Haute Route Alpit – päivä 4

Time Trial Col du Galibierille

Tiedättekö, mikä täällä Ranskassa eniten minua miellyttää?

Ruoka?

Ei.

Juoma?

Ei.

Vuoret?

Ehkä. Mutta nyt juuri tällä hetkellä olen ihastunut tämän maan tööttäyskulttuuriin.

Neljän päivän ja satojen kilometrien matkalla en ole saanut ensimmäistäkään “Suksi kuuseen tieltäni” –tööttäystä, vaan lähinnä kevyitä, rytmikkäitä ja kannustavia. Ranskalainen töötti osaa sanoa kauniisti: ”Tsemppiä!”, ”Hienosti menee!”, ”Varoitus, tulen pian ohi.” Onkohan suomalaisissa autoissa erilaiset töötit asennettuna jo autotehtaalla? Niistä kuin ei tunnu irtoavaan muuta kuin kitkerän vihainen ”TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT!!” Mille tahansa kielelle käännettynä se tarkoittaa, että en pidä sinusta, suksi kuuseen.

Toinen asia mikä minua ihastuttaa, on teiden varsilla olevat ohituskyltit. Kyltissä on pyöräilijä- ja autosymbolit. Pyöräilijäsymboli ajaa siinä tien oikeassa reunassa ja pyöräilijän ja auton välissä on nuolisymboli 1,5 metriä. Eli ohitathan vähintään 1,5 metrin päästä pyöräilijän. Siis ihan liikennemerkeillä kerrotaan tällainen perusasia autoilijoille.

Suomessa pyöräilijästä saa vetää ohi peili kyynärpäätä hipoen. En tiedä miksi. Olen usein nähnyt, että edessä ajaa mopo tai mopoauto. Ne molemmat ohitetaan kaukaa, vastaantulijan kaistaa käyttäen. Mopo vie aivan saman tilan kuin fillari, ja vauhtikin on aika sama. Mutta jostain syystä pyöräilijästä ajetaan aivan vierestä. Ehkä se liha ja hiilikuitu ei vaurioita niin pahasti auton peltejä, että varoa pitäisi.

No, se paatoksesta. Päivän legiin: vuorossa oli siis henkilökohtainen Time Trial. Lähtö on lavalta sekuntien laskiessa kellotaulussa edessäsi. Merkistä lähdetään ja sitten vain annetaan mennä niin kovaa kuin jaksetaan. Time trial ajettiin ylös Col du Galibierille, josta eilen tulimme alas. 18 kilometriä ja 1200 metriä nousua – siis lepopäivä.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.15.20

Lähdön tunnelmaa

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.16.03

Maijan startti

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.16.48

Tonin starttikiihdytys

Keli oli mainio, vaikka kylmyydellä ja sateella uhkailtiin. Aurinko paistoi ja matka taittui. Ohitin ehkä 20-30 henkeä ja kukaan ei ohittanut minua, joten ajo meni hyvin. Olin tiimissämme jaetulla viidennellä sijalla ajalla 1:26:31 (sekunnilleen samalla ajalla Bänän kanssa).

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.17.28

Yksinäistä hommaa ajella kuumaiseman läpi kilpaa.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.17.52

Ylhäällä otimme tiimikuvia ja alas mennessä pysähdyimme nauttimaan lounasta pieneen vuoristokahvilaan, jossa tilauksiamme yritti vastaanottaa maailman keskittymishäiriöisin ranskalaisrouva. Kahvilanpitäjän kuusivuotias tytär sulatti sydämemme tarjoillessaan vettä pöytiimme ja annoimme kaikki äitinsä puutteet palveluammatissa anteeksi.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.19.22

Huipulla ei tuule, vaan siellä on mahtava fiilis!

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.20.17

Minulla oli kiire polkea ylös, jotta ehdin kuvaamaan sekä Tonin lähdön että maaliintulon.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.21.13

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.22.36

Sauli näytti taas tiimille, miten pyörää poljetaan. 

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.23.17

Sauli nauttii laskusta alas.

Näyttökuva 2016-08-31 kello 18.23.46

Kuvaajakin pääsi laskukuviin.

Hotellissa oli sauna lämmin ja uima-allas odotti kutsuvana. Huomiseen maraton-päivään pääsee siis lähtemään levänneenä, ravittuna ja rentoutuneena.

Nyt ollaan jo yli puolivälin! Parasta näissä reissuissa on, että kodin arvon ja merkityksen muistaa aina uudelleen. Sunnuntaita jo odottaen.

Pete

 

 

Haute Route Alpit 2016 – päivä 3

Risoul – Valloire

Day3

 

Päivän kuvat ovat postauksen lopussa ja päivän suorituksen voi tsekata Stravassa tästä.

 

Diesel vaatii näemmä muutaman päivän lämmetäkseen. Tänään nimittäin kulki kuntoon nähden varsin mainiosti. Ehkä suurin osoitus tästä oli se, että poljin melkein koko tiimimme kanssa aivan viimeisen nousun päälle saakka.

Sääennustus lupasi vaihtelevaa ja sateen mahdollisuus oli suuri. Aiempana iltana todistimme valtavaa luonnonnäytelmää vuorten yllä, kun naapurilaaksossa riehui ukkonen. Toivoin, että se pysyisi naapurilaakson kiusana, eikä iskisi kimppuumme aamulla. Katso video showsta tästä.

Huolimatta saderiskistä, en juurikaan sateeseen varautunut. Lyhyt ajoasu, polvilämmittimet, tuuliliivi ja irtohihat saivat luvan riittää. Oikeastaan ainoana erona eiliseen oli erittäin ohut tuulitakki, jonka puin päälle jo aamulla.

Riskinotto kannatti, sillä koko päivänä ei satanut. Kaiken tavaran joutuu itse kantamaan mukana, joten ylimääräistä ei mielellään paidan takataskuihin tunge. Sade ei sinänsä estä pyöräilyä, mutta varsinkin laskuista katoaa kaikki hauskuus, sillä jarruja saa silloin puristaa tosissaan. Varsinkin hiilikuituiset kiekot (vanteet) tuppaavat olemaan todella liukkaita märkänä ja tällöin kolarien riski kasvaa. Itselläni on alumiinikiekot ja ne eivät kärsi aivan niin paljoa vedestä.

Aamu alkoi jälleen laskulla turva-auton perässä. Vaikka laskussa ei kello käy, niin joidenkin pölvästien on silti pakko ohitella ja kiilailla. Virallisesti ilmoitettiin, että tänään olisi kolme nousua, joista kertyy nousumetrejä yhteensä 3000 ja matkana 118 kilometriä. Siis rankempi päivä kuin eilen, ainakin paperilla.

Todellisuudessa nousuja oli kaksi, sillä kaksi viimeistä ”huippua” olivat oikeasti yhtä ja samaa nousua. Mutta ei se nousumetrejä vähentänyt.

Ensimmäiseen nousuun lähdin varsin hyvävoimaisena. Aiempina vuosina polvet ovat alkaneet vaivata jo toisesta päivästä alkaen ja polkemiseen on tarvittu kivunlievitystä (lue: Buranaa). Tänä vuonna tuota vaivaa ei ole. Okei, tunnen molempien polvieni olemassaolon, mutta kipua ei ole.

Ensimmäinen nousu, Col d’Izoard, nousi 1460 metriä 30 kilometrin matkalla. Todellisuudessa nousu vasta alkoi 15 kilometriä ennen huippua. Sitä ennen ajettiin sitä kirottua huijaustasaista, tosin todella upeassa solassa.

Illalla alkaa olla jo varsin hankalaa muistaa kaikki päivän nousut ja laskut. Muistan vain fiiliksen: hyvä tunne ja pyörä kulki. Maisemat olivat varmasti kauniit, mutta niinhän ne täällä aina ovat. En ole vielä erityisen rumaa nousua polkenut. Pitänee katsoa videolta, miltä matkalla näytti.

Myös Izoardin lasku oli kellotettu ja sehän passaa minulle. Ihmiseen nimittäin kertyy ylämäessä potentiaalienergiaa, joka vapautuu alamäessä. Ja mitä vähemmän tämän potentiaalienergian vapautumista häiritsee esimerkiksi jarrukahvoilla, sitä tehokkaammin se tulee hyödynnettyä. Olen kohtalaisen hyvä laskija ja saan kellotetuissa laskuissa  nousuissa menetettyä aikaa kiinni.

Sade loisti poissaolollaan ja itseasiassa keli oli lähes täydellinen. Ei liian kuuma tai kylmä. Toinen nousu  Col du Calibierille sisälsi myös välietapin Col du Lautaretilla. Yhteensä nousua näistä kertyi noin 1300 metriä 33 kilometrin matkalla. Valitettavasti ensimmäinen 25 kilometriä oli tuota miestä rotan lailla syövää hiljaista hivuttamista kohti huippua. En nauti lainkaan False Flat-osuuksista. Se on tainnut tulla jo selväksi. Niissä vahvakin mieli murtuu ja kokeneinkin takapuoli puutuu. Ajoasentoon ei löydy luontaista variaatiota lainkaan kuten kunnon nousuissa ja jokaista kehon osaa alkaa särkeä. Lisäksi matka ei tunnu etenevän eikä nousumetrejä kertyvän.

Olin jo päästämässä tiimimme karkuun, sillä sen verran mustissa vesissä mietteeni seilasivat. Tällä kertaa fiiliksen pelasti Bänä, joka työnsi kymmenisen metriä minua kohti edessä eteneviä kavereitani ja tsemppasi. Imaisin yhden energiageelin ja jo muutaman kilometrin päästä olin kuin uudestisyntynyt. Jälleen kerran sain itseni kiinni liian vähäisestä energiatankkauksesta. Tiimikaverin muutama kannustava sana voi olla heikkona hetkenä todella merkityksellinen. Tämä kannattaa muistaa myös silloin, kun ei istuta satulassa vaan omassa toimistossa.

Huipulle ajoimme yhdessä Johanin ja Ollin kanssa, varsin hyvävoimaisina. Koin jälleen kerran sellaisen hetken, joka miehen pitäisi kokea rakkaan naisensa kanssa, mutta se koetaan aina jonkun toisen hikisen miehen seurassa: poppikoneestani alkoi soimaan upeassa auringonpaisteessa romanttisessa vuoristomaisemassa ”Take my breath away” Top Gun leffasta. Kuinka hienoa olisikaan ollut pysähtyä, levittää picnic-peitto, avata punaviinipullo ja nauttia ranskalaisia juustoja.

Mitä me teimme? Huohotimme Johanin kanssa sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta, kohti tavoittamatonta. Romanttista kai sekin.

En pysähtynyt ylhäällä juomaan tai syömään, sillä 100,7 kilometrin kohdalla oli oma tuskani käytännössä ohi. Enää olisi edessä vauhdikas 18 kilometrin lasku, josta noin 16 kilometriä ajettiin kelloa vastaan. Asfaltti oli vaativaa, täynnä paikkauksia ja aika täristävä. Ei siis ihan niin nautinnollinen kruisailu, kuin aiempina päivinä, mutta sain kuitenkin 20-30 henkeä kiinni laskun aikana. Ja kukaan ei mennyt ohi.

Näin se potentiaalienergia hyödynnetään.

Nyt edessä on luksusta, sillä vietämme kokonaista kaksi yötä samassa hotellissa. Huomenna on luvassa “lepopäivä”, eli henkilökohtainen aika-ajo kelloa vastaan Col du Galibierille. Siis 17,6 kilometriä tiukkaa ylämäkeä yksilölähdöin.

Onneksi hotellissamme on myös sauna ja uima-allas, joten saamme kerättyä hyvin voimia ylihuomisen suorastaan epäinhimillistä maraton-etappia varten. Mutta mietitään sitä myöhemmin. Nyt on hieno fiilis, sillä lähes puolet viikosta on jo takana!

Pete

Haute Route Alpit 2016 – päivä 2

Auron – Risoul

Day2

Päiväni Stravassa: https://www.strava.com/activities/693274870

Eilisen totaalisen hyytymisen jäljiltä ei odotukset päivään olleet kovat. Edessä oli kolmen huipun päivä. Etappi olisi hieman eilistä lyhyempi (108 kilometriä), mutta kuitenkin 3400 nousumetrin verran pitäisi taas pyörää ja kuskia rahdata vuortenrinteitä ylöspäin.

Suhtauduin kuitenkin lievällä positiivisuudella päivään, sillä luvassa ei olisi lainkaan tappavaa “huijaustasaista” tai edes tasaista osuutta. Joko siis kiivettiin tai laskettiin. Eilen varsinkin se 30 kilometrin paahteessa poljettu pätkä vei viimeiset mehut.

Nukuin hyvin ja lähtö oli vasta aamulla kahdeksalta. Saimme siis puolisen tuntia arvokasta uniaikaa lisää. Aamulla aamiainen naamaan, kamat kasaan ja lähtöpaikalle.

Ilma oli viileämpi, olimmehan melkein 1600 metrin korkeudessa. Lähdin liikkeelle lyhyellä ajoasulla, lisättynä aluspaidalla, tuuliliivillä ja irtohihoilla. Suurimmalla osalla oli vielä enemmän päällä. Eilen oli helteessä yksi thaimaalainen kaveri polkenut koko päivän pitkillä lahkeilla, koska hänelle ilmasto oli viileä… Ensimmäiset yhdeksän kilometriä kuluteltiin jarrupaloja, kun laskimme turva-auton tahtia Auronista kohti kellotetun osuuden alkamista.

Aamureippailu suoritettaisiin laskun jälkeen massiiviseen 1500 metrin nousuun, kohti Col de la Bonettea. Tulisimme nousemaan yli 2700 metrin korkeuteen, joten mikään kevyt startti ei päivään olisi luvassa. Karvinen tiesi, että tuossa korkeudessa on jo 27% vähemmän happea kuin merenpinnan tasolla. Siis kohtalaisen vaativa korkeus kestävyysurheilulle.

IMG_4399

Bonetten alaosaa

Bonetten nousu paljastui yhdeksi kauneimmista, mitä olen koskaan polkenut. Nousu oli tasaista 6% kapuamista vuorten välissä. Nousua voisi kuvata ilmavaksi. Koko ajan näki taaksensa ja eteensä useamman kilometrin. Asfaltti oli täydellisessä kunnossa ja keli mitä parhain. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä viileämpää tuli. Ajoittain pilvet varjostivat omaa nousuaan suorittavaa aurinkoa ja ajaminen oli nautinnollista.

IMG_4400

Pari suomalaista, yksi jenkki, yksi kanadalainen ja yksi tunnistamaton.

Hämmästyin olotilaani: energinen ja menohalujakin löytyi. En ole pyöräilyssä mittarimiehiä, vaan ajan fiiliksellä. Nyt oli hyvä fiilis.

Pidin pienen tankkaustauon ennen ajanoton alkua ja lähdin tiimistämme toiseksi viimeisenä kiipeämään nousua. Pikkuhiljaa saavutin muut ja pääsin ohikin (tiimimme hitaamman ryhmän jäsenistä, siis…). Olo oli kuin vanhoina hyvinä aikoina!

IMG_4401

Näin ne tulitikut palaa: ajetaan ylämäkeen kovaa tiimikavereita kiinni ja otetaan samalla selfieitä. O tempora, o mores.

IMG_4403

Bonetten ilmava nousu

Tiesin, että ”polttelin tulitikkuja” (pyöräilysanonta, jolla tarkoitetaan sitä, että meillä jokaiselle on varattu päivään vain tietty määrä “tulitikkuja” poltettavaksi. Niitä kuluu varsinkin typerässä spurttailussa), mutta meno tuntui hyvältä, niin annoin mennä. Saavuin ison nousun päälle hyvällä fiiliksellä ja hyvissä voimissa. Vuoren päällä kello laitettiin seis ja laskun sai mennä kukin omaan tahtiin ilman aikapaineita. Nautiskelin vauhdista ja hyvästä fiiliksestä. Lasku oli todella upea.

IMG_4404

Bonetten huipulla

IMG_4405

Erittäin herkullinen aamiainen kutsuvalla esillepanolla. En tiedä, miksi ranskalaiset järjestäjät laittavat kaiken pikkuruisiin kertakäyttölautasiin ja ne ovat koko ajan tyhjänä. Ajattelin ehdottaa heille vaikka isojen vatien käyttämistä.

Ensimmäisen laskun jälkeen oli ruokapiste, josta nautin jälleen lempiruokaani, banaaneja ja suolakeksejä sekä Coca Colaa. Olen lopettanut sen pahanmakuisen urheilujuoman nauttimisen. Raja se on itsensäkin rääkkäämisellä.

Tankkauksesta lähdettiin käytännössä lähes suoraan kohti päivän seuraavaa nousua, Col de Varsia. Luvassa oli 800 metriä ylämäkeen 14,6 kilometrin matkalla. Mäkeä edelsi lyhyt, noin seitsemän kilometrin lähes tasainen pätkä.

Toisessa nousussa lopetin tulitikkujen polttelun ja poljin muiden kanssa samaa tahtia. Fiilis oli vieläkin hyvä. Nousu ei ollut aivan yhtä huomiota herättävä tai mieliinpainuva kuin ensimmäinen, mutta raskasta liha ja hiilikuitu oli sitäkin ylös viedä. Varsinkin nousun loppu oli todella raskas jopa yli 12% jyrkkyyksineen. Silti selkiä tuli vastaan paljon enemmän kuin minusta niitä meni ohi.

Lämpötilakin oli taivaalle kavunneen auringon myötä ruvennut nousemaan, mutta missään vaiheessa ilma ei käynyt tukalaksi. Olimme sen verran korkealla koko ajan.

Col de Varsin jälkeinen lasku oli todella vauhdikas. Huippunopeus kävi 72,4 km/h lukemissa, joka on jo aika vauhdikasta fillarille. Mutta kotiin terveiset: turvallisuus ennen kaikkea. Laskussa oli pitkiä suoria, hyvää asfalttia eikä tuota vauhtia mennä, jos on esimerkiksi vastaantulijoita. Silloin himmaillaan.

Laskun jälkeen alkoi päivän viimeinen mäki. Huippuvauhdit käytännössä loppuivat kuin seinään, kun nousu alkoi.

Viimeinen mäki nousi lähes 900 metriä 13 kilometrin matkalla. Risoulin nousu oli yksi mäki tämän vuoden Giro d’Italiassa (vaikka Ranskassa ollaankin) ja sen jokainen mutka on nimetty jonkun pyöräilylegendan mukaan. Karvinen (hänen oikea nimensä on Petri ja sukunimi on Karvinen, mutta selvyyden vuoksi käytän sukunimeä.), joka lukee pyöräilydopingista kertovaa kirjaa, tunnisti ainakin puolet kiinnijääneiksi sankareiksi. Lähdimme kapuamaan nousua siis kaimani Karvisen kanssa ja suurin osa tiimimme hitaammasta osasta oli jäänyt taakse. Kun matkaa oli seitsemisen kilometriä, oli minun annettava Karvisen mennä. En pysynyt tahdissa, vaikka muuten meno kohtalaisesti sujuikin.

Olemme muuten muutaman kerran aiheuttaneet hallusinaatioepäilyjä muille pyöräilijöille, sillä kaimani kanssa olemme käyttäneet tismalleen samanlaisia tiimiasuja ja molemmilla lukee selässä vain ”Petri”. Meillä on myös mustahkot pyörät ja molemmilla soi nousuissa musiikki bluetooth-kaiuttimesta. Tänäänkin eräs naispyöräilijä kysyi minulta, että enkö minä juuri hetki sitten jo ohittanut hänet.

”En. Näet näkyjä.” -vastasin…

Karvinen siis meni menojaan. Muutamaa kilometriä ennen maalia tunsin tökkäyksen selässäni. Olin jo aivan loppu. Olli oli saanut minut kiinni ja kannusti. Se auttoi vähän kiristämään tahtia ja lopuksi saavuimme yhdessä maaliin, kuuden ja puolen tunnin kuluttua lähdöstä. Vaikka päivä oli rankka, ei se ollut kuitenkaan sellaista kärsimystä kuin eilinen. Päivä kerrallaan nämä mäet on voitettava ja tänään oli vähintäänkin kohtalainen päivä, ellei jopa hyvä.

Tänä vuonna ”Cut off” –ajat ovat todella tiukat. Jos et ehdi ennen cut off-aikaa, et saa etapilta ja siten koko viikolta tulosta. Mekin saavuimme Ollin kanssa vain muutamia sekunteja ennen alkuperäistä cut offia. Tosin sitä oli siirretty päivän aikana ainakin 20 minuutilla eteenpäin. Mutta esim. aiempiin vuosiin verrattuna linjaa on tiukennettu ja todella monelle edes tuloksen saaminen tältä viikolta on iso saavutus.

Pyykit on pesty, kalustohuolto suoritettu, Auroniin jäänyt iPad paikannettu ja osoite lähetetty hotelliin kotiintoimitusta varten. Tänään on enää vuorossa illallinen, lihasten aukirullailu foam rollerilla ja sitten unta palloon.

Ensi vuonna jotain muuta?

Vaikka tämä onkin ollut minulle sopivan iso vuosittainen haaste nyt kolmen vuoden ajan, niin olen kuitenkin päättänyt, että ensi vuonna keksin jotain muuta. Olen tämän jälkeen kiertänyt sekä Dolomiitit, Pyreneet että Alpit ja ensi vuonna voisi tehdä jotain rennompaa ja sellaista, jonka suorittaminen ei ole ehkä yhtä tuskallista. Vaikka perhelomailua Sveitsissä… Maastopyörä mukana, tietenkin.

Mutta nautiskellaan nyt tämä reissu ensiksi loppuun!

Pete