Otteita kansainvälistyvän yrityksen arjesta

Yritykseni Lyyti Oy on räpeltänyt kansainvälisillä markkinoilla jo neljättä vuotta. Paljon olemme tehneet väärin, maksaneet kovan hinnan erehdyksistä ja osaamme jo kertoa todella monessa asiassa, miten homma kuuluisi tehdä. Noin niin kuin alusta saakka.

Kehitämme, tuemme ja myymme Lyyti-nimistä tapahtumanhallintapalvelua. Koska se toimii verkossa, on bisnes globaali. Ainakin sen kaikkein sinisilmäisimmän konsultin mielestä. No mutta onhan se! Paitsi että, heti kun aletaan puhua rahaliikenteestä, alkaa ”Rajat kiinni” –huudon kaiku kuulua tahtomattaankin korvista. Kerron yhden tarinan.

Toimintamme Ruotsissa saavutti vihdoin vuodenvaihteessa 2015-2016 sen tason, että päätimme tuossa niin viharakastetussa naapurissamme jatkaa ja satsata sinne tosissaan. Päätös edellytti filiaalin perustamista maahan sekä pankkitilien avaamisia. Tarvitsemme kaksi pankkitiliä: toisen yrityksen oman rahaliikenteen hoitamiseen (palkat olisi ihan kiva maksaa) ja toisen asiakkaiden rahaliikenteeseen (jos joku myy lippuja miljoonalla kruunulla seminaariinsa, niin lienee ”jätte kiva”, että löytyy tili, johon ne kruunut säilötään).

 

Nykypäivänä raha liikkuu bitteinä maiden rajojen yli tuosta vaan. Ja tilin avaaminen naapurimaahan on nopeampaa, kuin ”kissan” sanominen. Paitsi että ei. ole Vaikka pankilla onkin sama nimi sekä Åbossa, että Tukholmassa.

 

Näin se meni: talousjohtajamme Rami Peltonen neuvotteli Suomen päässä pankin kanssa asiat kuntoon. Saimme ohjeet tulostaa mukaamme valtakirjan, hallituksen kokouksen päätöksen (englanniksi käännettynä sen, jossa päätimme avata tilin Ruotsiin), valtakirjan Procountorille ja muutaman muun paperin. Tiliä ei ollut mahdollista kuulemma avata Suomesta, vaikkakin pankilla on täysin sama logo Ahvenanmeren molemmin puolin. Niinpä pakkasin laukkuni, otin mukaani risteilyhengen ja hyppäsin punavalkoisten aaltojen kuljetettavaksi.

 

Aamu valkeni Tukholmassa helmikuun kolmantena päivänä räntäsateisena. Etsin taksin ja suuntasin kohti lähintä pankkikonttoria. Konttori oli helppo tunnistaa, olihan sillä täysin sama yritysilme meren molemmin puolin. Integraatio oli sujunut mallikkaasti. Graafiset ohjeistukset oli synkronoitu.

 

Kävelin yhteen Tukholman isoimmista konttoreista. Ymmärsin jo numerolappujonossa, että täällä ei palvella yritysasiakkaita. Ei se mitään, kysyn infotiskin henkilöltä apua. Olihan laukussani dokumentteja vino pino. Kaikki englanniksi käännettynä ja allekirjoitettuna. Eiköhän tässä asiakkaaksi päästä.

 

Odotellessani bongasin ”Pankin nimi för företag” –esitteet. Luin sen läpi ja löysin numeron, johon soittaa. Soitinkin. Kuullakseni, että numero ei ole enää käytössä.

 

Päätin siis kysyä apua henkilökunnalta. Ensimmäinen henkilö totesi kollegalleni, että hänellä ei ole aikaa auttaa. Minun bongaamani asiakaspalvelija sen sijaan oli avulias. Hän totesi, että esitteestä löytyy numero, johon voi soittaa. Väitin, että se on vanha. Hän väitti, että ei ole. Soitin esitteen numeroon ja laitoin kaiuttimen päälle. Vastaaja sanoi, että olin soittanut vanhaan numeroon. Asiakaspalvelija oli kanssani samaa mieltä, että numero on vanha. Hymähdimme yhteen ääneen, että tuollaista se printti on. Löysimme ihanan, ruotsalaisen yhteisen sävelen. Se hymisi kuin hapansilli juhannuksena muutaman akvavitin juotuaan.

 

Sitten asiakaspalvelijamme, jolla ei ollut liian kiire palvellakseen, keksi toisen numeron, johon voisi soittaa. Sanoin, että soitin sinne jo, mutta ensimmäisenä vaaditaan ruotsalainen henkilönumero, jota minulla ei ole, koska olen avaamassa tiliä yritykselle. Tähän asiakaspalvelijamme ei enää osannut sanoa muuta kuin, että kannattaa kokeilla internetiä pankinnimi.se –osoitteessa. Josko sieltä löytyisi jotain?

 

Päättelin olevani ensimmäinen ihminen maailmassa, joka haluaa avata tilin suomalaiselle yritykselle ruotsalaiseen pankkiin, joilla on konttoreita, jotka noudattavat samaa graafista ohjeistusta sekä Suomessa että Ruotsissa. Aika mahtava fiilis!

 

Sitten luuria kouraan

 

Koska fyysinen presenssini Tukholmassa ei näyttänyt edistävän tavoitettani päästä erään pankin asiakkaaksi, päätin kokeilla puhelinta. Soitin saamaani uuteen numeroon ja ohitin ”Lausu tähän ääneen ruotsalainen henkilönumerosi”-käskyn sanomalla ”jag har ingen nummer”. Robotti mumisi ”Jag förstår inte” tai jotain ja yhdisti jollekin ihmiselle, joka pystyisi tarkemmin tulkitsemaan muumisvenskaani.

 

Minulle oli tässä vaiheessa käynyt selväksi, että jotta voisin avata tilin yritykselleni Ruotsissa (siis päästä erään pankin asiakkaaksi), tulisi minulla olla ruotsalainen henkilönumero sekä mobiilipankkitunnukset. Mobiilipankkitunnukset saa, kunhan on henkilönumero ja henkilönumeron saa, kunhan muuttaa Ruotsiin. Kätevää, mutta kun perhe asuu Suomessa.

 

Sain vihdoin elävän ihmisen langan päähän ja aloitimme zeskustelun. Olin varmuuden vuoksi valinnut neuvottelukieleksi englannin, jotta olemme about ja palttiarallaa samalla ymmärryksen sekä ilmaisutaidon tasalla. Vaan emme olleet. Ihminen luurin päässä puhui ruotsia englannin murteella käyttäen sanaa ”eller” aina kun piti sanoa ”or”.

 

Ennen kuin pääsimme asiaan, ihmetteli henkilö langan päässä, että miksi en voisi hankkia ruotsalaista henkilönumeroa. Olinhan sentään pyrkimässä asiakkaaksi. Hankin erittäin mielelläni, mutta kun vaimoni ja lapseni ovat sillä lailla asiakassuhteen estävästi alkaneet juurtua Turkuun, että en viitsisi muuttaa erilleen ihan vain tilin avauksen vuoksi. Asiakaspalvelija vaikutti ymmärtävän.

 

Ensimmäisenä ohjeena sain, että suomalaisen yrityksen edustajana minun tulee mennä Suomeen avaamaan tili. Kerroin kuitenkin, että olen varta vasten matkaan lähetetty nimenkirjoitusoikeudenhaltija, jonka ainoa missio on päästä ko. pankin asiakkaaksi. Sain jatkaa puhelua.

 

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana puhelimessa oleva ihminen hankki lisätietoa tästä ennenkuulumattomasta tilanteesta. Vihdoin, ihmisen palatessa luuriin, sain alkaa antamaan lisätietoa. Ja sitä annoinkin paljon!

 

Tämä englanninkielistä asiakaspalvelua ylläpitävä ruotsalainen halusi tietää minusta ja yrityksestäni kaiken. Kuinka paljon teette liikevaihtoa tänä vuonna? En tiedä, vastasin. Tulee tietää, minulle kerrottiin. No sitten tiedän: Ruotsissa 5 000 000 kruunua. Tarkalleen. Ei kruunua yli eikä ali, vastasin. Vastaukseni oli hyvä, sillä siirryimme seuraavaan: kuinka paljon teette voittoa tänä vuonna. Vastasin aluksi, että täysin mahdotonta sanoa, mutta koska asiakkaaksipääsylomakkeemme vaati eksaktia lukua, vastasin, että noin yhden kruunun. Ei kruunua yli tai ali. Tämäkin vastaus koettiin hyväksi.

 

Sitten siirryttiin vaikeimpaan osioon: osoitetietoihin. Jostain syystä tämä pankki halusi tietää vain kotiosoitteeni, ei yrityksen osoitetta. Kysymys oli helppo, joten heitin vauhdikkaasti: ”Rauvulolantie, Piispanristi, Kaarina”.

 

Sain pyynnön tavata osoitteen, hitaasti.

 

R

 

”yes”

 

A

 

”yes”

 

”U”

 

”yes”

 

”V”

 

”Repeat please!”

 

”V”

 

”Thank you. V. Next.”

 

”O”

 

”yes”

 

”L”

 

”Did you say L or S?”

 

”L”

 

”Sorry?”

 

”L”

 

”OK, the connection was bad. So ”R””

 

”No, ”L”

 

”OK! L. And next?”

 

”A”

 

”Sorry, did you say A or E?”

 

”A”

 

”OK, yes,”

 

”N”

 

”yes”

 

”T”

 

”yes”

 

”I”

 

”yes”

 

”E”

 

”yes”

 

Sama toistui sanan ”Piispanristi” kohdalla, kuten myös ”Missä kaupungissa synnyitte?” kysymyksen kohdalla. Siinä vastasin ”St Karins” helpottaakseni kaikkien elämää.

 

Kun osoitetiedot saatiin kohdilleen, alkoi selvitys liiketoiminnastamme. Minulta kysyttiin, että onko tililtä luvassa maksuja Ruotsin ulkopuolelle. Vastasin, että oletettavasti. ”Mihin ja miksi?”, kysyttiin. No, lähinnä ajattelin erilaisia ohjelmistokuluja ja sellaisia. ”Voitteko tarkentaa, minkälaisia maksuja?” No, sellaisia vaikkapa, että joku työntekijöistämme saa järjettömän idean ja haluaa käytää Exceliä tai Wordia työssään, ostaa lisenssin Microsoft-nimiseltä amerikkalaiselta yritykseltä ja maksaa kulut heille.

 

”Ymmärrän. Mistä maksuja teille tilillenne sitten tulee?”

 

”Asiakkailta lähinnä, kun he maksavat tuotteen käytöstä.”

 

”Miksi he maksavat teille ja miten?”

 

”Jaa, kaipa, koska heille tuotteemme tuottaa lisäarvoa, tuotteella on hinta ja meillä on sopimus asiasta.”

 

”Miten he teille maksavat?”

 

”He maksavat meille tilillemme, joita meillä ei toki vielä ole…”

 

”Asia selvä. Mennään hinnoittelumalliinne. Mistä se koostuu….?”

 

”No, meillä on tällainen lisenssihinnoittelu ja asiakkaat maksavat joko 12 kk tai 6 kk laskuväleillä…”

 

Tätä tenttaamista jatkui yhteensä 46 minuutin ajan. Pankki, jonka logo on tismalleen sama Saaristomeren molemmin puolin, halusi tietää meistä kaiken. Kuten esimerkiksi filiaalin omaisuuden.

 

Vastasin, että filiaalilla on vain tavanomaista toimistotarviketta ja sen sellaista.

 

”Voitteko kertoa tarkemmin?”

 

Katsoin ympärilleni ja aloin luetella: yksi kannettava, toinen kannettava, pari näyttöä, A4-lehtiö, kahdeksan kuulakärkikynää jne. jne.”

 

Taas vastaukseni tyydytti asiakaspalomuurina toimivan puhelinhenkilön.

 

Kun kuulustelu vihdoin päättyi, sain tietää, että kertomukseni oli kirjattu ylös. Minuun tultaisiin olemaan yhteydessä. Jäin suorastaan jännittyneeseen tilaan odottamaan lopputulosta: saankohan tuottaa tuollekin palveluntarjoajalle rahaa vai en?

 

Palvelu oli nopeaa: neljän tunnin päästä sain viestin.

”Tietojemme mukaan olette ”pankin nimi” asiakas Suomessa, joten teidän tulee avata Ruotsin tili Suomessa.

 

Otin taksin, ajoin satamaan ja nyt minulla on iso pinkka englanniksi käännettyjä dokumentteja vietäväksi torin tois puolella olevaan pankkiin, jolla on sama logo kuin tukholmas.

 

Terveisin,

 

Kansainvälinen yrittäjä.

Petri