Maassamme on valtavan kokoinen julkinen sektori. Kun sen tehostamisesta puhutaan, on vastaus usein, että jo nyt mennään niukkuutta jakaen kaikkialla. No ei mennä, ainakaan kaikkialla. Kerron kokemukseni Suomen Tullista.

Tausta:

Asuimme perheemme kanssa kolme vuotta Sveitsissä. Sinne muuttaessa vein Suomesta uutena ostetun auton ns. ”muuttoautona” sinne. Nyt toin sen takaisin. Periaatteessa Suomen valtion näkökulmasta homman pitäisi olla yksinkertainen: todetaan, että auto tosiaan on ollut vähintään vuoden ulkomailla ja muuttaja myös. Sen jälkeen autolle myönnetään maksimissaan n. 13 500€ arvoinen alennus autoverosta (ainakin vielä toistaiseksi, poliitikoilla on työn alla tämän veroedun poistaminen). Tämän jälkeen auto rekisteröidään suomalaiseksi autoksi ja siitä aletaan maksamaan käyttövoimaveroa ja muita Suomeen kuuluvia maksuja.

Koska oletusarvoisesti tavallisesta perheautosta ei Suomen valtiolle heru euroakaan verotuloja, voisi kuvitella, että tällaisen tullausprosessi on vedetty niin suoraviivaiseksi kuin mahdollista.

Mitä vielä.

Soitin vielä Sveitsissä ollessani Tulliin ja kysyin, mikä on toimintamalli, kun auton tuon. Sain Helsingin tullista erittäin asiallista palvelua sekä mielestäni selkeät ohjeet. Kysyin lisäksi SoMessa sveitsinsuomalaisten ryhmästä neuvoa, sillä joku oli varmaankin tehnyt saman operaation ennen minua. Sieltä sain vielä parempaa palvelua ja näiden perusteella kirjoitin itselleni muistintueksi sekä muille tarvitseville seikkaperäiset ohjeet ”Muuttoauton tuonti Sveitsistä Suomeen.”

Tulostin kaikki neljä lomaketta valmiiksi ja täytin ne ennen kuin lähdin ajamaan Suomeen. Sain tullilta 10.7.2014 tiedon, että:

– laivalta minun tulee ajaa suoraan tulliin, jossa suoritetaan tuontitullaus

– minulla tulee olla kaikki dokumentit originaaleina mukana

– tulli on Turussa auki aina kun laivat tulevat

Näillä ohjeilla ja mielestäni hyvin valmistautuneena suuntasin muuttomatkalle. Alla raporttini siitä, miten asia sitten oikeasti hoitui. Pahoittelen raportin pituutta – koko Suomen kansalle.

Luku 1: ensimmäinen käynti

Kilttinä suomalaisena tein tismalleen ohjeen mukaan. Saavuin 17.7.2014 Silja Linellä klo 7.00 Turun satamaan. 7.15 olin autoni kanssa Turun tullin edessä. Lappu kertoi, että se aukeaa klo 8.00. Siis ei se olekaan auki silloin kun laivat tulevat. Sattuuhan sitä.

Kävin aamiaisella ja tulin takaisin 7.55. Piha oli autio ja kanssani oven aukeamista odotti yksi, viinalta lemuava venäläinen rekkakuski.

Tasan 8.00 oven sähkölukko napsahti ja marssin kaikkien papereideni kanssa suoraan tyhjään odotusaulaan. Humalainen venäläinen avasi minulle oven ja viittoi, että mene vain ensiksi.

Yksi kuudesta palvelupisteestä oli auki. Siellä istui nelikymppinen tullimies konettaan näpytellen, rintamasuunta sivuttain asiakkaisiin. Koska olin ensimmäinen, kävelin tälle ainoalle auki olevalle luukulle.

 

”Huomenta! Muutin juuri Sveitsistä ja minulla on pihalla muuttoauto tuontitullausta varten.”

”Ota vuoronumero.” totesi asiakaspalvelun ammattilainen nostamatta katsettaan tasaisen kaksisormitekniikan uhriksi joutuneesta näppäimistöstään.

Sinänsä selkeästi ymmärrettävä komento pysäytti minut kannoilleni, sillä jokin (ehkä maalaisjärki?) sanoi minulle, että tämähän on outoa. Olen ensimmäinen juuri avatussa toimipisteessä eikä muita palvelupisteitä ole auki. Mihin tarvitaan vuoronumeroa?

Koska tullimies ei edelleenkään vilkaissutkaan minuun, marssin vuoronumeroautomaatille. Humalainen venäläinen arpoi siellä edelleen, mitä nappia pitäisi painaa. Sitten arvoimme yhdessä. Olisiko tämä nyt siirtokilpiasia, käteistullaus, ajoneuvoveroasia tai tuontitullaus?

Päätin ottaa vuoronumerot sekä ajoneuvoverotukseen että tuontitullaukseen. Venäläinen painoi sokkona jotain ja nappasi oman lappunsa. Sitten istuimme molemmat odottamaan tyhjään aulaan.

Vajaan kymmenen minuutin kuluttua tullimies oli saanut molemmat etusormensa sen verran vetreiksi, että toinen eksyi niistä ilmeisen vahingossa ”seuraava jonossa” –napille. Taululle tuli venäläisen rekkakuskin vuoronumero. Hänen marssiessaan tiskille toivoin, että tullimiehellä on hajuaisti tallella ja kaveri ei tuossa kunnossa lähde liikenteeseen täysperävaununsa kanssa.

Hajuaisti ei ilmeisesti toiminut, leimojen hakija olikin vain apukuski tai tiukasti asiakkaasta poispäin pysyvä rintamasuunta esti vanhan viinan hajun joutumisen tullimiehen sieraimiin ja niinpä rekkakuski sai leimansa ja poistui. Itse jatkoin odottamista, edelleen yksin.

Odotellessa huomasin, että toisessa jonotuslapussa numeroni oli 402 ja toinen, ajoneuvoverojonolappu, oli tyhjä. Käytin aikaani seinällä olevia tiedotteita lukien ja huomasin, että tulli on lopettanut henkilökohtaisen asiakaspalvelun ajoneuvoveroasioissa. Siksipä vuoronumeroni oli tyhjä. Vuoronumerokoneesta ei kuitenkaan vielä oltu ehditty teipata ko. vaihtoehtoa piiloon. Näin myös ohjeen, että ajoneuvoveropäätöstä varten seinällä olevaan postilaatikkoon tulee toimittaa tullin vaatimat lomakkeet. Ei muuta. Ja ehdottomasti kopioina, ei originaaleina. No, minulla on mukana originaalit, eiköhän näistä täällä kopiot saa, ajattelin.

Postilaatikkoon vaadittavista dokumenteista puuttui kuitenkin kaikki tullin minulle puhelimessa ohjeistamat todistukset, kuten kopiot passista, todistukset maassa, eli Sveitsissä oleskelusta ja laivalipuista.

Jonkun minuutin kuluttua vuoronumerotaulu taas välkähti ja toisen lappuni numeroa kutsuttiin. Marssin samaiselle herralle, jonka rintamasuunta tai katse ei edelleenkään kääntynyt lähestyvää asiakasta kohti. Todella huonosti suunnitellut työpisteet, ajattelin, kun ne estävät rintamasuunnan kääntymisen.

Kerroin taas asiani: muuttoauto Sveitsistä, haluaisin suorittaa tuontitullauksen.

”Ei sellaista tarvita. Tuossa on postilaatikko, johon jätät lomakkeet. Oliko muuta?”

”Ahaa… no, minulle neuvottiin puhelimessa ajamaan suoraan laivalta tänne tuontitullausta varten… Mutta jos ei tuontitullausta tarvita, niin eihän se mitään. Minulla onkin nämä kaikki ajoneuvoveropaperit tässä mukana, mutta sain teiltä eri listan kuin tuossa postilaatikossa mainitaan. Että minkä mukaan minun pitäisi näitä papereita jättää?”

”Jätät sen, mitä tuossa postilaatikossa sanotaan.”

”Mites nämä todistukset ulkomailla oleskelusta, laivaliput jne.”

”Kyllä suhun sitten otetaan yhteyttä, jos jotain muuta tarvitaan.”

”Selkeä homma. Jätän mitä laatikossa lukee, mutta minulla on nyt vain originaalit mukana, koska näin minua ohjeistettiin ja postilaatikossa lukee, että pitää jättää ehdottomasti kopiot. Että onnistuisiko näistä ottaa kopiot täällä?”

”Kopiot? Mitä sulla ois niinku kopioitavaksi?”

”No, ne tullin lomakkeet, jotka tuossa postilaatikossa mainitaan.”

Vihdoin katse kääntyi kohti minua, eli asiakasta!

”Kopiointi on kyllä aika kallista täällä…” sanoi tullimies, jonka oikean käden ulottuvilla on kopiokone.

”Okei… no mitäs se maksaisi, kun haluaisin nyt jättää nämä paperit tänne?”

”Ei… Kyllä sun nyt kannattaa mennä jonnekin muualle kopioimaan.”

Ymmärsin yskän. Virkamiehen työpäivää oli jo liikaakin häiritty. Sääliksi kävi, kun kellokin oli vasta puoli yhdeksän. Heinäkuu ja kaikki. Pitkä päivä vielä edessä. Kuin Uunolla rautakaupassa.

Poistuessani huomasin, että aulaan oli saapunut lisää häiritsijöitä. Heitä ei tosin toviin palveltaisi, sillä molemmilla oli kourassaan tyhjät numerolaput ajoneuvoveropuolelle. En ollut tyhmä yksin.

Ajoin tullista uuteen kotiini ja tyhjensin autoni muuttotavaroista. Sitten ajoin katsastuskonttorille suorittamaan rekisteröintikatsastusta. Se sujui näppärästi ja maksoi pari sataa euroa. Katsastus tuotti tosin hylätyn leiman, koska ajoneuvoveropäätös puuttuu. Ajoneuvoveropäätökseen taas tarvitaan dokumentti rekisteröintikatsastuksesta. Loogista, mutta kansalaiselle kallista.

Iltapäivällä ajoin yritykseni toimistolle kopioimaan lomakkeita. Vaikka postilaatikossa ei mainittukaan kaikkia papereitani, päätin ottaa kopiot kaikesta mahdollisesta: vaimon työtodistuksesta, Sveitsin kuntamme todistuksista oleskelustamme, Sveitsin oleskeluluvista, laivalipuista jne. Strategiani oli minimoida käynnit tullissa. En haluaisi enää turhaan rasittaa siellä työskenteleviä ihmisiä.

Pistin paperit kuoreen, ajoin takaisin tulliin ja jätin kuoren postilaatikkoon.

Muutaman päivän päästä sain tullin ajoneuvoverokäsittelijältä lisätietopyynnön: autostani puuttui tullauspäätös. Siis se tuontitullauksesta saatava dokumentti, jota ensimmäisellä kerralla koitin tullissa heikolla menestyksellä suorittaa. Sattuuhan näitä virheitä ensi kertaa muuttoautoa maahantuovalle, ajattelin. Olisi pitänyt yrittää enemmän!

Soitin kuitenkin ajoneuvoverokäsittelijälle ja kysyin, miksi tällainen päätös tarvitaan, kun ajoin laivalta suoraan (aamupalalla poiketen) tulliin ja yritin autoa tullata ja silloin sanottiin, että ei autoa tarvitse tullata.

”Jaa, no ne olivat siellä neuvoneet virheellisesti.”

Sattuuhan tuota. Eihän Suomeen muuttoautoja varmaan edes joka vuosi tuoda.

Lisäksi dokumenttini eivät riittävän kattavasti todistaneet, että myös minä olin oleskellut Sveitsissä. Dokumenteissa oli kopiot oleskeluluvistani, kunnan antamat todistukset ja vaimon työtodistus. Tulli olisi halunnut jotain lisää ja kysyin, mitä se voisi olla. No, esim. sellainen työtodistus, jossa sinutkin mainitaan.

Kerroin olevani yrittäjä ja tein siellä töitä yritykseni eteen, että voinko kirjoittaa sellaisen itse? No, luonnollisesti itse kirjoitetut todistukset eivät kelpaa. Vaimoni soitti sittemmin työnantajalleen ja pyysi lisäämään työtodistukseensa lauseen, että myös perhe oleskeli maassa tämän ajan. Työnantajaa en koskaan tavannut henkilökohtaisesti, mutta tämä lisälause riitti tullille.

 

Luku 2: Toinen käynti

 

Ajoin taas, noin viikko Suomeen saapumisestani, tulliin ja marssin suoraan vuoronumeroautomaatille. Otin lapun tuontitullaukseen. Odottelin ja jonkun ajan kuluttua vuoroni tuli. Tällä kertaa minua palveli ystävällinen rouva. Kohtaamisemme oli toki lyhyt:

”Päivää. Minulla on muuttoauto, josta puuttuu tullauspäätös. Eli sellaisen tarvitsen.”

”Aha. Tuota, otit väärän vuoronumeron. Sinun pitäisi ottaa se kakkonen, eli käteistullaus.”

”Käteistullaus? Eikö tämä olekaan auton tuontitullausasia?”

”No, onhan se, mutta täällä meillä sitä kutsutaan käteistullaukseksi.”

”Okei, loogista. No, kaipa minä menen tästä ottamaan vuoronumeron käteistullaukseen.”

Palvelutiskejä oli tällä kertaa auki kaksi, joten jännityksellä odotin, että päädynkö uuden numeroni kanssa takaisin samaiselle rouvalle, joka olisi varsin koomista. Odotukseni kuitenkin katkaisi minua palvellut rouva, joka osoitti ensimmäistä kertaa tullaushistoriassani proaktiivista asiakaspalvelua. Hän toi minulle vielä yhden uuden lomakkeen täytettäväksi. Lomake oli tullauslomake, kun tuodaan jotain Suomeen EU:n ulkopuolelta. Neljä tullin lomaketta jo täyttäneenä en kuitenkaan tästä lomakkeesta tajunnut yhtään mitään. Termistö oli täysin eri kuin missään muussa lomakkeessa. Kuka on viejä? Entä tuoja? Mikä on alkuperämaan ja lähtömaan ero?

Tuijottelin sitä hetken ja yhtäkkiä takaoikealta ilmestyi pöydälle avattu mappi, jossa oli ohje lomakkeen täyttämiseen. Sen toi toinen tullimies, joka oli kuullut keskustelumme.

”Tässä ois ohjetta. Muistelin, että joskus on tällainen tehty, kun toi lomake on vähän haastava…”

Kiitin ja täytin lomakkeen. Aidosti ystävällinen herra. Omat ja autoni tiedot kirjoittelin nyt siis ehkä seitsemänteen paperilomakkeeseen. Aina välillä kävi mielessä, että enkö voisi kertaalleen vaikka näpytellä näitä netissä jonnekin tullin tietokantaan ja sieltä ne olisivat sitten kaikkien käytettävissä.

Vihdoin tuli minun vuoroni ja siirryin kolmannen henkilön palveltavaksi. Hän oli oikein asiallinen ja katsoi jopa silmiin. Palvelu tarkoitti sitä, että hän alkoi kaksisormitekniikalla siirtämään paperilta harakanvarpaitani tullin järjestelmään. Itse täytin lomaketta kynällä vartin. Sitten katsoin toisen mokoman, kun sitä siirrettiin suomalaisen virkamiehen toimin ns. manuaalisiirtona tietokantaan. Yhdessä tavasimme ääneen, miten Keimlerweg (Sveitsin osoitteeni) kirjoitetaan. Tietokantaan kyläni Urdorf tallentui Urdoffina. R-kirjaimessani on siis skarppaamista.

Minulla oli mukana auton kauppakirja, koska se piti olla. Tosin se ei nyt kelvannutkaan, sillä siitä ei käynyt ilmi auton autoverotonta alkuperäistä ostohintaa. Arvoimme sitä yhdessä hetken ja tietokantaan oli siihen joku luku saatava. Muistelin nähneeni sellaisen luvun kolme vuotta sitten autoa ostaessani autoliikkeen tekemässä tarjouksessa, mutta en ajatellut sen olevan virallinen asiakirja.

”En voi laittaa tätä asiaa eteenpäin, ellen saa sitä verotonta hintaa tietooni.

”Eikös sitä voisi laskea tuosta verollisesta hinnasta? Eikö teillä ole suomalaisen autoveron määrä tiedossa?

”Tarvitsen siitä dokumentin.”

”No, jos toimitan jälkikäteen ja laitetaan siihen nyt vaikka 24 500€. Sen verran muistaakseni autosta maksoin.”

”Tehdään sitten niin. Laita se tarjousdokumentti minulle postilla”

”Käy hyvin. Mihin osoitteeseen?”

”Tänne Turun tulliin. Tällä on joku postiosoitekin, mutta en sitä nyt muista…”

”Onko se tämä, joka lukee näissä lomakkeidenne alaosissa?

”Joo! Just se! Laita sinne.”

”Käviskö, jos skannaan sen lomakkeen ja laitan sinulle sähköpostina?”

Tullimies selkeästi innostui!

”Joo! Hei, se on vielä näppärämpi! Laita sähköpostilla!”

Näin pääsimme yhteisymmärrykseen, saimme luvun tietokantaan ja asian eteenpäin. Sain tullattua autoni! Sain siitä myös dokumentin ja tullimies ehdotti jopa, että hän ottaa minulle siitä pari kopiota (hinnasta ei puhuttu), jos tarvitsen johonkin.

Laitoin tullauspäätöksen kirjekuoreen vaimon työnantajan toimittaman uuden työtodistuksen kera (se, jossa myös minut mainitaan) ja tipautin kuoren ajoneuvoveron postilaatikkoon.

Pakko myöntää, mutta unohdin toimittaa tarjouspaperin, sillä en sitä muuttotavaroiden joukosta löytänyt. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä viikon päästä sain ajoneuvoveropäätöksen.

Maksettavaa veroa Suomen valtiolle tuli 0 euroa.

Joku viitseliäämpi voi laskea, kuinka kauan seitsemän eri lomakkeeni naputtelu tietokantaan on työaikaa vienyt ja kuinka kauan minä omalla tietämättömyydelläni tullimiesten ja –naisten aikaa Turun tullissa kulutin ja mitä se maksoi. Joka tapauksessa se maksoi paljon enemmän kuin valtion tästä saama hyöty. Ja kuinka monta kertaa vuodessa tämä prosessi toistuu?

Joko prosessia on tehostettava, meitä muuttoauton tuovia koulutettava paremmin tai johtamista ko. tullin toimipisteessä parannettava. Yhtä kaikki, väitän, että julkisessa taloudessamme on satoja vastaavia esimerkkejä, joissa räjäyttämällä nykyinen prosessi osiin ja kyseenalaistamalla vanhat käytännöt, voitaisiin saavuttaa huomattavia säästöjä ja samalla parantaa asiakkaan kokemusta.

Petri Hollmén