Mielikuvani Mallorcasta on aina ollut saksalaisturistien täyttämä lomahelvetti, johon ei kohteen alkuperäisyyttä arvostava matkailija lähtisi mistään hinnasta. Niinpä en ole sinne koskaan matkustanut, kunnes sitten jostain syystä päätin sinne lähteä.

Triathlon-seurani SKB on leireillyt saarella jo kolmisen kertaa huhtikuussa ja jokin kumma päähänpisto sai minut ilmoittautumaan mukaan. Tosin en tarkistanut kohdetta, vaan ainoastaan ajankohdan. Se sopi kalenteriin, joten varaus sisään! Lähdin reissuun siis täysin turistina. Päivää ennen reissua katsoin Google Mapsista, että missä se Mallorca oikein sijaitsee. Hämäännyin, kun leirin järjestäjän, Next Level Campin tiedotteesta puhuttiin uimisesta ”in the ocean”. Mutta kyllä muistikuvani piti paikkaansa – siinähän se on 90-luvun suosikkien, Menorcan ja Ibizan välissä – Välimerellä. Valtamereen ei siis uimaan pääsisi.

Olin kuvitellut lähteväni rennolle pyöräleirille. Iltaisin syötäisiin hyvin ja ehkä nautittaisiin paikallisia viinejä. Sitten leirin läpikäynyt kaverini Riku sanoi, että kannattaa muuten treenata, että pärjää leirillä mukana. Alkoi vähän mietityttää koko homma.

Nyt on kuusi päivää armotonta treeniä takana. Valmentajamme Darby Thomas totesi ekana päivänä, että päivittäiset viiden – kuuden tunnin treenit kuulostavat paljolta, mutta huoli pois: täällä ei ole mitään muuta tekemistä. Ja totta hän puhui.

Aamu alkoi aina uinnilla ”in the ocean”, eli Välimeressä. Vesi oli 15-17 asteista, joten märkkäri päällä painettiin menemään. Yllätyin todella ensimmäisen aamun uinnista, sillä 1500 metrin matka meni 1:34/100m vauhdilla. Viime kesänä pihaani hommaama vastavirta-allas on todella tuonut lisää vauhtia uintiin! Toisaalta – on siinä jo 120 kilometriä uitukin.

Uinnin jälkeen tankattiin energiaa. Ei nautittu aamiaisesta, vaan tankattiin kirjaimellisesti koneeseen polttoainetta. Tämä asenne oli hyvä pitää, sillä ruokailu tapahtui tarkoitukseen sopivassa, mutta minkä tahansa romanttisen loman pilaavassa resortissa. Todellisella mättötehtaalla ladottiin pizzalapion kokoisille lautasille hiilaria ja proteiinia niin paljon kuin vatsa vain veti. Hassua kyllä – niin teki tuhat muutakin ruokailijaa tässä paikoilleen parkkeeratussa ruotsinlaivasimulaattorissa. Tosin sillä erolla, että ne 980 muuta liikkuivat korkeintaan aurinkotuoleille ja takaisin – ehkä baarin kautta kiertäen. No, palaahan sitä energiaa siinä auringossakin maatessa.

Ja sitten poljettiin. Voi pojat, että todella poljettiin! Viitenä fillarointipäivänä kertyi kilometrejä 620 ja nousua yli 7000 metriä. Joku aina välillä lupasi vetää letkaa ”ihan rauhallisesti”, vaikka tiesi huijaavansa myös itseään. Kun satulaan päästiin, niin aina mentiin kovaa. Paitsi silloin, kun mentiin vielä kovempaa.

En ole koskaan ollut juoksija, vaan uinti ja pyörä ovat olleet minulla sydäntäni lähellä. Niinpä ajatuskin 140 kilomertin pyöräilyn jälkeisestä juoksusta oli minulle lähinnä huonon vitsin tasoa. Mutta ihmeitä tapahtuu. Ensimmäisen päivän ”transition run”, eli suoraan pyörästä juoksuun -harjoitus oli kramppien värittämä. Mutta siitä eteenpäin jokainen päivä oli helpompi – ja vauhtikin aina kiihtyi. Ihmeitä voi siis tapahtua.

Opin leirillä myös valmennus- ja harjoittelumetodologian, jonka nimesin Darbyismiksi päävalmentajamme Darby Thomasin mukaan. Jos kramppaa, jos ei kulje, jos tuntuu raskaalta tai jos joku muu menee kovempaa, on se aina ”lack of training or nutritional issue.” Siis harjoittelun puutetta tai sitten tankkaus on pielessä. Tällä leirillä puututtiin molempiin: harjoiteltiin itsemme tajunnan rajamaille ja tankattiin lähes yhtä paljon kuin ne saksalaiset ammatituristit, jotka luovivat notkuvien buffetpöytien merellä yhtä ammattimaisesti kuin me puikkelehdimme pyörillämme vilkkaan liikenteen seassa.

Mutta millainen se Mallorca sitten on?

Sehän on ihan älytön turistihelvetti ja siksi se sopii tällaiseen leiriin täydellisesti! Siellä ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta (järkevää) tekemistä kuin treenata. Ja treenaamiseen siellä on – ainakin huhtikuussa – ylivertaiset olosuhteet. Päivälämpötilat olivat 20 ja 25 asteen välillä. Meri oli kirkas ja useimmiten tyyni – ja aina oikean lämpöinen. Juoksua varten rantaraitti toimi, sillä maisema vaihtui ja aurinko paistoi. Pyöräilijöitä saarella oli ainakin 10 000, mutta en nähnyt kuin yhden onnettomuuden koko viikon aikana. Autoilijat ajavat uskomattoman hienosti ja ohittavat pyöräilijät – ajoivat he sitten yksin tai isossa letkassa – aina vastakkaisen kaistan kautta. Täällä autoilijoilla on ihmeellinen kunnioitus ihmishenkeä kohtaan. Onkohan se imetty jo äidinmaidosta tai opittu autokoulussa? Mene ja tiedä – haluaisin samaa asennetta ison annoksen Suomeenkin, jossa tavallinen autoilija kohtaa 10 vuodessa saman määrän pyöräilijöitä kuin Mallorcan asukas päivässä.

Perheen kanssa suuntaan jatkossakin muualle, mutta Sa Calobran, Puig Majorin, Randan ja Formentorin nousut haluan ajaa vielä joskus uusiksi. Paremmassa kunnossa parempaa Strava-sijoitusta hakien – tietenkin.

Mutta mikä viikosta teki The Viikon, oli tietenkin porukkamme. SKB:n oudot, hauskat, hienot, mukavat, hullut ja kilpailuhenkiset All Out -persoonat ovat jotain, mitä rahalla ei saa tai muualta ei löydä. Timpparellin ja Pekan rasvaussviitti, Saulin räjätävä nauru (lähtökohtaisesti omille vitseille), Niinan vetovoima (kirjaimellisesti) fillarilla, Jannen ja Pasin henkeä salpaavan kauniit kuvat ja videot, Vekkelin sulotuoksut, ai ai… Priceless – sanoisin. Ja kaikkein parasta on tietenkin jokaisen antama tsemppi ja tuki heikkoina hetkinä. Vuorille ei kaveria jätetä – ei vaikka sen jalat olisivat krampeista kovat kuin uppotukit. Kiitos, kun toitte minut takaisin Harri, Tommi, Janne, Niina ja muut.

Tämä uskomattoman upea porukka on saanut minut ylittämään itseni ja suoriutumaan päivistä, jollaisiin en yksin ikinä olisi hankkiutunut – saatikka niistä selviytynyt. 1/3 porukasta on Havaijin Iron Manin kävijöitä tai paikan sinne lunastaneita. Muut ovat kaikki moninkertaisia triathlonin täysmatkalaisia ja ikäryhmiensä parhaimmistoa. Sitten on yksi harrastelija-Hollmén, joka vuosittaisella triathlontavoitteellaan pyrkii pitämään itsensä kunnossa ja motivoituneena treenaamaan – kelistä huolimatta.

Kiitos kaikille. Olette mahtavia. Ja mikä parasta: tämän jälkeen mikä tahansa treeni tuntuu lämmittelyltä.

Pete