Purjehdus 2020, päivät 30-32: Nötö, Bodö ja Rumpan Bar

Päivä 30, Nötö

Gullkronassa heräämme lämpimään kesäaamuun. Hätistämme lapset aamiaisen jälkeen vielä ajelemaan Gullkronan köysilautalla ja käyn itse maksamassa satamamaksun sekä tutustumassa saaren pieneen museoon.

Gullkrona on nykyään Ilkka Herlinin ja Saara Kankaanrinnan omistuksessa. Erikssonin perheen pidettyä satamaa vuosikymmenet, oli se hetken aikaa suljettu ja avautui uudelleen viime kesänä. Tilasta on pidetty hyvää huolta ja sinne on rakennettu mm. täysin uusi jätepiste, josta löytyy kierrätysmahdollisuus myös kompostijätteille. Evan museo on täysin entisellään ja ehdottomasti vierailun arvoinen. Tällä kertaa emme ehtineet testaamaan ravintolaa, sillä meille oli kutsu kavereiden mökille lounaspöytään Nötön pohjoispuolelle.

Nostamme purjeet heti Gullkronan kapean ja mutkikkaan ulosajon jälkeen ja lähdemme kryssimään kohti etelää. Tuulee 6-7 metriä sekunnissa ja aurinko paistaa. s/y Julia II kulkee loistavasti ja arvioin ystävälleni Samelille, että olemme kiinni kello 13.00. Laskemme purjeet Nötön pohjoispuolella ja ajamme Samelin luotsaamana heidän mökkirantaansa. Kun ankkuri on pohjassa ja köydet kiinni laiturissa, vilkaisen kelloa. 12.59:40. No, purjehtiessa ei voi aivan täsmällinen olla, mutta kolmen tunnin legissä 20 sekunnin heitto sallittaneen.

Meillä on perässä 20-kiloinen Mantuksen ankkuri. Painoltaan se on hieman alimitoitettu (mainittu maks. 37-jalkaisille veneille), mutta sen pitokyky on loistava. Leveä perämme on tänä yönä kohti tuulta, joten käymme tiputtamassa Samelin kanssa veteen vielä 10-kiloisen pikkukuokan. Sen toisesta suunnasta tuleva veto stabiloi veneen liikkeen täysin ja voimme luottaa, ettemme tuhoa keulamme edessä olevaa laituria yön aikana.

Sameli ja Sara ovat iloluonteinen pariskunta, jonka pojat ovat meidän poikiemme ikäisiä. Kauaa ei kestä, että kahdeksan lasta keksivät yhteistä tekemistä – ja sitä riittää pikkutunneille saakka. Sameli vetää heitä ystävällisesti kelluvassa ”keksissä” ja lennot aalloista veteen ovat vähintään näyttäviä. Me aikuiset keskitymme ruokaan ja juomaan. Verkoista on noussut siikoja ja ahvenia. Toimme Turusta sinisimpukoita. Sara loihtii niistä taivaallisen bouillabaissen.

Lounaan jälkeen lähdemme uimaan Björköseen Samelin avoveneellä. Lapset pääsevät hyppimään kallioilta. Väkeä riittää aurinkoisessa säässä jälleen kerran. Illalla kokkailemme ja nautimme Samelin aivan itse sekoittamaa snapsia, jonka resepti on salaisuus. Myös häneltä itseltään. Jokainen kerta snapsi maistuu hyvälle, mutta erilaiselle. Nappasimme mukaan kodin kukkapenkistä Julian kasvattamia kesäkurpitsoja. Ne olivat valtavia ja maistuivat grillistä herkullisilta. Toimivat hyvin illan texmex-aterian kanssa.

Päivä 31, Bodö

Kun viisi viikkoa kiertää saaristoa ympäriinsä, on vaikea välttyä käymästä samoissa paikoissa uudelleen. Ja miksi pitäisi vältellä, kun on paikkoja kuten Bodö!

Sanomme aamulla hyvästit ja lähdemme kohti Bodötä. Vaikka matkaa ei ole kuin alle 10 mailia, nostamme purjeet. Ne ehtivät olla ylhäällä vain hetken, kun isopurjeen skuuttia ohjaava ploki irtoaa kiinnikkeistään. Purjeet on laskettava ja edessä on asennushommia. Ajamme koneella Bodön satamaan, saamme mainion paikan ja lauttasaunan varattua. Lounaaksi Bodön burgerit tekevät taas kauppansa. Bodössä on nykyään muuten myös pieni kioski uudessa rantarakennuksessa. Kioskista saa perustarvikkeita.

Saunomme, uimme (löysin lapsille hyppykallion Bodön poukamasta hieman etelään) ja kokkaamme. Meidän veneessä on sääntö, että jokainen osallistuu, lapsia myöden. Tällä kertaa lapset pesevät perunat ja tiskaavat.

Menemme ajoissa nukkumaan. Vierailu Samelin ja Saran luona oli mahtava, mutta vaatii palautumista kunnon yöunien merkeissä. Bodön tyynessä satamassa se onnistuu hienosti.

Päivä 32, Rumpan Bar

Otamme Bodöstä irti aamiaisen jälkeen. Bodön herkulliset, kannelle toimitetut ja uunilämpimät sämpylät maistuvat! Suuntaamme keulan kohti itää ja Högsåraa. Noin 27 mailin matkan seilaamme aurinkoisessa ja leppeässä kelissä. Aallokkoa ei ole ja kevyt sivuvastainen vie meitä 5-6 solmua eteenpäin. Miellyttävää.

Jäänmurtajaväylällä on kuhinaa. Yhdellä kertaa pystyn laskemaan 35 erilaista venettä ja alusta näköpiirissä.

Kun tuuli tyyntyy hieman ennen Högsåraa, komennan pikkumiehistömme kannelle ja määrään kannenpesutalkoot. Palkaksi olisi luvassa illallinen Farmors Cafessa. Laitamme popin soimaan ja lapset tekevät loistavaa työtä oikein mielellään. Jokainen kohta kannesta hinkataan ja käsitellään hoitavalla pesuaineella. Lopputulos on suorastaan erinomainen!

Saavumme Rumpaniin samanaikaisesti viiden muun veneen kanssa. Onneksi paikkoja kaikille riitti.

Lapset suuntaavat kylille skuuttaamaan (läheisellä pellolla on paikallisten aktiivien rakentama skeittiramppi), minä lähden pyöräilemään ja Julia sekä Maija lenkille. Urheilun jälkeen käymme nopeasti uimassa ja kävelemme Farmorsiin. Jälleen kerran keittiön antimet vievät kielen mennessään. Tämä taisi olla viides kerta tänä kesänä!

Törmäämme vielä ystäviimme Kimmon ja Jaanaan, jotka ovat kiinni Farmorsin uudessa laiturissa. Saamme kutsun illallisen jälkeen lasillisille ja siellä viihdymmekin mainiosti pikkutunneille. Miisakin pääsee taas lempipaikkaansa: moottoriveneeseen, eikä sieltä suostu vapaaehtoisesti poistumaan.

Esittelyssä laivakoiramme Miisa

Perheemme leidit

Miehistömme erikoisin jäsen on ehdottomasti laivakoiramme Miisa. Ai miksi? Ensinnäkin siksi, että emme ole lainkaan varmoja siitä, että hän kokee olevansa koira. Uskomme, että hän kokee olevansa joko jonkun maan hovin jäsen (ehkä Tanskan prinsessa) tai sitten kissa. Tai ehkä kaikkein todennäköisimmin hän luulee olevansa hovikissa. Johonkin ylhäiseen sukuun ja asemaan hän kokee kuitenkin syntyneensä. Ja toiseksi siksi, että hän inhoaa sekä tuulta että purjeveneitä. Purjeveneen miehistöön hän kuuluu vain sattuman oikusta, ei missään nimessä omasta halustaan.

Miisa ja ylvään kuninkaallinen ilme

Rodultaan Miisa on ”Pussel”, eli puudelin ja Jack Russel-terrierin sekoitus. Kun viisi vuotta sitten Miisan hankimme, eräs koiraharrastajaystävämme totesi, että on hyvä, että Miisa on sekarotuinen.

Hyvä, että hänessä on myös puudelia. Silloin on mahdollisuus, että hänellä on hiven järkeä päässä. Terrierit ovat sellainen laji, että niille aivot toimitetaan vasta vuoden iässä. Tosin ei kaikille.

Miisalla on siis terrierimäistä päättäväisyyttä, mutta myös villakoiramaista oveluutta ja järkeä. Ja lisäksi silkinsileä ja pehmeä turkki, jonka silittämisestä ei saa tarpeekseen! Mutta ennen kaikkea hänessä on kissamaista mukavuudenhalua.

Miisa ei siis välitä purjeveneistä. Mutta hän ei välitä myöskään muista koirista taikka kissoista. Hän suhtautuu niihin ylvään nonchalantisti. Siis täysin välinpitämättömästi. Muut koirat, kissat ja lähes kaikki muutkin eläimet ovat hänestä lähinnä outoja. Niihin on turha käyttää aikaa tai tunteita.

Tunteita hän sen sijaan uhraa muille laumansa jäsenille, siis meille. Miisa on läheisriippuvainen, mikä näkyy valtavassa ikävässä, joka iskee jo kahden minuutin eron jälkeen. Ja toisaalta siinä kehoa ravistavassa riemussa, joka hänet valtaa jälleennäkemisen hetkellä – oli ero kestänyt sitten minuutin tai viikon. Riemu on aina yhtä suuri ja se purkautuu koko koiraa heiluttavana tanssina ja ulvontana.

Mikään läheisyyden aste ei ole hänelle liikaa. Jos hän on samassa huoneessa kanssamme, voi aina tulla lähemmäs – vaikkapa syliin. Ja jos on jo sylissä, voi tunkea naamansa toisen naamaa vasten. Sitten on hyvä, kun hengittää isäntänsä kanssa samaa ilmaa – kirjaimellisesti.

Kun Miisa oli pentu, koitimme kitkeä tätä jälleennäkemisriehaa erää kouluttajan oppien mukaan: koiralle ei saa antaa huomiota ennen kuin hän on lopettanut riehumisen ja rauhoittunut. Niinpä seisoimme kotiin tullessa koko perhe kuin suolapatsaat pihalla koiran ulvoessa ja pomppiessa onnensa kukkuloilla ympärillämme. Seisoimme, kunnes Miisa hieman rauhoittui. Hän rauhoittuikin ja katsoi meitä oudosti. Mitä nuo tekevät? Kun vihdoin liikuimme ja annoimme koiralle huomiota, sama riemutanssi alkoi. Luovutimme parin viikon suolapatsastelun jälkeen.

Tuo laumariippuvuus ja läheisyydenkaipuu on ainoa syy, miksi hän suostuu olemaan purjeveneessä. Ja nyt paino on sanalla purje. Kaikki muut veneet ovat Miisalle ihan ookoo. Moottoriveneistä hän jopa pitää.

Purjeveneessämme Miisan lempipaikka (siis vähiten huono paikka, onhan kyseessä purjevene) on kulussa ollessa toisen takahytin perimmäinen nurkka. Sinne hän tekee pesänsä välittömästi laivaan astuttuaan eikä hän sieltä poistu ennen kuin köydet ovat kiinni laiturissa. Joskus päivä takahytin perukoilla on pitkä ja yksinäinen. Tai siis aina – oli kyse vartin siirtymästä tai 12 tunnin purjehduksesta. Niinpä jälleennäkemisen riemu on rantautumisen jälkeen valtava. Monet naapuriveneet ovat tämän saariston satamissa jo kokeneet. Kun kone sammuu ja köydet on kiinni, singahtaa kannen alta laiturille valkoinen salama, joka hakee keinoa kertoa koko maailmalle, kuinka onnellinen hän taas on laumansa kohtaamisesta (ja sen kamalan purjehduksen päättymisestä).

Moottoriveneissä hänen lempipaikkansa on kaikkialla. Korostan, että meillä ei ole mökki-Busteria kummempaa moottorivenettä, mutta se ei Miisaa haittaa. Jos laituriin saapuu moottorivene viereemme, hän poistuu sinne lupia kyselemättä ja veneen omistajia tervehtimättä. Lähtiessä meidän on aina varmistettava, että koira tosiaan on oman veneemme kyydissä. Useimmiten hän ei ole.

Miisa nimittäin tuntee lähtövalmistelut ja luikahtaa niiden alkaessa mielellään maihin. Hän painelee jonnekin puskan taakse siten, että näkee veneen ja me näemme hänen kaksi valkoista korvaansa ja pienen, päättäväisen pään. Sieltä hän tarkkailee toimiamme, eikä suostu veneeseen tulemaan, vaikka kuivatulla kanafileellä houkuttelisimme. Paitsi jos viimeinenkin köysi irtoaa ilman häntä. Silloin pää nousee muutaman sentin ja ilmeeseen tulee sekunniksi kysyvä ”lähdettekö ilman minua?” -vivahde. Tämän jälkeen valkoinen salama lähestyy venettä kiljuen ”älkää jättäkö, tulen sittenkin kyytiin!”

Kerran Nauvosta lähdön jälkeen puhelimeni soi. Olin liikkeellä lastemme kanssa ja numero oli tuntematon. Vastaan.

Oliko teillä sellainen valkoinen koira? Se nimittäin istuu täällä laituripaikkanne kohdalla ja uikuttaa merellepäin.

Olin käynyt vessassa vielä ennen lähtöä ja Miisa oli luikahtanut perääni. En hänen lähtöä huomannut ja otimme irti. Nostimme purjeet ja käänsimme keulan kohti kotisatamaa. Tässä kohtaa kaipuu lauman seuraan voitti inhon purjehdusta kohtaan ja Miisa ilmestyi piilostaan laiturille itkemään peräämme. Kysyin puhelun jälkeen lapsilta (jotka istuivat sisällä tuijottamassa luurejaan), että onko Miisa veneessä.

On se!

Ok. Voitteko vielä tarkistaa?

Jaa, ei se olekaan!

Laskimme purjeet ja muutimme suuntaa. Jälleennäkemisen riemu oli taas valtava, kun ajoimme laituriin häntä hakemaan. Nyt kelpasi myös kyyti purjeveneessä.

Miisa, Rumpan Bar ja päättäväinen mieli.

Rumpan Barin, ja monen muun vierasvenesataman laiturilla, Miisa on ollut tänä kesänä tuttu näky. Ja nimenomaan laiturilla. Kun pitäisi palata veneelle, hän istahtaa keskelle laituria, noin 15 metrin päähän veneestä, eikä liikahdakaan. Hän ei häiriinny ohikulkevista ihmisistä, koirista, kissoista tai gerbiileistä. Hän vain tuijottaa veneeseen, mutta ei liiku senttiäkään lähemmäs. Yleensä hänet on kannettava paattiin, sillä muulla keinoin ei tätä tahtojen taistelua voita.

Miisa inhoaa tuulta ja varsinkin sadetta. Märällä nurmikolla hän astelee kuin kissa, tassujaan hieman varoen maahan asetellen. Luulimme aluksi purjeveneinhon johtuvan tuulesta. Mutta kun hän pääsee kumijollan, moottoriveneen, sup-laudan, Busterin tai minkä muun laitteen tahansa kyytiin, ei tuuli haittaa lainkaan. Busterissa hän seisoo keulassa ja nauttii vauhdista.

Miisa lempipuuhassaan: poissa purjeveneestä

Saunassa tai auringon paahteessa Miisa nauttii olostaan. Samoin Korpoströmin rannassa olevan Pelle P. -liikkeen lattialla. Sinne hän meni ihan yksinään, eikä häiriintynyt muista asiakkaista.

Kun kumijollamme tai sup-lautamme lasketaan veteen, aistii Miisa tämän jollain yliluonnollisella kyvyllään välittömästi. Hän singahtaa kannen alta kyytiin, ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Ja se, että jollalla tai sup-laudalla ei lähdetä mihinkään, ei häntä haittaa. Se on kuitenkin parempi paikka olla kuin purjevene. Paikan jollasta hän hakee siitä osasta, mikä kulloinkin on kauimpana veneestä.

Purjeveneessä siedettäviä ajanjaksoja ovat yöt – kunhan ei purjehdita. Silloin hän käpertyy minun tai vaimoni kylkeen, mieluiten peiton alle (vaikka olisi 30 astetta lämmintä!) ja siellä hän tuhisee vaikka 12 tuntia putkeen. Kiire ei ole aamulla ulos. Siellähän saattaa tuulla.

Miisa oli tätä kirjoittaessani oloonsa tyytyväinen.

Purjehdus 2020, päivä #29, Airisto ja Gullkrona

Lauantaiaamu on aurinkoinen, tyyni ja lämmin Nauvossa. Otan veneen irti kello 9.25 loppumiehistön vielä nukkuessa ja ajan kohti Airistoa koneella. Pian muukin miehistö herää ja Julia laittaa meille aamiaisen, jonka nautimme kulussa. Purjeita ei tätä tunnin siirtymää varten tarvitse nostaa, sillä tuulta ei ole.

Tyynikin voi olla kaunis

Olen liikkeellä ajoissa, sillä Kaarinassa alkaa vaimon isoäidin ”muistelutilaisuus” kello 14.00. Hautajaiset oli jo aiempana päivänä Jyväskylässä, mutta koronarajoitusten vuoksi ei perheestämme osallistunut kuin Maija. Isoäiti, Pirkko, oli 97-vuotias, pitkän ja esimerkillisen elämän elänyt ison suvun vanhin ja siksi hänen muistokseen järjestetään varmasti vielä useampi epävirallinen ”muistelutilaisuus.”

Ennen tilaisuutta pitäisi vielä käydä parturissa siistiytymässä sekä venetarvikeliikkeessä ja ruokaostoksilla.

Korealainen perheenjäsenemme pilasi hienon suunnitelman

Suunnitelmat vesittyvät, kun Airisto Strandin parkkipaikalla neljä viikkoa odottanut Kiamme ei reagoi käynnistysyritykseen mitenkään. Akku on aivan tyhjä. Saan pyyteetöntä apua sataman huoltomieheltä auton ja akkukaapeleiden muodossa. Ilmastointi lähtee käyntiin, radio soi ja sähköpenkit liikkuvat kyllä, mutta käyntiin auto ei lähde. Hinausautoja ei ole vapaana, kuten ei myöskään tilatakseja, johon olisimme veneeltä tulevien tavaroiden ja fillarini kanssa mahtuneet. Soitan vaimon hakemaan. ”Hyvissä ajoin” muuttui juuri ”pahasti myöhässä.” Force majeure.

Itse tilaisuus on lämminhenkinen ja Keikkakeittiön ruoka on erinomaisen hyvää. Lasten mielestä on hauska nähdä serkkuja, joista kolme lähtee mukaamme lisämiehistöksi. Maija, meidän lapset ja serkuista koostuva lisämiehistö saa kyydin Maijan veljeltä. Minä poljen Airistolle.

Airiston tiellä tutustun taas yhteen pyöräiljöiden vihaajaan. Poljen autotiellä, koska pyörätietäkään ei ole tarjolla. Airistolle kääntyvän tien risteykseen saakka olen käyttänyt pyörätietä, vaikka varsinkin Kaarina – Parainen -väli lienee Suomen huonoimpia ja jopa vaarallinen yllättävine kelirikkokuoppineen. Tällä pyörätiellä kelirikko on ollut viimeisen 15 vuotta.

Koska poljen vastatuuleen, humisee korvissa sen verran, että en kuule takaa lähestyvää autoa. Poljen kuitenkin aivan tien reunassa. Pyöräilijöille tilaa on jätetty sen valkoisen viivan verran, ei enempää. Vastaan tulee kaksi autoa, noin 200 metrin välein. Kun ensimmäinen on ohittanut minut, huomaan sivusilmällä vasemman polkimeni vieressä auton keulan. Samalla silmäniskemällä kuski ottaa viritetystä mersustaan kaiken irti. Moottori ulvoo ja pakoputket paukkuvat. Säikähdän aivan p*********i ja reaktiona kädet heilauttavat ohjaustankoa vasemmalle ja oikealle. Pysyn juuri ja juuri tiellä sekä poissa auton alta. Mersu ohittaa minut ja kurvaa välittömästi eteeni ennen vastaantulevaa autoa. Pulssi hakkaa ja adrenaliinia puskee vereen. Mikä helvetti tiettyjä ihmisiä vaivaa? Sama välinpitämättömyyden ilmiö on havaittavissa aina välillä merellä. Ajetaan läheltä, kovaa ja valtavat aallot aiheuttaen, vaikka toiset vähänkään huomioiva hiljentäisi kohteliaisuussyistä.

Löydän mersun parkissa Airistolta. Rekisterinumeron avulla saisin omistajan selville, mutta en jaksa alkaa käymään liikennekasvatuskeskusteluja. Todennäköisyys sille, että hän jatkossa huomioisi muut paremmin, on heikko. Päätän toivoa, että hän teki temppunsa tietämättömyyttään, ei ilkeyttään.

Käyn uimassa ja odotan muita saapuvaksi. Pakkaamme uuden miehistön kamat veneeseen ja otamme irti. Nyt s/y Julia II:n miehistö koostuu siis minusta ja Maijasta, kolmesta omasta lapsesta ja kolmesta lasten serkusta, sekä tietenkin purjehdusta inhoavasta laivakoira-Miisasta.

Nostamme ison heti rannasta lähdettyämme. Kaksi minuuttia tuulee hyvin ja sitten tyyntyy. Viiden minuutin jälkeen laskemme ison. Pakkaan sen. Ajamme koneella vartin ja taas tuulee. Nostamme ison ja fokan. Kellotan operaation: 3,5 minuuttia ”nostetaan purjeet”-ajatuksesta siihen, että molemmat purjeet ovat ylhäällä ja vene suunnalla. Aika hyvin!

Meillä nostossa on selkeä työnjako: minä menen mastolle ja nostan purjetta käsin nostimesta. Julia vetää vinssiltä käsin löysää pois ja Maija ajaa vastatuuleen. Purje nousee käsivoimin käytännössä toppiin saakka. Kun purje on ylhäällä, otetaan vinssillä vielä löysät pois. Näin isokokoinenkin isopurje nousee nopeasti ylös. Fokka puolestaan on rulla, joka aukeaa muutamassa sekunnissa. Autopilotissamme on myös tuulikulmatoiminto, joten saan purjeet yksinkin ylös ja alas. Tällöin nosto menee pelkällä vinssillä. Viime talvena asennetut sähkövinssit ja ruoreille tulevat nostimet sekä skuutit tekevät tästä isohkosta veneestä täysin yksinpurjehdittavan.

Luin muuten muistaakseni purjevenefoorumilta toistaiseksi parhaat määritelmät eri miehistöillä tapahtuville purjehduksille. Ne kuuluivat näin:

Yksinpurjehdus on laji, jossa purjevenettä purjehditaan yksin. Perhepurjehdus on yksinpurjehduksen alalaji, jossa purjehditaan yksin, mutta väistellään salongissa perheenjäseniä.

Meillä purjehdukseen onneksi osallistuvat myös muut. Aktiivisimmin vaimoni jälkeen tyttäremme Julia. Hänen käsiin voi jo luottaa veneen navigoinnin, purjeiden säätämisen ja varsinkin ruoanlaiton täydellä luottamuksella. Olen koittanut kannustaa häntä ajamaan venettä myös laituriin, mutta siihen ei itseluottamus vielä riitä. Vaimoni suostuu ajamaan laituriin, mikäli ei ole yleisöä… Satamassa monen lempiharrastus onkin saapuvien veneiden suoritusten tarkkailu. Ideoimme Ahvenanmaalla systeemin, jossa kaikissa veneissä olisi numerolaput 4-10 ja veneen rantauduttua voisivat naapuriveneet ja muut suoritusta seuranneet antaa arvosanat suorituksesta – aivan kuten uimahypyissä. Näinhän me kaikki teemme, mutta kommentoimme mielipiteemme vain hiljaa sitloodassa toisille suputtaen.

Iltapurjehdus kohti etelää on kaunis ja lopulta oikein hyvätuulinen. Matkalla tosin toteamme, että Biltemasta eilen kadonneen puoshaan tilalle ostamastani puoshaasta ei olisi tällä reissulla hyötyä. Se jäi maitokärryihin Airistolle. Lasten vastuulla oli kärryjen tyhjennys ja palauttaminen. Puoshaka oli kyllä huomattu, mutta koska se oli erilainen kuin meillä (oli), oli se jätetty kärryihin. Logiikkansa tuossakin.

Auringonlasku on kaunis. Kiinnitämme Gullkronan viimeiseen vapaaseen poijuun iltakymmenen jälkeen ja ihailemme purppuraa taivasta. Ystävämme (kai vaimon sukulaisia saa sellaisiksi kutsua?) Veikkolat sattuvat olemaan samassa satamassa ja piipahtavat vielä yömyssyille. Grillaamme myöhäisen illallisen ja juttelemme vähän kaikesta. Lapset käyvät vielä uimassa.

Miika (se vaimon sukulainen) keksii rantautumisarvosanoihin vielä lisävivahteen: erilliset arvosanat tulisi antaa sekä teknisestä suorituksesta että taiteellisesta vaikutelmasta. Hän muistaa tilanteen Lappon satamasta, jossa poijuköysi oli liian lyhyt aiottuun poijuväliin. Köydestä peräkannella kiinni pitänyt rouva oli ollut päättäväinen eikä luovuttanut, kunnes putosi peräkannelta mereen köyden pää kädessään. Veneen keula ei ollut vielä lähelläkään laituria.

Tekninen suoritus: 4 (kiinnittäytyminen ei onnistunut)

Taiteellinen vaikutelma: 9 (uusi lähestymiskulma, kuviokellunta)

– Pete