Liika itsevarmuus on tuhoisaa. Opin sen karvaasti reilu kuukausi sitten.

Olimme vuokranneet purjeveneen ja lähteneet oman ja vaimon veljen perheen kanssa seilaamaan. Aurinko paistoi, upea viikko oli edessä. Tutut vedet, yöksi Nauvon vierasvenesatamaan, tämähän on tehty niin monesti jo.

Olin veneen vastuukippari ja otin ruorin itselleni pari mailia ennen satamaa. Laskimme purjeet ja jatkoimme koneella. Kiersin tutun länsiviitan ja laitoin keulan kohti loistoa. Sitä samaa loistoa, mitä aina. Sitten laitoin autopilotin päälle ja päätin sitoa fendareita, eli lepuuttajia jo kaiteisiin kiinni.

Muut olivat kannen alla lasten kanssa. Sitten sieltä tuli ylös vaimoni ja hänen veljensä. Hekin laittoivat lepuuttajia. Minäkin otin muutaman vielä ja lähdin kohti keulaa niitä kiinnittämään. Vene kulki tasaisesti tyynessä vedessä. Kohta mentäisiin satamassa jätskille lasten kanssa.

Sitten kolahti.

Mitä? Mikä se oli? Osuimmeko uppotukkiin?

Nämä olivat ensimmäiset, epäuskoiset ajatukseni.

Ei tässä tutulla reitillä ole mitään! Mihin voimme osua!

Katsoin veneen peräosaan, että kuka venettä oikein ajaa. Kunnes tajusin, että minä. Minä tosin seisoin keulakannella fendarit kädessä.

Sitten kolahti taas.

Ei ole totta. Kari!! Missä me oikein olemme?

Hyppäsin ruoriin niin nopeasti kuin pystyin ja laitoin koneesta vedon pois. Tajusin, että minä, kippari, en tiennyt missä olimme!

Sitten kolahti kolmannen kerran.

Nyt vene pysähtyi, kallistui ja oli ilmiselvää: olimme tukevasti karilla.

Nostin katseeni ja näin, että olimme kaksikymmentä metriä toisen länsiviitan väärällä puolella. Veneen oikealla puolella oli pintakivi. Olin muistanut väärin. Kierrettäviä viittoja oli kaksi, ei yksi. Olin niin itsevarma, että en nähnyt syytä tarkistaa asiaa kartasta – tai edes vilkaista tarkemmin eteeni nähdäkseni seuraavan viitan.

Lapsista osa itki. Aikuiset katselivat toisiaan epäuskossa. Heidän kipparinsa oli ajanut karille tyynessä, aurinkoisessa säässä tutulla reitillä.

Näinkö loppui loma – ennen kuin alkoikaan? Vuotaako vene? Onko lapsilla kaikilla liivit päällä?

Suurimmat lommot tulivat itsetuntooni. Kenellekään ei käynyt mitään ja venekin selvisi muutamalla naarmulla kölin pohjassa. Mutta voitte kuvitella kuinka itsevarmuuteni valui alas Saaristomereen, kun purjevene toisensa jälkeen ohitti meidät matkalla samaan satamaan kanssamme. Meripelastusalus hinasi meidät irti, joten tarjosimme ihmeteltävää oikein koko rahan edestä.

Olen aina ihmetellyt niitä hölmöjä, jotka ajavat viitan väärältä puolelta keskellä kirkasta päivää. Tai unohtavat kaasulieden päälle. Tai sulattavat keittiövälineensä vahingossa kuumalla liedellä. Tai eivät muista laittaa käsijarrua päälle jokirannassa. Tai törmäävät liikennemerkkiin suoralla tiellä.

Nyt minä olen yksi heistä. Ja se on ehkä paras asia, mitä minulle on käynyt, sillä jatkossa meriä seilaa yksi epävarmempi, mutta varmasti turvallisempi kippari.

Ps. Haluan kiittää Saaristomeren meripelastajia ystävällisestä, asiantuntevasta ja ripeästä toiminnasta!

 

---

Jälkipuinti

Miksi ei käynyt pahemmin? Syitä on useampia. Ensinnäkin vauhtia ei ollut liikaa. Kaasukahva ei siis ollut kaakossa. Toiseksi, matalikko, johon ajoin, mataloitui tasaisesti. Mikäli vene olisi osunut esim. pystysuoraan kiveen, olisi jälki ollut jotain aivan muuta. Ja kolmanneksi, kuljimme moottorilla. Purjeilla olisimme mitä luultavammin menneet lujempaa, eikä vetoa olisi niistä saanut pois niin nopeasti kuin moottorista. Menetin turhan itsevarmuuteni parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ilman henkilö- tai materiaalivaurioita.