Päivä Stravassa täällä: https://www.strava.com/activities/696789514

Aamulla kello soi 05.00. Motivaationi tehdä yhtään mitään muuta kuin lähteä kotiin tai nukkua, oli pakkasella. Mitä järkeä tällaisessa touhussa on, kun pitää herätä kylmään ja pimeään maailmaan sekä lähteä rääkkäämään jo entisestään kärsivää kehoaan?

Olen onneksi kokenut tämän ennenkin ja tiedän, että kun omalle mukavuudenhalulleen antaa vähän periksi, kokee uskomattoman hienoja juttuja!

Ei siis auttanut muuta, kuin alkaa konemaisesti toteuttamaan rutiineita ja olla kuuntelematta ajatuksiaan. Rutiinien merkitys on tärkeä, sillä vain ne mahdollistavat maaliintulon jokaisena päivänä. Rutiineihin kuuluu juomapullojen puhdistus, urheilujuoman valmistus, nännien teippaaminen (jos ihmettelet miksi, niin ota hienoa hiekkapaperia, hinkkaa nännejäsi pari minuuttia ja ala sitten urheilla – todella kivuliasta), takapuolen rasvaus (anteeksi, että olen rehellinen, mutta tähänkin kehotan ihmettelijöitä tekemään testin itsellään. Istu satulassa neljä päivää ilman rasvaa ja takaan, että pyöräilysi päättyy siihen ja tämän jälkeen parantelet hanuriasi ilman istumista monta viikkoa), energiageelien valinta, varusteiden valinta, sääennusteen tarkistaminen, pyörän tarkistus, kumien pumppaus, aamiainen (syö niin paljon kuin ikinä pystyt ilman oksennusoloa), aamutoimet WC:ssä (parempi ehtiä hoitamaan ennen lähtöä – sen jälkeen se on todella hankalaa), hampaiden harjaus, sotisopaan sonnustautuminen, tavaroiden pakkaaminen isoon kassiin ja reppuun ja kassin toimittaminen hotellin aulaan.

Karvisella meni valmistautuminen vähän yli 🙂

Suunnilleen tuon setin jälkeen olet valmiina lähtöön. Niin olin minäkin tänään, hieman ennen seitsemää. Tosin motivaatio oli edelleen aika alhaalla, sillä kylään laskeutuessa oli todella kylmä. Miksi pitikään lähteä peiton alta pois?

Aamuaurinko piristää!

Aurinko väläytteli onneksi ensisäteitään vuorten takaa ja pikkuhiljaa maiseman kauneus ja tiimikavereiden näkeminen sai ajatukset pois koti-ikävästä, lämpimästä peitosta ja kaikesta muusta kivasta. Etapista tulisi todella kova. 140 kilometriä ja melkein 4000 metriä nousua. Cut off-viikate heilahtaisi 8,5 tunnin ajon jälkeen ja tiesin, että tänään tulisi kiire – jos ylipäätään maaliin selviäisin.

Entinen aasinpolku, Col du Chaussy. En ottanut itse kuvaa.

Jostain ihmeen syystä kehoni tuntui kaikesta rääkkäämisestä huolimatta hyvältä. Ensimmäinen nousu sujui ongelmitta. Se olikin todella kaunis Col de Chaussy. Tie nousee pystysuoraa vuorenseinämää laaksosta vuorella olevaan kylään. 36 paikallista miestä olivat aikoinaan kyllästyneet heikkokuntoiseen aasinpolkuun ja rakensivat paikalle tien ilman koneita kolmessa vuodessa. Siitä mallia suomalaisille yksityisteille!

Kurvit ovat ilmavat Chaussylla.

Tärkeää on, että matkalla on hauskaa. Muuten ei jaksa.

Eiköhän näissä maisemissa herää.

Chaussylta alas tultiin kelloa vastaan, mutta lasku oli ärsyttävä. Tie oli osittain märkä ja mutkissa oli siellä täällä hiekkaa. Otin alamäen todella rauhassa. Yhdessä mutkassa bongasin ambulanssin ja sen vieressä istuskelevan kuskin, jota paikkailtiin. Vasta myöhemmin kuulin, että kyseessä oli kaimani Karvinen, jonka mutka oli mennyt aavistuksen pitkäksi. Onneksi vauhtia ei ollut paljoa ja Karvinen selvisi pienellä pintanaarmulla polvessa.

Seuraavana vuorossa oli Col de la Madeleine, joka on legendaarinen nousu pyöräkilpailuissa. Nousussa tunsin itseni vahvaksi ja huipulta oli upeat näkymät Mont Blancille.

Col du Madeleinen laskua. Taustalla siintää Mont Blanc.

Onneksi ajanotto katkaistiin huipulla, sillä alas tultiin todella kapeaa ja huonokuntoista tietä 27 kilometrin ajan. Jos alas oltaisiin tultu kilpaa, olisin todennäköisesti löytänyt itseni vastaan tulleiden kolmen Ferrarin tai parin Porschen tuulilasista. Sen verran kovaa ja läheltä ne tulivat. Tarkkana sai laskussa olla.

Tänään piti olla kolmen nousun päivä, vaikka todellisuudessa järjestäjät, ne sadistit, olivat keksineet yhden lisänousun päivään. Kyllähän se näkyy reitin infograafissa (tuolla ylhäällä oleva kuva), mutta ei siitä todellakaan ymmärtänyt, että pieni nyppylä on vuori, jota noustaan yli tuhanteen metriin. Niinpä viimeiseen nousuun lähdettiin jo yli 3000 nousumetriä mittarissa. Tähän saakka kaikki oli mennyt hyvin ja olin tuntenut oloni hyväksi ja vahvaksi.

Nousussa bongailin kilometritolppia ja aloin laskeskella, että pätkähän näyttää menevän yli neljä kilometriä pitkäksi. Tuossa vaiheessa neljän lisäkilometrin ilmestyminen horisonttiin katkaisivat henkisen selkärankani. Muotoilin mielessäni vihaista sähköpostia, jonka lähettäisin järjestäjille. Miksi kiusata meitä rääkättyjä vielä lisää?

Onneksi maltoin mieleni, sillä pian näkyviin ilmestyi jo ”Summit 10 km” –kyltti ja ilmeisesti maantietolpat näyttivät matkan aivan huipulle saakka. Lepyin hyvin nopeasti ja tiesin selviäväni raskaasta päivästä hyvillä voimin.

Kuinkas sitten kävikään… Seitsemän kilometriä ennen huippua alkoi aivojeni toiminta hidastua merkittävästi. Ajatusteni nopeus oli tahmea kuin suomenruotsalaisen kitalaki rapujuhlien jälkeen. En tuntenut nälkää, mutta energiani olivat näemmä täysin loppu. Pahinta tilanteessa on, että itse ei tilanteensa vakavuutta tajua. Katse sumenee, pää roikkuu yhä alempana ja ympäristön havainnointikyky katoaa. Aloin jäädä jälkeen Bänästä ja Maijasta, joiden edellä olin vielä hetki sitten ajanut hyvävoimaisina.

Mieleni ajautui outoon transsinomaiseen tilaan. Yhtäkkiä huomasin, että en enää liiku mihinkään. Ainoastaan asfaltti allani rullaa alaspäin. Tässä vaiheessa tajusin, että energiaa on saatava – ja pian! Kaivoin taskuista kaksi geeliä, jotka imaisin kitaani. Muutaman kilometrin kuluttua olin taas oma itseni. Kävin hyvin lähellä tilannetta, jossa en olisi enää päässyt lainkaan ylös.

Saavuimme lopulta maaliin Bänän ja Maijan kanssa ajaen kilpaa kahden uusi-seelantilaisen kanssa. Fiilis maalissa oli mahtava ja päivän kruunasi hotellimme upea sijainti vuoristolammen rannalla, golfkentän vieressä. Näissä maisemissa kelpaa palautua huomista varten.

Bänä löysi uima-altaan.

Kuuma!

Courchevel

Post Ride Beer maistui aika hyvältä…

Kaksi päivää jäljellä. Tämä muuttuu päivä päivältä kivemmaksi.

Pete

Time Trial Col du Galibierille

Tiedättekö, mikä täällä Ranskassa eniten minua miellyttää?

Ruoka?

Ei.

Juoma?

Ei.

Vuoret?

Ehkä. Mutta nyt juuri tällä hetkellä olen ihastunut tämän maan tööttäyskulttuuriin.

Neljän päivän ja satojen kilometrien matkalla en ole saanut ensimmäistäkään “Suksi kuuseen tieltäni” –tööttäystä, vaan lähinnä kevyitä, rytmikkäitä ja kannustavia. Ranskalainen töötti osaa sanoa kauniisti: ”Tsemppiä!”, ”Hienosti menee!”, ”Varoitus, tulen pian ohi.” Onkohan suomalaisissa autoissa erilaiset töötit asennettuna jo autotehtaalla? Niistä kuin ei tunnu irtoavaan muuta kuin kitkerän vihainen ”TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT!!” Mille tahansa kielelle käännettynä se tarkoittaa, että en pidä sinusta, suksi kuuseen.

Toinen asia mikä minua ihastuttaa, on teiden varsilla olevat ohituskyltit. Kyltissä on pyöräilijä- ja autosymbolit. Pyöräilijäsymboli ajaa siinä tien oikeassa reunassa ja pyöräilijän ja auton välissä on nuolisymboli 1,5 metriä. Eli ohitathan vähintään 1,5 metrin päästä pyöräilijän. Siis ihan liikennemerkeillä kerrotaan tällainen perusasia autoilijoille.

Suomessa pyöräilijästä saa vetää ohi peili kyynärpäätä hipoen. En tiedä miksi. Olen usein nähnyt, että edessä ajaa mopo tai mopoauto. Ne molemmat ohitetaan kaukaa, vastaantulijan kaistaa käyttäen. Mopo vie aivan saman tilan kuin fillari, ja vauhtikin on aika sama. Mutta jostain syystä pyöräilijästä ajetaan aivan vierestä. Ehkä se liha ja hiilikuitu ei vaurioita niin pahasti auton peltejä, että varoa pitäisi.

No, se paatoksesta. Päivän legiin: vuorossa oli siis henkilökohtainen Time Trial. Lähtö on lavalta sekuntien laskiessa kellotaulussa edessäsi. Merkistä lähdetään ja sitten vain annetaan mennä niin kovaa kuin jaksetaan. Time trial ajettiin ylös Col du Galibierille, josta eilen tulimme alas. 18 kilometriä ja 1200 metriä nousua – siis lepopäivä.

Lähdön tunnelmaa

Maijan startti

Tonin starttikiihdytys

Keli oli mainio, vaikka kylmyydellä ja sateella uhkailtiin. Aurinko paistoi ja matka taittui. Ohitin ehkä 20-30 henkeä ja kukaan ei ohittanut minua, joten ajo meni hyvin. Olin tiimissämme jaetulla viidennellä sijalla ajalla 1:26:31 (sekunnilleen samalla ajalla Bänän kanssa).

Yksinäistä hommaa ajella kuumaiseman läpi kilpaa.

Ylhäällä otimme tiimikuvia ja alas mennessä pysähdyimme nauttimaan lounasta pieneen vuoristokahvilaan, jossa tilauksiamme yritti vastaanottaa maailman keskittymishäiriöisin ranskalaisrouva. Kahvilanpitäjän kuusivuotias tytär sulatti sydämemme tarjoillessaan vettä pöytiimme ja annoimme kaikki äitinsä puutteet palveluammatissa anteeksi.

Huipulla ei tuule, vaan siellä on mahtava fiilis!

Minulla oli kiire polkea ylös, jotta ehdin kuvaamaan sekä Tonin lähdön että maaliintulon.

Sauli näytti taas tiimille, miten pyörää poljetaan. 

Sauli nauttii laskusta alas.

Kuvaajakin pääsi laskukuviin.

Hotellissa oli sauna lämmin ja uima-allas odotti kutsuvana. Huomiseen maraton-päivään pääsee siis lähtemään levänneenä, ravittuna ja rentoutuneena.

Nyt ollaan jo yli puolivälin! Parasta näissä reissuissa on, että kodin arvon ja merkityksen muistaa aina uudelleen. Sunnuntaita jo odottaen.

Pete

Risoul – Valloire

Päivän kuvat ovat postauksen lopussa ja päivän suorituksen voi tsekata Stravassa tästä.

Diesel vaatii näemmä muutaman päivän lämmetäkseen. Tänään nimittäin kulki kuntoon nähden varsin mainiosti. Ehkä suurin osoitus tästä oli se, että poljin melkein koko tiimimme kanssa aivan viimeisen nousun päälle saakka.

Sääennustus lupasi vaihtelevaa ja sateen mahdollisuus oli suuri. Aiempana iltana todistimme valtavaa luonnonnäytelmää vuorten yllä, kun naapurilaaksossa riehui ukkonen. Toivoin, että se pysyisi naapurilaakson kiusana, eikä iskisi kimppuumme aamulla. Katso video showsta tästä.

Huolimatta saderiskistä, en juurikaan sateeseen varautunut. Lyhyt ajoasu, polvilämmittimet, tuuliliivi ja irtohihat saivat luvan riittää. Oikeastaan ainoana erona eiliseen oli erittäin ohut tuulitakki, jonka puin päälle jo aamulla.

Riskinotto kannatti, sillä koko päivänä ei satanut. Kaiken tavaran joutuu itse kantamaan mukana, joten ylimääräistä ei mielellään paidan takataskuihin tunge. Sade ei sinänsä estä pyöräilyä, mutta varsinkin laskuista katoaa kaikki hauskuus, sillä jarruja saa silloin puristaa tosissaan. Varsinkin hiilikuituiset kiekot (vanteet) tuppaavat olemaan todella liukkaita märkänä ja tällöin kolarien riski kasvaa. Itselläni on alumiinikiekot ja ne eivät kärsi aivan niin paljoa vedestä.

Aamu alkoi jälleen laskulla turva-auton perässä. Vaikka laskussa ei kello käy, niin joidenkin pölvästien on silti pakko ohitella ja kiilailla. Virallisesti ilmoitettiin, että tänään olisi kolme nousua, joista kertyy nousumetrejä yhteensä 3000 ja matkana 118 kilometriä. Siis rankempi päivä kuin eilen, ainakin paperilla.

Todellisuudessa nousuja oli kaksi, sillä kaksi viimeistä ”huippua” olivat oikeasti yhtä ja samaa nousua. Mutta ei se nousumetrejä vähentänyt.

Ensimmäiseen nousuun lähdin varsin hyvävoimaisena. Aiempina vuosina polvet ovat alkaneet vaivata jo toisesta päivästä alkaen ja polkemiseen on tarvittu kivunlievitystä (lue: Buranaa). Tänä vuonna tuota vaivaa ei ole. Okei, tunnen molempien polvieni olemassaolon, mutta kipua ei ole.

Ensimmäinen nousu, Col d’Izoard, nousi 1460 metriä 30 kilometrin matkalla. Todellisuudessa nousu vasta alkoi 15 kilometriä ennen huippua. Sitä ennen ajettiin sitä kirottua huijaustasaista, tosin todella upeassa solassa.

Illalla alkaa olla jo varsin hankalaa muistaa kaikki päivän nousut ja laskut. Muistan vain fiiliksen: hyvä tunne ja pyörä kulki. Maisemat olivat varmasti kauniit, mutta niinhän ne täällä aina ovat. En ole vielä erityisen rumaa nousua polkenut. Pitänee katsoa videolta, miltä matkalla näytti.

Myös Izoardin lasku oli kellotettu ja sehän passaa minulle. Ihmiseen nimittäin kertyy ylämäessä potentiaalienergiaa, joka vapautuu alamäessä. Ja mitä vähemmän tämän potentiaalienergian vapautumista häiritsee esimerkiksi jarrukahvoilla, sitä tehokkaammin se tulee hyödynnettyä. Olen kohtalaisen hyvä laskija ja saan kellotetuissa laskuissa  nousuissa menetettyä aikaa kiinni.

Sade loisti poissaolollaan ja itseasiassa keli oli lähes täydellinen. Ei liian kuuma tai kylmä. Toinen nousu  Col du Calibierille sisälsi myös välietapin Col du Lautaretilla. Yhteensä nousua näistä kertyi noin 1300 metriä 33 kilometrin matkalla. Valitettavasti ensimmäinen 25 kilometriä oli tuota miestä rotan lailla syövää hiljaista hivuttamista kohti huippua. En nauti lainkaan False Flat-osuuksista. Se on tainnut tulla jo selväksi. Niissä vahvakin mieli murtuu ja kokeneinkin takapuoli puutuu. Ajoasentoon ei löydy luontaista variaatiota lainkaan kuten kunnon nousuissa ja jokaista kehon osaa alkaa särkeä. Lisäksi matka ei tunnu etenevän eikä nousumetrejä kertyvän.

Olin jo päästämässä tiimimme karkuun, sillä sen verran mustissa vesissä mietteeni seilasivat. Tällä kertaa fiiliksen pelasti Bänä, joka työnsi kymmenisen metriä minua kohti edessä eteneviä kavereitani ja tsemppasi. Imaisin yhden energiageelin ja jo muutaman kilometrin päästä olin kuin uudestisyntynyt. Jälleen kerran sain itseni kiinni liian vähäisestä energiatankkauksesta. Tiimikaverin muutama kannustava sana voi olla heikkona hetkenä todella merkityksellinen. Tämä kannattaa muistaa myös silloin, kun ei istuta satulassa vaan omassa toimistossa.

Huipulle ajoimme yhdessä Johanin ja Ollin kanssa, varsin hyvävoimaisina. Koin jälleen kerran sellaisen hetken, joka miehen pitäisi kokea rakkaan naisensa kanssa, mutta se koetaan aina jonkun toisen hikisen miehen seurassa: poppikoneestani alkoi soimaan upeassa auringonpaisteessa romanttisessa vuoristomaisemassa ”Take my breath away” Top Gun leffasta. Kuinka hienoa olisikaan ollut pysähtyä, levittää picnic-peitto, avata punaviinipullo ja nauttia ranskalaisia juustoja.

Mitä me teimme? Huohotimme Johanin kanssa sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta, kohti tavoittamatonta. Romanttista kai sekin.

En pysähtynyt ylhäällä juomaan tai syömään, sillä 100,7 kilometrin kohdalla oli oma tuskani käytännössä ohi. Enää olisi edessä vauhdikas 18 kilometrin lasku, josta noin 16 kilometriä ajettiin kelloa vastaan. Asfaltti oli vaativaa, täynnä paikkauksia ja aika täristävä. Ei siis ihan niin nautinnollinen kruisailu, kuin aiempina päivinä, mutta sain kuitenkin 20-30 henkeä kiinni laskun aikana. Ja kukaan ei mennyt ohi.

Näin se potentiaalienergia hyödynnetään.

Nyt edessä on luksusta, sillä vietämme kokonaista kaksi yötä samassa hotellissa. Huomenna on luvassa “lepopäivä”, eli henkilökohtainen aika-ajo kelloa vastaan Col du Galibierille. Siis 17,6 kilometriä tiukkaa ylämäkeä yksilölähdöin.

Onneksi hotellissamme on myös sauna ja uima-allas, joten saamme kerättyä hyvin voimia ylihuomisen suorastaan epäinhimillistä maraton-etappia varten. Mutta mietitään sitä myöhemmin. Nyt on hieno fiilis, sillä lähes puolet viikosta on jo takana!

Pete