Päivä Stravassa: https://www.strava.com/activities/697866553
”Enää yksi aamuherätys!”
Tämä oli ajatukseni aamulla. Vaikka eilen oli ns. Marathon stage, ei tämä päivä paljoa jäänyt jälkeen. 134 kilometriä ja 3400 metriä nousua. Ja aurinkoa oli taas luvassa!
Pakko myöntää, että mieluummin hikoilen kuin jäädyn. Kaksi vuotta sitten Andermatista noustessa Furkapassin päälle, näytti lämpömittari -1 astetta, kun lähdimme 20 kilometrin laskuun. Viiden kilometrin jälkeen kroppa tärisi horkassa ja ohjaustanko vatkasi hallitsemattomasti. Nämä +13 asteen aamut ovat huomattavasti parempia.
Startti oli 10 kilometriä hotellilta alamäkeen, suomalaisille tuttujen hyppyrimäkien juurelta. Näissä mäissä Toni Nieminen voitti aikoinaan olympiakultaa Albertvillen kisoista.
Sauli johtaa ylivoimaisesti SKB:n sisäistä rankingia. Eikä pelkää myöntää sitä.
Parinkymmenen kilometrin laskun jälkeen olin kylmissäni, vaikka lämpöä oli se 13 astetta. Ensimmäinen ylämäki tuli siis kuin tilauksesta.
Mutta tänään ei oikein kulkenut. Vasen jalkani, varsinkin sen reisilihas, oli kuin puusta veistetty. Voimaa se ei tuottanut, mutta ilmoitti olemassaolostaan jokaisella pyöräytyksellä. Tästä tulisi pitkä päivä.
Poljin ensimmäiset 70 kilometriä todella hitaasti. Koitin lämmitellä reisiä polkemalla putkelta (seisten) pitkiä matkoja, mutta reisi pysyi jumissa. Pyörittäminen oli neliskanttista ja putkelta ajo näytti kuin Notredamen kellonsoittaja yrittäisi opetella polkemaan.
70 kilometrin jälkeen olimme päivän puolivälissä. Tonilta tyhjeni takarengas juomapisteellä ja vaihdoimme sitä, kun “Fine de course” –auto kurvasi paikalle. Se siis tarkoittaa sitä, että olet joukon viimeinen ja cut off-aika on lähellä. Oli aika alkaa polkemaan tosissaan.
Näissä maisemissa kelpaa fillaroida.
Söin magnesiumia ja suolaa sekä poljin huomattavasti kovemmilla sykkeillä. Se selkeästi auttoi ja jalat alkoivat toimia. Itseasiassa loppupuolikkaan poljin jo aika mallikkaasti. Maaliin saavuin 6h 46 minuutin jälkeen.
Parasta päivässä oli jälleen kerran maisemat ja maaliintulo. Enää yksi päivä ja sunnuntaina pääsee kotiin!
Col de Saisies. Tämä maa elää ja hengittää pyöräilyä.
Hotellilotossa meillä on käynyt tuuri ja tälläkin kertaa meitä siunattiin uima-altaalla sekä upeilla maisemilla. Majoitumme samassa hotellissa, jossa Giant-Alpecine –ammattilaistalli nukkui, kun Tour de Francen vierailu Megevessä heinäkuussa. Heidän kuskeilleen ei kuulemma saanut antaa comfort-huoneita, vaan astetta askeettisimmilla piti pärjätä. No, onneksi meillä on comfort-taso. Tuntuu, että juuri nyt olen ansainnut sen.
Toistaiseksi yksikään hotelli ei ole pystynyt vastaamaan siihen kysyntään, jonka monikymmenpäinen pyöräilijälauma aiheuttaa viidessä minuutissa aamiaispöydässä. Joka ikinen tarjolle tuotu tarjotin tyhjenee ennen kuin ranskalaiset ehtivät ”Viva la france”-sanoa. Tämän hotellin respa kehuskeli jo ennakkoon, että tässä hotellissa he tietävät, miten pyöräilijät syövät. Tourin kisakuskit kuulemma latoivat aamiaiseksi 4000 kaloria naamaan.
Saas nähdä aamulla, miten pystyvät vastaamaan meidän energiantarpeeseen.
Pete
Perjantaikokin blogi 