Kuudelta oli pimeää ja kylmää. Pukeuduin hyvin ja lähdin juoksemaan. Maa oli musta. Vielä muutaman kilometrin jälkeen ihmettelin jälleen itseäni: mitä oikein teen täällä?

Sitten helpotti, sillä reittini nousee noin 70 metriä ylemmäs ja siellä jokin aikaa sitten satanut lumi oli säilynyt. Taivas oli pilvetön ja täynnä tähtiä. Sitten näin upean, vihertävää valoa hehkuneen tähdenlennon. Se kirjaimellisesti halkaisi taivaan. Askel keveni ja päässä alkoi soida Suurlähettiläiden sanat: ”Mä tähden valitsen ja sitä seurailen…”

Ilmestys numero yksi.

Pikkuhiljaa tuli myös lämmin. Alkuosa lenkistäni menee peltoteitä pitkin. Pellot olivat lumesta valkoiset. Peltoaukean halkaisee junarata ja junarataa pitkin kiiti aamujuna Zugista kohti Zürichiä. Se loisti kuin kiiltomato, mutta erityisen siitä teki pakkasen huurtamat ajolangat. Jokaisen vaunun etuosassa näkyi jatkuva ilotulitus, kun huurre aiheutti näyttävää kipinöintiä junan kiitäessä eteenpäin. Näytti siltä kuin junavaunujen katoilla olisi ollut hälytysajoneuvojen vilkut.

Ilmestys numero kaksi.

Sitten reitti kiertää betonitehtaan, aivan vilkkaan risteyksen vieressä. Autoja oli jonossa molemmilla puolillani. Valtavat betoniautot jonottivat taas uutta säiliöllistä talouden perusrakennusainetta. Toisella puolellani ahkerat työläiset jonottivat pääsyä liittymään, joka vie Sveitsin ruuhkaisimmalle tieosuudelle, kohti Gubrist-tunnelin kaikennielevää suuta.

Näen erittäin kauniin naisen, joka viimeistelee meikkiään taustapeiliin kurkkien. Melkein pysähdyn.

Ilmestys numero kolme.

Nainen oli jonossa olevan kolmannen betoniauton kuljettaja.

Perjantaikokki

Ps. Jos kirjoittaisin kirjan, pitäisikö antaa nimeksi ”Ilmestyskirja”?

Vielä kaksi viikkoa sitten aamut näyttivät täällä ”alhaallakin” tältä. Nyt on pimeää kuin Pöytyällä.