Aamun Turun Sanomissa oli juttu työnsä ääreen kuolleesta maalarista. Siinä muistutettiin, että myös kokeneiden ammattilaisten tulisi huolehtia perusasioista, kuten turvavälineiden käytöstä. Kokeneelle sattuu helpommin vakavia vahinkoja.

Mikäli merellä keskittyminen herpaantuu, voi joutua pulaan. Mikäli olet liian tutuilla vesillä ja jo varsin kokenut kippari, on riskisi herpaantumiseen entistä suurempi. Toki, seilaat aloittelijaa paremmin, mutta aloittelijan etuna on joka ikisen aistin valppaus. Aloittelija tuijottaa herkeämättä eteensä, vilkuilee sivuilleen, katsoo karttaa ja GPS:ää sekä vertaa sijaintiaan havaintoihinsa jatkuvasti. Aloittelijalla energiaa, ja ehkä aikaakin, kuluu siirtymiseen paikasta toiseen paljon enemmän kuin ammattilaiselta.

Mutta mitä luultavammin hän ei aja karille.

Olisi mielenkiintoista nähdä tilastot siitä, kuinka monen vuoden navigointikokemuksen jälkeen keskimäärin ajetaan ensimmäisen kerran karille. Eli milloin keskittyminen yleensä herpaantuu. Epäilen, että piikki ei ole luokassa 1-3 vuotta. Saatan tosin olla väärässäkin. Itselläni kokemusta navigoinnista oli 17-kesäisestä, ehkä nuoremmastakin. Siis hyvinkin 15 vuotta.

Mistä johtuu, että suuret, kokeneet ja ”varmaa liiketoimintaa” tekevät yritykset karahtavat karille. Mieti vaikka meidän omaa Nokiaamme. Seilasiko se vain liian tutuilla vesillä, yliarvioi taitonsa ja aliarvioi kilpailijansa? Merellä kilpailijoita ovat tuuli, aallot, pimeys, matalikot, sumu ja muut alukset. Niiden välissä tulee puikkelehtia ketterästi, oli alus sitten pieni tai iso. Pienikin kivi tekee pahaa jälkeä isolle alukselle. Jos et usko, googlaa Costa Concordia.

Toisaalta, onko Applekin jo liian itsevarma? Sen jokin aika sitten julkaistu uusi puhelin ja käyttöliittymäpäivitys sai aikaan jotain ennennäkemätöntä: kritiikkiä yhtiötä kohtaan jopa Apple-faneilta. Liikaa itsevarmuutta, ripaus ylimielisyyttä ja kilpailijoiden aliarviointia, niin kurssi vie varmasti karille. Tai ainakin pieni, aloitteleva, maailmaa kaikki aistit valppaana tarkkaileva kilpailija seilaa ohitse täysin purjein. Kuulostaako kaava tutulta?

Yrittäjänä on katsottava kauas, kohti kauimpana näkyvää loistoa. Tarkoitan siis pientä majakkaa, en loistoa loistokkuutena. Mielellään pitäisi nähdä vähän siitäkin kauemmas ja ohjattava yritystä itsevarmana kohti suurta tuntematonta. Mutta ei riitä, että suunta on oikea, on pysyttävä erossa vaaranpaikoista, kuten petollisista kivistä ja kareista matkalla. Ne on kierrettävä tai matka loppuu lyhyeen.

Mekin teimme Lyytissä keväällä melkein kahden kuukauden harharetken. Suunta oli oikea, mutta pohja laahasi matalikolla. Vaikka kuinka laitoimme kaasua, ei vauhti kiihtynyt. Tilanne on turhauttava, mutta ilo on suuri, kun alus taas lähtee kulkemaan kohti oikeaa suuntaa, matalikot kiertäen.

Valitse suuntasi, mutta pidä katse lähietäisyydellä.

Perjantaikokki

Liian helppo possupaisti                   

Tämä ruoka on niin helppo, että oikein hävettää kirjoittaa siitä reseptiä. Mutta sen hyvyys perustuukin helppouteen. Valmisteluihin menee aikaa viisi minuuttia. Kypsennykseen 12 tuntia. Eli, ennen kuin aloitat aamiaisen valmistelun, niin valmistele paisti uuniin. Sitten se on illalla valmis.

AINEKSET

VALMISTUS

Pilko / raasta / purista valkosipuli pieneksi. Sekoita pienessä kipossa (tai huhmareessa) valkosipulista, suolasta, pippurista, yrteistä ja öljystä yrttitahna. Sitä saa olla paljon ja yrttejä todella paljon.

Leikkaa paistin pintaan pari senttiä syviä viiltoja 5-7 kappaletta. Hiero yrttitahna ylt’ympäriinsä paistin pintaan. Huolehdi, että viiltoihin tulee tahnaa huolella.

Kääri paisti tiukahkoon foliopakettiin ja laita 80 asteiseen uuniin uunivuoassa. Anna olla uunissa ainakin 10 tuntia, mielellään pidempään. Ja siinä se!

Seuraksi voit tehdä voiporkkanoita ja tattikastikkeen. Keitä pilkottuja porkkanoita vähässä, suolalla maustetussa vedessä. Lisää lopuksi iso nokare voita.

Paistin liemestä saat kastikkeen. Se ei juuri muuta tarvitse kuin joukkoon kourallinen kuivattuja tatteja. Suurusta liemi Maizenalla ja ”kiillota” kastike sekoittamalla lopuksi joukkoon ruokalusikallinen voita.

Hyvää ruokahalua!

Liika itsevarmuus on tuhoisaa. Opin sen karvaasti reilu kuukausi sitten.

Olimme vuokranneet purjeveneen ja lähteneet oman ja vaimon veljen perheen kanssa seilaamaan. Aurinko paistoi, upea viikko oli edessä. Tutut vedet, yöksi Nauvon vierasvenesatamaan, tämähän on tehty niin monesti jo.

Olin veneen vastuukippari ja otin ruorin itselleni pari mailia ennen satamaa. Laskimme purjeet ja jatkoimme koneella. Kiersin tutun länsiviitan ja laitoin keulan kohti loistoa. Sitä samaa loistoa, mitä aina. Sitten laitoin autopilotin päälle ja päätin sitoa fendareita, eli lepuuttajia jo kaiteisiin kiinni.

Muut olivat kannen alla lasten kanssa. Sitten sieltä tuli ylös vaimoni ja hänen veljensä. Hekin laittoivat lepuuttajia. Minäkin otin muutaman vielä ja lähdin kohti keulaa niitä kiinnittämään. Vene kulki tasaisesti tyynessä vedessä. Kohta mentäisiin satamassa jätskille lasten kanssa.

Sitten kolahti.

Mitä? Mikä se oli? Osuimmeko uppotukkiin?

Nämä olivat ensimmäiset, epäuskoiset ajatukseni.

Ei tässä tutulla reitillä ole mitään! Mihin voimme osua!

Katsoin veneen peräosaan, että kuka venettä oikein ajaa. Kunnes tajusin, että minä. Minä tosin seisoin keulakannella fendarit kädessä.

Sitten kolahti taas.

Ei ole totta. Kari!! Missä me oikein olemme?

Hyppäsin ruoriin niin nopeasti kuin pystyin ja laitoin koneesta vedon pois. Tajusin, että minä, kippari, en tiennyt missä olimme!

Sitten kolahti kolmannen kerran.

Nyt vene pysähtyi, kallistui ja oli ilmiselvää: olimme tukevasti karilla.

Kuvaan tallentui hetki, jolloin ketään ei naurattanut. Vihreä vesi ei ole sinilevää. Se on matalikko.

Nostin katseeni ja näin, että olimme kaksikymmentä metriä toisen länsiviitan väärällä puolella. Veneen oikealla puolella oli pintakivi. Olin muistanut väärin. Kierrettäviä viittoja oli kaksi, ei yksi. Olin niin itsevarma, että en nähnyt syytä tarkistaa asiaa kartasta – tai edes vilkaista tarkemmin eteeni nähdäkseni seuraavan viitan.

Lapsista osa itki. Aikuiset katselivat toisiaan epäuskossa. Heidän kipparinsa oli ajanut karille tyynessä, aurinkoisessa säässä tutulla reitillä.

Näinkö loppui loma – ennen kuin alkoikaan? Vuotaako vene? Onko lapsilla kaikilla liivit päällä?

Suurimmat lommot tulivat itsetuntooni. Kenellekään ei käynyt mitään ja venekin selvisi muutamalla naarmulla kölin pohjassa. Mutta voitte kuvitella kuinka itsevarmuuteni valui alas Saaristomereen, kun purjevene toisensa jälkeen ohitti meidät matkalla samaan satamaan kanssamme. Meripelastusalus hinasi meidät irti, joten tarjosimme ihmeteltävää oikein koko rahan edestä.

Olen aina ihmetellyt niitä hölmöjä, jotka ajavat viitan väärältä puolelta keskellä kirkasta päivää. Tai unohtavat kaasulieden päälle. Tai sulattavat keittiövälineensä vahingossa kuumalla liedellä. Tai eivät muista laittaa käsijarrua päälle jokirannassa. Tai törmäävät liikennemerkkiin suoralla tiellä.

Nyt minä olen yksi heistä. Ja se on ehkä paras asia, mitä minulle on käynyt, sillä jatkossa meriä seilaa yksi epävarmempi, mutta varmasti turvallisempi kippari.

Ps. Haluan kiittää Saaristomeren meripelastajia ystävällisestä, asiantuntevasta ja ripeästä toiminnasta!

Kiitos Mikko & muut vapaaehtoiset meripelastajat!

Jälkipuinti

Miksi ei käynyt pahemmin? Syitä on useampia. Ensinnäkin vauhtia ei ollut liikaa. Kaasukahva ei siis ollut kaakossa. Toiseksi, matalikko, johon ajoin, mataloitui tasaisesti. Mikäli vene olisi osunut esim. pystysuoraan kiveen, olisi jälki ollut jotain aivan muuta. Ja kolmanneksi, kuljimme moottorilla. Purjeilla olisimme mitä luultavammin menneet lujempaa, eikä vetoa olisi niistä saanut pois niin nopeasti kuin moottorista. Menetin turhan itsevarmuuteni parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ilman henkilö- tai materiaalivaurioita.

Miten tämän nyt oikein alottaisi. On aika pitkä aika siitä, kun viimeksi naputtelin näppäimistöllä blogia. Yli kolme kuukautta.

Kun lopettaa jonkun rutiininsa, on aloittaminen taas todella hankalaa. Tämän tietävät kaikki, jotka ovat lopettaneet esimerkiksi aktiiviliikkumisen jostain syystä pidemmäksi aikaa. Kunto heikkenee ja ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu yhä raskaammalta. Varsinkin, jos miettii, että miksi ylipäätään teen sitä mitä teen.

Alkuaikoina kirjoittaminen oli työsidonnaista – ainakin osittain. Sitten se oli vain kivaa. Oma harrastus. Mutta viime keväänä se tuntui lähinnä työltä. Pakolta. Velvollisuudelta. Ei sellaista viitsi tai jaksa.

Tarkoitus ei ole mitenkään aliarvioida sinua. Älä käsitä väärin. Sinun, lukijani, vuoksi olen blogia kohta seitsemän vuotta pitänyt. Mutta kun aika muuttuu, on minun muututtava mukana.

En ole koskaan kirjoittanut puhdasveristä ruokablogia, vaan aiheista, jotka minua kiinnostavat, liikuttavat tai sytyttävät. Tähän suuntaan lähden kulkemaan entistä enemmän. En lupaa joka perjantaiksi sinulle herkullista reseptiä. Siinä on turkasen iso työ. Kokata, kuvata, käsitellä kuva sopivaksi, kirjoittaa resepti, tarkistaa se, kirjoittaa tarina, viedä tekstit kahteen järjestelmään (uutiskirjetyökalu ja blogialusta), viedä kuvat kahteen järjestelmään, luoda linkit, ajastaa lähetys, ajastaa julkaisu, lukea vielä kertaalleen molemmat versiot läpi jne.

Olisi paljon helpompaa vain tuottaa tekstisisältöä. Mutta kiinnostaako se riittävästi? Mitä sinä sanot, jos täytän postilaatikkosi vain jorinalla. Mitä jos sinä kuulutkin niihin, jotka ovat minun blogiani tilanneet vain reseptien vuoksi? Petytkö? Saankohan sinulta silloin negatiivista palautetta? Lopetatko lukemisen?

Toisaalta, miksi sen pitäisi minua kiinnostaa? Minä kirjoitan ja sinä luet, jos haluat. Jos et halua, niin aina tilauksen voi perua tai voit olla menemättä sivuilleni. Se ei maksa mitään, kuten ei lukeminenkaan.

Tulevaisuudessa saatan kirjoittaa sinulle kolme kertaa viikossa, jos minulla on omasta mielestäni asiaa. Jos ei ole, voin olla kuukauden hiljaa. Voin laittaa reseptejä, jotka olen saanut maistuviksi itse, vaimoni on ne luonut, tai sitten linkitän johonkin toiseen blogiin. Tai sitten en. Minun on päästävä pois siitä tunteesta, että teen tätä velvollisuudesta. Haluan tehdä tätä taas inspiraatiosta, ilosta ja innosta. Ei vain ruokaa, vaan kaikkea muutakin kohtaan.

Tässä maassa on ainakin sata parempaa ruokablogia kuin Perjantaikokki. Tyylikkäitä, mietittyjä, innovatiivisia, huolella rakennettuja. En siis halua olla puhdasverinen ruokablogi. Toisaalta maassamme on vähintään tuhat aktiivisempaa, kantaaottavampaa ja asiantuntevampaa yleisblogia kuin Perjantaikokki. Sellainenkaan en halua olla. Katsotaan siis yhdessä, mitä tästä tulee. Olen kuitenkin varoittanut sinua, että jotain muuttuu ja saat itse päättää jatkosta.

Tänä perjantaina saat reseptin. Palasin eilen Saksasta, Wiesbadenista, messuilta. Söin siellä lounaaksi herkullista sipulipiirakkaa (Zwiebelkuchen) ja join sen perinteistä seuralaista Federwaisseria. Federwaisser (eli ”höyhenen valkoinen”) oli minulle uusi tuttavuus. Se on vain muutaman päivän ikäistä ”viinin esivaihetta”, eli käymään lähtenyttä rypälemehua. Juomassa on hieman hiilihappoa ja se tarjoillaan kylmänä. Kerrassaan erinomaista. Nappasin kuvan ja googlasin siihen reseptin, joka löytyy alta.

Suosittelen kokeilemaan!

Herkullista, vapaata ja inspiroivaa viikonloppua! Minä skoolaan perheeni kanssa tänään minun ja kaksoisveljeni 33v-syntymäpäivien ja pikkuveljeni 30-v päivien kunniaksi. Kauhean vanha on meidän kuopus jo!

Perjantaikokki

Zwiebelkuchen – sipulipiirakka

AINEKSET

Taikina

Täyte

VALMISTUS

Lämmitä maito kädenlämpöiseksi. Sekoita siihen sokeri ja hiiva. Sekoita maito jauhoihin ja leivo taikinaksi. Peitä kulho liinalla ja anna nousta lämpimässä paikassa 30 minuuttia

Lisää taikinaan muna, voi, suolaa ja vaivaa pehmeäksi taikinaksi. Muotoile palloksi ja anna levätä taas liinalla peitettynä kulhossa n. 30 minuuttia.

Kuori sipulit ja leikkaa ne mahdollisimman ohuiksi siivuiksi. Kuumenna öljy pannulla ja paista sipuleita miedolla lämmöllä kullankeltaisiksi. Leikkaa pekoni siivuiksi ja laita sipulien joukkoon. Paista muutama minuutti.

Sekoita sipuli-pekoni –seos ranskankerman ja mausteiden kanssa. Voitele vuoka, leivo taikina siihen pohjaksi ja  anna taikinan taas nousta rauhassa.

Kaada sipuliseos taikinalle ja paista 45 minuuttia 200-asteisessa uunissa.  Nauti kylmän valkoviinin tai Heferwaisserin kera.