Peruspainajainen. Joku kouluni on taas jäänyt kesken. Tänä yönä se taisi olla lukio. Minulla on edessäni lukujärjestys, josta en ota mitään selkoa. Herään aivan liian myöhään, ehtiäkseni ajoissa. Asun Kaarinassa, tulevassa talossamme. Kiireessä otan väärän pyörän, ala-asteella käyttämäni 24-tuumaisen, kolmivaihteisen Tunturin. Tie on jäisissä urissa ja pyöräilystä ei tule mitään.

Pääsen kouluun, mutta en löydä luokkaa. Etsin ja etsin, kunnes päivä päättyy. Luovutan.

Uni vaihtuu. Liiketuttavani Matias on järjestänyt Piispanristin Prisman viereiselle hiekkamontulle jonkun bisnessparraustilaisuuden, jossa keskustellaan päivän polttavista aiheista. Saavun paikalle, alasti. Kuinkas muutenkaan. Suojanani on vain peitto. Hävettää. Siellä saarnataan kuin jossain Golgatalla, hiekan keskellä. Vieressä on iso kumpu, jonka päälle keskustelutilaisuus päätetään siirtää. Kiipeän kumpua peitossani. Liukastelen ja vilauttelen. Häpeäntunne kasvaa. Kumpu on liukas ja leväinen. Tajuan sen muodostuvan isoista ja pienistä, kuolleista ja puolikuolleista lehmistä.

”Mitä nämä ovat?”, kysyn. Kaksoisveljeni Kimmo vastaa, että Kaarinan nimikkolehmiä, harvinaista rotua. ”Miksi näitä ei päästetä kärsimyksistään autuaammille niityille?” Koska muuten tämä rotu katoaisi, veljeni jatkaa. Loogista, ajattelen.

Herään 5.15, selkä aivan jumissa. Koitan nukkua,  mutta siitä ei tule enää mitään.  Päätän lähteä hallille. Uiminen avaa selän tehokkaasti.

Uituani noin kolmesataametriä haistan sen kammottavan lemun. HAJUVESIMUMMO!! Minun radallani! Tukka tupeerattuna, täydessä meikissä. Ui sammakkoa varpaiden laahatessa pohjaa. Kyntää vettä kuin satamahinaaja levittäen kaikkialle kammottavan hajuvetensä tuoksun. Muillakin radoilla olisi tilaa vaikka kuinka hänen tahdilleen.

Unientulkitsijaa ei tarvita. Tätä se uneni tiesi!

Mies voitti hiiren. Uin 2,5 kilometriä hajuvesiliejussa. Silti, nyt olo on hyvä ja selkäkin taas auki. Suihku tekee ihmeitä.

Iloa päivään ja voimia öihin.

Perjantaikokki