Risoul – Valloire

Päivän kuvat ovat postauksen lopussa ja päivän suorituksen voi tsekata Stravassa tästä.

Diesel vaatii näemmä muutaman päivän lämmetäkseen. Tänään nimittäin kulki kuntoon nähden varsin mainiosti. Ehkä suurin osoitus tästä oli se, että poljin melkein koko tiimimme kanssa aivan viimeisen nousun päälle saakka.

Sääennustus lupasi vaihtelevaa ja sateen mahdollisuus oli suuri. Aiempana iltana todistimme valtavaa luonnonnäytelmää vuorten yllä, kun naapurilaaksossa riehui ukkonen. Toivoin, että se pysyisi naapurilaakson kiusana, eikä iskisi kimppuumme aamulla. Katso video showsta tästä.

Huolimatta saderiskistä, en juurikaan sateeseen varautunut. Lyhyt ajoasu, polvilämmittimet, tuuliliivi ja irtohihat saivat luvan riittää. Oikeastaan ainoana erona eiliseen oli erittäin ohut tuulitakki, jonka puin päälle jo aamulla.

Riskinotto kannatti, sillä koko päivänä ei satanut. Kaiken tavaran joutuu itse kantamaan mukana, joten ylimääräistä ei mielellään paidan takataskuihin tunge. Sade ei sinänsä estä pyöräilyä, mutta varsinkin laskuista katoaa kaikki hauskuus, sillä jarruja saa silloin puristaa tosissaan. Varsinkin hiilikuituiset kiekot (vanteet) tuppaavat olemaan todella liukkaita märkänä ja tällöin kolarien riski kasvaa. Itselläni on alumiinikiekot ja ne eivät kärsi aivan niin paljoa vedestä.

Aamu alkoi jälleen laskulla turva-auton perässä. Vaikka laskussa ei kello käy, niin joidenkin pölvästien on silti pakko ohitella ja kiilailla. Virallisesti ilmoitettiin, että tänään olisi kolme nousua, joista kertyy nousumetrejä yhteensä 3000 ja matkana 118 kilometriä. Siis rankempi päivä kuin eilen, ainakin paperilla.

Todellisuudessa nousuja oli kaksi, sillä kaksi viimeistä ”huippua” olivat oikeasti yhtä ja samaa nousua. Mutta ei se nousumetrejä vähentänyt.

Ensimmäiseen nousuun lähdin varsin hyvävoimaisena. Aiempina vuosina polvet ovat alkaneet vaivata jo toisesta päivästä alkaen ja polkemiseen on tarvittu kivunlievitystä (lue: Buranaa). Tänä vuonna tuota vaivaa ei ole. Okei, tunnen molempien polvieni olemassaolon, mutta kipua ei ole.

Ensimmäinen nousu, Col d’Izoard, nousi 1460 metriä 30 kilometrin matkalla. Todellisuudessa nousu vasta alkoi 15 kilometriä ennen huippua. Sitä ennen ajettiin sitä kirottua huijaustasaista, tosin todella upeassa solassa.

Illalla alkaa olla jo varsin hankalaa muistaa kaikki päivän nousut ja laskut. Muistan vain fiiliksen: hyvä tunne ja pyörä kulki. Maisemat olivat varmasti kauniit, mutta niinhän ne täällä aina ovat. En ole vielä erityisen rumaa nousua polkenut. Pitänee katsoa videolta, miltä matkalla näytti.

Myös Izoardin lasku oli kellotettu ja sehän passaa minulle. Ihmiseen nimittäin kertyy ylämäessä potentiaalienergiaa, joka vapautuu alamäessä. Ja mitä vähemmän tämän potentiaalienergian vapautumista häiritsee esimerkiksi jarrukahvoilla, sitä tehokkaammin se tulee hyödynnettyä. Olen kohtalaisen hyvä laskija ja saan kellotetuissa laskuissa  nousuissa menetettyä aikaa kiinni.

Sade loisti poissaolollaan ja itseasiassa keli oli lähes täydellinen. Ei liian kuuma tai kylmä. Toinen nousu  Col du Calibierille sisälsi myös välietapin Col du Lautaretilla. Yhteensä nousua näistä kertyi noin 1300 metriä 33 kilometrin matkalla. Valitettavasti ensimmäinen 25 kilometriä oli tuota miestä rotan lailla syövää hiljaista hivuttamista kohti huippua. En nauti lainkaan False Flat-osuuksista. Se on tainnut tulla jo selväksi. Niissä vahvakin mieli murtuu ja kokeneinkin takapuoli puutuu. Ajoasentoon ei löydy luontaista variaatiota lainkaan kuten kunnon nousuissa ja jokaista kehon osaa alkaa särkeä. Lisäksi matka ei tunnu etenevän eikä nousumetrejä kertyvän.

Olin jo päästämässä tiimimme karkuun, sillä sen verran mustissa vesissä mietteeni seilasivat. Tällä kertaa fiiliksen pelasti Bänä, joka työnsi kymmenisen metriä minua kohti edessä eteneviä kavereitani ja tsemppasi. Imaisin yhden energiageelin ja jo muutaman kilometrin päästä olin kuin uudestisyntynyt. Jälleen kerran sain itseni kiinni liian vähäisestä energiatankkauksesta. Tiimikaverin muutama kannustava sana voi olla heikkona hetkenä todella merkityksellinen. Tämä kannattaa muistaa myös silloin, kun ei istuta satulassa vaan omassa toimistossa.

Huipulle ajoimme yhdessä Johanin ja Ollin kanssa, varsin hyvävoimaisina. Koin jälleen kerran sellaisen hetken, joka miehen pitäisi kokea rakkaan naisensa kanssa, mutta se koetaan aina jonkun toisen hikisen miehen seurassa: poppikoneestani alkoi soimaan upeassa auringonpaisteessa romanttisessa vuoristomaisemassa ”Take my breath away” Top Gun leffasta. Kuinka hienoa olisikaan ollut pysähtyä, levittää picnic-peitto, avata punaviinipullo ja nauttia ranskalaisia juustoja.

Mitä me teimme? Huohotimme Johanin kanssa sanaakaan sanomatta, toisiimme katsomatta, kohti tavoittamatonta. Romanttista kai sekin.

En pysähtynyt ylhäällä juomaan tai syömään, sillä 100,7 kilometrin kohdalla oli oma tuskani käytännössä ohi. Enää olisi edessä vauhdikas 18 kilometrin lasku, josta noin 16 kilometriä ajettiin kelloa vastaan. Asfaltti oli vaativaa, täynnä paikkauksia ja aika täristävä. Ei siis ihan niin nautinnollinen kruisailu, kuin aiempina päivinä, mutta sain kuitenkin 20-30 henkeä kiinni laskun aikana. Ja kukaan ei mennyt ohi.

Näin se potentiaalienergia hyödynnetään.

Nyt edessä on luksusta, sillä vietämme kokonaista kaksi yötä samassa hotellissa. Huomenna on luvassa “lepopäivä”, eli henkilökohtainen aika-ajo kelloa vastaan Col du Galibierille. Siis 17,6 kilometriä tiukkaa ylämäkeä yksilölähdöin.

Onneksi hotellissamme on myös sauna ja uima-allas, joten saamme kerättyä hyvin voimia ylihuomisen suorastaan epäinhimillistä maraton-etappia varten. Mutta mietitään sitä myöhemmin. Nyt on hieno fiilis, sillä lähes puolet viikosta on jo takana!

Pete