri sellaisessa kohdassa otimme tiimikuvamme.

Oma pyöräni ei ollut kärsinyt kovasta käsittelystä ja niinpä selvisin vitosen maksaneella uudella akselilla. Toisin kävi Ollille, joka hankki Mavicin kaupasta itselleen uudet kamat, sillä pyörästä tai muista matkatavaroista ei ollut kuulunut iltapäivään mennessä mitään hyvää.

Karvisen pyörässä puolestaan sähkövaihteet olivat menneet rikki ja näyttää pahasti siltä, että kaksi joukkueemme viidestä jäsenestä satrttaa aamulla lainahöyhenissä.

Ensivaikutelma tämän vuoden kisasta vakuuttaa. Järjestelyt ovat taas sujuvampia, viralliset ajovaatteet ja reppu selkeästi viime vuotista laadukkaampia ja tunnelma paraatin alkaessa oli mainio. Taivaskin repesi, aurinko tuli esiin ja ajaessamme Angletin kukkuloille seitsemän kilometrin paraatissa, oli näkymä valtamerelle todella komea!

Mikan ja Jussin kanssa suuntasimme illalla kuudelta alkaneeseen Riders Briefingiin, Ollin ja Petrin säätäessä tahoillaan omia pyörähaasteitaan. Briefingin jälkeen nopeasti illalliselle, viimeiset säädöt (tuntuu siltä, että tällainen viikon mittainen kisa on lähinnä joko polkemista, syömistä, nukkumista tai säätämistä.)

Briefingissä käydään läpi yleiset säännöt, jokainen etappi ja muut tärkeät asiat. Teemana on aina ”Ride clean” ja koska tämä on amatöörikisa, tarkoittaa se jotain muuta kuin suorituksensa parantamista kemiallisin keinoin. Se tarkoittaa, että minkäänlaista roskaamista ei sallita. Toisin kuin vaikka Tour de Francessa, täällä kuskit ajavat aina puhtaasti. Sanan kaikissa merkityksissä.

Sinänsä briefingissä ei juuri uutta viime vuoteen verrattuna tullut. Parasta oli upean teatterin pehmeät tuolit, joissa meinasi tulla uni väkisinkin…

Mitä minun pitää tehdä Haute Routessa ja mitä järjestäjä tekee?

Toki vuorille voi lähteä pyöräilemään yksinkin, mutta osallistumalla Haute Routen kaltaiseen tapahtumaan, tulee monesta asiasta helppoa. Mutta toisaalta moneen asiaan tulee myös vaikeuskerrointa, koska kilpailijoita polkee kisassa lähemmäs kolme sataa. Toisaalta iso määrä kuskeja tarkoittaa myös sitä, että löydät aina kohtalaisen ison määrän ryhmän, pelotonin, ihmisiä, jotka polkevat kanssasi ja joista saat todella paljon vetoapua.

Järjestäjä tekee:
– varaa hotellit
– suunnittelee reitin, järjestää moottoripyörät (30 kpl) ja vapaaehtoiset (satoja) liikenteenohjaajat
– kuljettaa tavarasi hotellista toiseen
– kuljettaa pyörälaukkusi aloituskylästä viimeiseen kylään
– järjestää huollon reitin varrelle (hedelmiä, geelejä, juotavaa jne.) noin 40 kilometrin välein
– vastaa turvallisuudesta ja ensiavusta
– järjestää jokaiselle maalialueelle lounaan
– hoitaa paikalle myös kymmeniä hierojia, jotka tarjoavat 15 minuutin palauttavan hieronnan jokaisen etapin jälkeen
– ottavat kuvat matkan varrelta
– jne…

Sinä teet:

– poljet

Näin yksinkertaista se on. Toki muistat myös syödä (paljon ja aina kuin mahdollista) sekä nukkua. Siihenkin pätee sama sääntö kuin syömiseen.