Haute Route, päivä 1, eli ”luulot pois” -päivä

Lauantai 15.8.2015

IMG_0548

Ensimmäisenä päivänä oli luvassa todella kova setti. Mutta kuinka kova, niin sitä ei pystynyt viikko-ohjelmasta päättelemään. Heräsimme 5.30, söimme aamiaista ja ajoimme lähtöalueelle. Fiilis oli hyvä, sillä Foreca oli luvannut koko päiväksi rankkaa sadetta, mutta aurinko näytti meille hymyilevät kasvonsa pilven takaa.

Starttasimme 11 kilometrin saattueessa kohti pistettä, jossa ajanotto alkaa.

Ensimmäisen kolarin näimme jo muutaman kilometrin jälkeen, kun Mikan ja minun vieressä ajanut kaveri veti liikenneympyrän liian tiukasti, osui kanttariin ja lensi kyljelleen pyörä edelleen kiinni kengissä. Oli metristä kiinni, ettei lento osunut meihin.

Kun ajanotto lähti käyntiin, oli luvassa ensimmäinen maistiainen siitä mitä oli luvassa. Vaikka kyseessä oli pieni nyppylä, 14% jyrkkyys lämmitti mukavasti reisiä.

Reitti meni ylös alas ensimmäiset 75 kilometriä ja ennen kuin lähdimme edes ensimmäiseen kunnon nousuun, oli Garminiin kertynyt tonnin verran nousukilometrejä.

Ajelin Ollin ja Jussin kanssa, mutta jossain vaiheessa totesin, että kavereita ei enää parinkymmenen hengen pelotonissamme näkynyt. Jussi oli ollut fiksu ja otti iisisti. Ollin epäonni sen sijaam jatkui. Märässä ja öljyisessä oikealla kääntyvässä mutkassa oli käännös mennyt hieman pitkäksi, joku törmäsi hänen takavaihtajaansa ja sitten lensikin useampi kuski ojaan. Onneksi Ollille ei käynyt kuinkaan, mutta vaihdelaatikosta katosi kolme pienintä vaihdetta. Se hieman haittaa jyrkkien mäkien polkemista, joten hän himmaili, kunnes Mavicin huoltoauto tuli kohdalle ja antoi vaihtajalle ensiapua.

Totesin ensimmäisessä nousussa (Col de Burdincurutcheta , 1,135M, 800M+ over 9km, 8.4%
), että päivän kolmen nousun helpohkoilta kuulostaneet keskimääräiset nousuprosentit (8, 6 ja 4,5%) voisi unohtaa. Nousussa oli pahimmillaan 17% jyrkkyyttä ja lähtökohtaisesti pyörittiin 10% paikkeilla. Nousuprosentteja tasoitti muutama tasainen osuus, mutta silloin kun mentiin ylös, mentiin jyrkkää. Tie oli märkä ja liukas. Jos jyrkässä kohdassa nousi putkelle, oli riski takarenkaan sutimiseen suuri. Totesin, että alas kannattaa tulla varovaisesti, varsinkin kun mitä ylemmäs mentiin, sitä tasaisemmin tie oli kuivuneen tai vielä märän lehmänpaskan peitossa. Liukumiinasta oli tullut liukumatto.

Huipulta oli lyhyt, parin kilometrin lasku ja päivän seuraava nousu (Col de Bagargui 1,327M, 316M+ over 6.5km, 4.9%
) alkoi. Lyhyt nousu oli sekin paikoitellen jyrkkä.

Bagarguin huipulta oli melkein 20 kilometrin alamäkitykittely. Tie oli onneksi kuiva ja myönnän, että nautin todella paljon mutkatien laskettelusta. Pidin toki koko ajan mielessä, että kotona odottaa vaimo ja kolme lasta eikä ihmisten ohittelu ole terveytensä tuhoamisen arvoista, mutta annoin mennä niin kovaa kuin nämä rajoitteet takaraivossa pystyin. Ja meninkin kovaa. Ohitin suunnilleen kaikki, jotka olivat ohittaneet minut nousussa.

Lasku päättyi suoraan viimeisen nousun (La Pierre Saint-Martin, 1,656M, 1,535M+ over 23.7km, 6.5%) juurelle. Luvut olivat vitsi, sillä ensimmäiset 10 kilometriä noustiin vain muutama sata metriä ja viimeisellä n. 14 kilometrillä kiivettiin pystysuoraa seinää. Koska poljeskelin yksin, kaipasin hieman henkistä tukea. Viritin Lumiani Mix Radion tangossa olevaan geelitaskuun, mutta totesin, että ainoa offlinessa oleva kanava oli Summer Chill Out. Rähinärokki olisi toiminut paremmin, varsinkin kun biiseissä oli tilanteeseen liiankin hyvin sopivia lausahduksia, kuten ”Nobody said it was easy. Nobody said it would be so hard.”

Viimeinen juomapiste tuli eteeni seitsemän kilometriä ennen maalia ja tankkasin vielä kokista, banaania, suolakeksejä ja kinkkua (noin neljä kertaa päivässä toistuva menu). Eräs vanhempi herra tuli etsimään jotain kramppeihinsa ja annoin hänelle taskustani suolaa sekä magnesiumtabletin. Totesin hiljaa mielessäni, että kaverilla tulee olemaan todella rankka loppupätkä, sillä nousua oli luvassa reilusti.

Lähdin polkemaan ja tuntui siltä, että vuori ilkkui minulle. Se halusi todella näyttää nykyiselle tasamaan asukille, että soitellen ei kannata lähteä sotaan. Päätin kuitenkin taistella, sillä matkaa ei ollut enää viittä kilometriä enempää. ”Haist ite!” totesin vuorelle mielessäni ja nousin ajamaan putkelta,

Porukkaa käveli, osa oli tien varressa hakkaamassa jalkojaan ja monella näytti olevan todella hankalaa. Oli se vuori hankala muillekin.

Ja sitten se iski. Ensiksi pieni napsahdus oikean jalan etureidessä ja sitten kunnon kramppi sisäreiden jänteeseen. Kirosin mielessäni. Miksi en itse tankannut suolaa ja magnesiumia kolme kilometriä sitten?

Pysähdyin, iskin suolaa kielen alle ja söin magnesiumtabletin. Et sinä minua vuori voita! Ja jatkoin matkaa. Puolen kilometrin jälkeen kovempi kramppi iski vasempaan sisäreiteen. Sama hoito ja jatkoin ajoa putkelta, sillä se rasitti enemmän etureisiä. Kilometrin päässä oikea etureisi iski lukkoon. Sama hoito. Sitten puoli kilometriä ja vasen etureisi. Aissaakeli! Se jo sattui ja nyt menee vaikeaksi. Matkaa on pari kilometriä ja nousua Garminin mukaan 200 metriä.

Puolen kilometrin välein pysähdyin, söin suolaa, hakkasin kulloinkin jumissa olevan kohdan auki ja kiroilin. Miksi en ole treenannut enemmän! Miksi en syönyt suolaa aiemmin? Miksi otin illallisella digestiivinkin? Idiootti!!

600 metriä ennen maalia iski kunnon tälli oikeaan jalkaan ja se ei ihan minuutissa loppunut. Risteystä valvova papparainen tuli näyttämään minulle, kuinka kramppeja hoidetaan. Hän venytteli malliksi molempia jalkojaan liikennemerkkiä vasten ja viittoi minua osallistumaan jumppaan. Kiitin kohteliaasti, mutta en päässyt pyöräni päältä pois.

Kun vihdoin sain jalan taittumaan polkimelle ja takapuoleni satulalle, juoksi papparainen vieressäni parikymmentä metriä minua työntäen. Sain hänen ystävällisyydestään voimaa pyörittää viimeiset parisataa kampikierrosta.

Ylitin maaliviivan seitsemän tunnin ja 10 minuutin jälkeen painaen vasemmalla kädelläni sisäreittä kramppia vältellen. 10 senttiä maaliviivan jälkeen pysäytin pyöräni ja makasin tankoni päällä muutaman minuutin kykenemättä nostamaan jalkojani vaakatangon yli.

Kyllä, olen hieman huolissani loppuviikosta.

***

Sijoitukseni oli loppujen lopuksi 218. Yhteensä kuskeja on 319. Viime vuonna olin paremmassa puolikkaassa. Tänä vuonna olen huonommassa kunnossa. Tulokset täällä.

Yksi kommentti artikkeliin ”Haute Route, päivä 1, eli ”luulot pois” -päivä

  1. Paluuviite: Haute Route Alps 2016 prologi | Perjantaikokin blogi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s