Lauantaiaamu on aurinkoinen, tyyni ja lämmin Nauvossa. Otan veneen irti kello 9.25 loppumiehistön vielä nukkuessa ja ajan kohti Airistoa koneella. Pian muukin miehistö herää ja Julia laittaa meille aamiaisen, jonka nautimme kulussa. Purjeita ei tätä tunnin siirtymää varten tarvitse nostaa, sillä tuulta ei ole.
Olen liikkeellä ajoissa, sillä Kaarinassa alkaa vaimon isoäidin ”muistelutilaisuus” kello 14.00. Hautajaiset oli jo aiempana päivänä Jyväskylässä, mutta koronarajoitusten vuoksi ei perheestämme osallistunut kuin Maija. Isoäiti, Pirkko, oli 97-vuotias, pitkän ja esimerkillisen elämän elänyt ison suvun vanhin ja siksi hänen muistokseen järjestetään varmasti vielä useampi epävirallinen ”muistelutilaisuus.”
Ennen tilaisuutta pitäisi vielä käydä parturissa siistiytymässä sekä venetarvikeliikkeessä ja ruokaostoksilla.
Suunnitelmat vesittyvät, kun Airisto Strandin parkkipaikalla neljä viikkoa odottanut Kiamme ei reagoi käynnistysyritykseen mitenkään. Akku on aivan tyhjä. Saan pyyteetöntä apua sataman huoltomieheltä auton ja akkukaapeleiden muodossa. Ilmastointi lähtee käyntiin, radio soi ja sähköpenkit liikkuvat kyllä, mutta käyntiin auto ei lähde. Hinausautoja ei ole vapaana, kuten ei myöskään tilatakseja, johon olisimme veneeltä tulevien tavaroiden ja fillarini kanssa mahtuneet. Soitan vaimon hakemaan. ”Hyvissä ajoin” muuttui juuri ”pahasti myöhässä.” Force majeure.
Itse tilaisuus on lämminhenkinen ja Keikkakeittiön ruoka on erinomaisen hyvää. Lasten mielestä on hauska nähdä serkkuja, joista kolme lähtee mukaamme lisämiehistöksi. Maija, meidän lapset ja serkuista koostuva lisämiehistö saa kyydin Maijan veljeltä. Minä poljen Airistolle.
Airiston tiellä tutustun taas yhteen pyöräiljöiden vihaajaan. Poljen autotiellä, koska pyörätietäkään ei ole tarjolla. Airistolle kääntyvän tien risteykseen saakka olen käyttänyt pyörätietä, vaikka varsinkin Kaarina – Parainen -väli lienee Suomen huonoimpia ja jopa vaarallinen yllättävine kelirikkokuoppineen. Tällä pyörätiellä kelirikko on ollut viimeisen 15 vuotta.
Koska poljen vastatuuleen, humisee korvissa sen verran, että en kuule takaa lähestyvää autoa. Poljen kuitenkin aivan tien reunassa. Pyöräilijöille tilaa on jätetty sen valkoisen viivan verran, ei enempää. Vastaan tulee kaksi autoa, noin 200 metrin välein. Kun ensimmäinen on ohittanut minut, huomaan sivusilmällä vasemman polkimeni vieressä auton keulan. Samalla silmäniskemällä kuski ottaa viritetystä mersustaan kaiken irti. Moottori ulvoo ja pakoputket paukkuvat. Säikähdän aivan p*********i ja reaktiona kädet heilauttavat ohjaustankoa vasemmalle ja oikealle. Pysyn juuri ja juuri tiellä sekä poissa auton alta. Mersu ohittaa minut ja kurvaa välittömästi eteeni ennen vastaantulevaa autoa. Pulssi hakkaa ja adrenaliinia puskee vereen. Mikä helvetti tiettyjä ihmisiä vaivaa? Sama välinpitämättömyyden ilmiö on havaittavissa aina välillä merellä. Ajetaan läheltä, kovaa ja valtavat aallot aiheuttaen, vaikka toiset vähänkään huomioiva hiljentäisi kohteliaisuussyistä.
Löydän mersun parkissa Airistolta. Rekisterinumeron avulla saisin omistajan selville, mutta en jaksa alkaa käymään liikennekasvatuskeskusteluja. Todennäköisyys sille, että hän jatkossa huomioisi muut paremmin, on heikko. Päätän toivoa, että hän teki temppunsa tietämättömyyttään, ei ilkeyttään.
Käyn uimassa ja odotan muita saapuvaksi. Pakkaamme uuden miehistön kamat veneeseen ja otamme irti. Nyt s/y Julia II:n miehistö koostuu siis minusta ja Maijasta, kolmesta omasta lapsesta ja kolmesta lasten serkusta, sekä tietenkin purjehdusta inhoavasta laivakoira-Miisasta.
Nostamme ison heti rannasta lähdettyämme. Kaksi minuuttia tuulee hyvin ja sitten tyyntyy. Viiden minuutin jälkeen laskemme ison. Pakkaan sen. Ajamme koneella vartin ja taas tuulee. Nostamme ison ja fokan. Kellotan operaation: 3,5 minuuttia ”nostetaan purjeet”-ajatuksesta siihen, että molemmat purjeet ovat ylhäällä ja vene suunnalla. Aika hyvin!
Meillä nostossa on selkeä työnjako: minä menen mastolle ja nostan purjetta käsin nostimesta. Julia vetää vinssiltä käsin löysää pois ja Maija ajaa vastatuuleen. Purje nousee käsivoimin käytännössä toppiin saakka. Kun purje on ylhäällä, otetaan vinssillä vielä löysät pois. Näin isokokoinenkin isopurje nousee nopeasti ylös. Fokka puolestaan on rulla, joka aukeaa muutamassa sekunnissa. Autopilotissamme on myös tuulikulmatoiminto, joten saan purjeet yksinkin ylös ja alas. Tällöin nosto menee pelkällä vinssillä. Viime talvena asennetut sähkövinssit ja ruoreille tulevat nostimet sekä skuutit tekevät tästä isohkosta veneestä täysin yksinpurjehdittavan.
Luin muuten muistaakseni purjevenefoorumilta toistaiseksi parhaat määritelmät eri miehistöillä tapahtuville purjehduksille. Ne kuuluivat näin:
Yksinpurjehdus on laji, jossa purjevenettä purjehditaan yksin. Perhepurjehdus on yksinpurjehduksen alalaji, jossa purjehditaan yksin, mutta väistellään salongissa perheenjäseniä.
Meillä purjehdukseen onneksi osallistuvat myös muut. Aktiivisimmin vaimoni jälkeen tyttäremme Julia. Hänen käsiin voi jo luottaa veneen navigoinnin, purjeiden säätämisen ja varsinkin ruoanlaiton täydellä luottamuksella. Olen koittanut kannustaa häntä ajamaan venettä myös laituriin, mutta siihen ei itseluottamus vielä riitä. Vaimoni suostuu ajamaan laituriin, mikäli ei ole yleisöä… Satamassa monen lempiharrastus onkin saapuvien veneiden suoritusten tarkkailu. Ideoimme Ahvenanmaalla systeemin, jossa kaikissa veneissä olisi numerolaput 4-10 ja veneen rantauduttua voisivat naapuriveneet ja muut suoritusta seuranneet antaa arvosanat suorituksesta – aivan kuten uimahypyissä. Näinhän me kaikki teemme, mutta kommentoimme mielipiteemme vain hiljaa sitloodassa toisille suputtaen.
Iltapurjehdus kohti etelää on kaunis ja lopulta oikein hyvätuulinen. Matkalla tosin toteamme, että Biltemasta eilen kadonneen puoshaan tilalle ostamastani puoshaasta ei olisi tällä reissulla hyötyä. Se jäi maitokärryihin Airistolle. Lasten vastuulla oli kärryjen tyhjennys ja palauttaminen. Puoshaka oli kyllä huomattu, mutta koska se oli erilainen kuin meillä (oli), oli se jätetty kärryihin. Logiikkansa tuossakin.
Auringonlasku on kaunis. Kiinnitämme Gullkronan viimeiseen vapaaseen poijuun iltakymmenen jälkeen ja ihailemme purppuraa taivasta. Ystävämme (kai vaimon sukulaisia saa sellaisiksi kutsua?) Veikkolat sattuvat olemaan samassa satamassa ja piipahtavat vielä yömyssyille. Grillaamme myöhäisen illallisen ja juttelemme vähän kaikesta. Lapset käyvät vielä uimassa.
Miika (se vaimon sukulainen) keksii rantautumisarvosanoihin vielä lisävivahteen: erilliset arvosanat tulisi antaa sekä teknisestä suorituksesta että taiteellisesta vaikutelmasta. Hän muistaa tilanteen Lappon satamasta, jossa poijuköysi oli liian lyhyt aiottuun poijuväliin. Köydestä peräkannella kiinni pitänyt rouva oli ollut päättäväinen eikä luovuttanut, kunnes putosi peräkannelta mereen köyden pää kädessään. Veneen keula ei ollut vielä lähelläkään laituria.
Tekninen suoritus: 4 (kiinnittäytyminen ei onnistunut)
Taiteellinen vaikutelma: 9 (uusi lähestymiskulma, kuviokellunta)
– Pete
Perjantaikokin blogi 