Lähdimme vaimoni kanssa vallan mainioista syntymäpäiväjuhlista lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kahden maissa. Ystäväni ympärillä jonottelivat taksikeskukseen puhelimilla tai katselivat kännyköitään, kun Valopilkku-sovelluksessa ”Etsitään autoa” –palkki eteni etanan tahtia. Päätin kokeilla, kuinka Uber toimii tähän aikaan yöstä.

Siisti Passat kurvasi tilaamaani osoitteeseen minuutissa ja kuljettajana toiminut Abdulhamied (nimi muutettu tarkoituksella) toivotti minut ja vaimoni ystävällisesti tervetulleeksi.

Matkamme tulisi kestämään parikymmentä minuuttia, joten kysyin Abdulhamiedilta, että saanko keskustella hänen kanssaan. Hän ilahtui ja pahoitteli heikkoa kielitaitoaan. Aloimme siis jutella.

Kyselin, mistä hän oli kotoisin. Hän kertoi olevansa jostain päin Kiinaa. Tai oikeastaan alueelta, joka olisi halunnut olla itsenäinen, mutta oli Kiinan sortovallan alla. Hän oli tullut Suomeen seitsemän vuotta sitten, koska elämä hänen kotimaassaan oli tukahduttavaa. Uber-kuskina hän oli toiminut nyt reilun vuoden.

Ennen Uber-kuskina toimimista hän oli ollut työttömänä. Töitä hän ei ollut saanut miltään alalta, ei päiväksikään. Kaikki kaatui aina kielitaitoon. Niinpä hän oli opiskellut ahkerasti suomea, mutta hän valitteli, että kieli on niin kamalan vaikea. Niinpä. Totesin olevani samaa mieltä.

Hän kertoi, että Uber-kuskina hän ei rikastu, mutta hän tienaa sillä nykyään elantonsa. Hän ei ole enää niin vahvasti tukien varassa kuin aikaisemmin. Ja mikä oli parasta, hän sai nyt tehdä töitä ja tuntea olevansa hyödyllinen tälle yhteiskunnalle. Ei hän halunnut lähteä kotimaastaan toisten elätettäväksi. Muutaman kerran poliisi oli hänet pysäyttänyt ja kuulustellut sekä asiakkaan että kuskin. Sakkoja Uber-työskentelystä hänelle oli kirjoitettu jo kahdesti, mutta hän oli valmiina kantamaan sen riskin. Työnteko oli hänelle tärkeää, jopa rangaistuksen uhalla

Matkamme sujui liiankin nopeasti, sillä keskustelu oli äärimmäisen kiinnostava. Istuin auton kyydissä, joka vei minua kohti uudenlaista yhteiskuntaa. Tämä yhteiskunta ei vain tahdo sitä hyväksyä.

Twitter loi kulttuuriinsa ”Bias to yes” –mallin. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että ”Suositaan kyllää” – ei siis kategorisesti ensiksi kielletä ja sitten mahdollisesti joskus harkita ideaa uudelleen. Sen sijaan uutta, mullistavaakin ideaa testataan ja vasta sen jälkeen päätellään, voiko se toimia suuremmassa mittakaavassa. Käytännössä toimimattomat ideat hylätään vasta testin jälkeen.

Suomessa on ”Bias to NO!”

Ensiksi kielletään ja taistellaan vastaan, vaikka muutosvoima on niin valtava, että taistelu tiedetään hävityksi jo alkumetreillä. Muutosvoiman lähtökohtainen tarkoitus ei ole Abdulhamiedin tapauksessa tuhota säänneltyä taksitoimintaa. Se nyt vain tulee tapahtumaan siinä sivussa. Se muutosvoima on ylipäätään liikkumisen konseptin murros. Yksityisautoilu, auton omistaminen ja ”valtio päättää, kuka saa toimia kuljettajanani” –tyylinen liikkuminen on vuosikymmenen päästä menneen talven lumia. Siirrymme pois omistamisesta Mobility As A Service-kulttuuriin. Maksan liikkumispalvelusta, en raudasta ja pääomasta, joka makaa autotallissani 96% päivästä käyttämättömänä. MAAS-maailma mullistaa monta muutakin ihmisten liikuttamisella elävää alaa. Halusivat lainsäätäjät sitä tai eivät.

Ja vaikka haluaisikin tapella jotain muutosta vastaan, niin palataanpa Abdulhamiedin lauseeseen:

”Haluan tehdä töitä sakonkin uhalla.”

Onko meillä todella varaa sakottaa ihmisiä siitä, että he tekevät moraalisesti oikeutettua työtä?

Minä haluaisin, että yhteiskunta sakottaa ihmisiä, jotka mieluummin elävät toisten kustannuksella kuin suostuvat töihin.

Petri Hollmén